G: Mikä sinut on yllättänyt vanhemmuudessa?
Minut se, miten omat lapset herättää vahvoja tunteita itsessäni. Lasten kanssa saa paljon nauraa, itkeä, olla huolissaan, pakahtua onnesta, liikuttua, olla raivoissaan jne.
Ennen lapsia olin "viilipytty".
Kommentit (36)
Vaikka olisi siinä pisteessä väsynyt, että olisi valmis heittämään lapsensa ikkunasta, apua ei saa mistään. Ei neuvolasta, isovanhemmilta, eikä mieheltä. Ei, vaikka miten pyytäisi.
Sitten vaan istutaan sohvalla itkemässä. Ilmeisesti aoua ei tipu, ennen kuin oikeasti heittää ne lapset ikkunasta. Mitähän hyötyä siitä sitten enää olisi.
Ystävät auttoivat joskus, mutta heillä oli omat pienet, eikä juurikaan voimia auttaa.
Onneksi se aika on nyt jo ohi ja elämä hymyilee taas, kun saan nukkua öisin.
Eli siis pelkäsin ennen lasta sitä että mitä mun elämästä tulee kun menetän vapauden olla ja mennä miten huvittaa. Ja menetän oman rauha, tilan jne.
Valmistauduin siihen jo etukäteen henkisesti, mutta tää todellisuus yllätti silti - ja nimenomaan negatiivisesti.
Olen ollut kaikki nämä vuodet kireä ja ahdistunut :(
Aivan samat fiilikset!!
En tiennyt että lapsista lähtee niin kauhea meteli. Luulin että ne voi käskeä hiljaiseksi.
Kuulo menee, ole aina ollu hiljainen introvertti ja tämä ottaa voimille.
Eli siis pelkäsin ennen lasta sitä että mitä mun elämästä tulee kun menetän vapauden olla ja mennä miten huvittaa. Ja menetän oman rauha, tilan jne. Valmistauduin siihen jo etukäteen henkisesti, mutta tää todellisuus yllätti silti - ja nimenomaan negatiivisesti. Olen ollut kaikki nämä vuodet kireä ja ahdistunut :(
Joku vauva -tamagotchi, jota pitäs hoitaa vähintään keskivertovauvan verran esim. kolme kuukautta ja se hoitaminen, vauvan nostelut, kantelut, kaikki rekisteröitys johonkin mustalle laatikolle... ja sit vasta sais hommata lapsia jos kunnialla selviytys siitä ja olis itse vielä sitä mieltä, että lapsen haluaa.
Nimittäin, jos etukäteen miettii edes noita "vapauden menetyksiä" ja "menojen rajoituksia" ei vain ole valmis lainkaan vanhemmaksi. Sitten, kun ei enää vähempää voisi kiinnostaa onko jotain "menoja" vai ei, tai onko joku siinä kainalossa vaikka 24/7, niin sitten vasta on valmis vanhemmaksi. Sitten, kun se ei tosiaankaan enää hetkauta. Kun koti on paras paikka maailmassa, ja osaa ensin itsekseenkin olla ja elää ihan vaan enimmäkseen säännöllistä arkea.
Ja vanhin täyttää jo 12 vuotta :D
Tänään viimeksi leikkipuistossa kuopusta katsellessani, mietin että miten ihmeessä tuo ihana lapsi voi olla MINUN...
ja ihanampaa kuin pelkäsin. Pelkäsin mm. oman ajan menettämistä, mutta vaikka siitä on joutunut jonkin verran luopumaan, sekin on järjestelykysymys. Enää en kaipaa niin paljon yksinoloa kuin ennen lapsia, ja toisaalta saan järjesteltyä aikaa harrastuksille ja omille ystäville juuri sen verran kuin koen mielekkääksi. Tosin mies ja isovanhemmat ovat korvaamattomia tässä paletissa.
Se etten vieläkään oikein tajua että olen näiden ihanien lasten ÄITI.
Tänään viimeksi leikkipuistossa kuopusta katsellessani, mietin että miten ihmeessä tuo ihana lapsi voi olla MINUN...
Olen positiivisesti yllättynyt kuinka paljon rakastan lapsiani ja kuinka vahva se rakkaus on.
En ole koskaan ollut mikään "lapsi ihminen".
En edelleenkään pidä muiden lapsista.
En tiennyt että lapsista lähtee niin kauhea meteli. Luulin että ne voi käskeä hiljaiseksi. Kuulo menee, ole aina ollu hiljainen introvertti ja tämä ottaa voimille.
Tämän takia mustakaan ei tule sitten suurperheen äitiä... voipi olla, että yhdessäkin on tarpeeksi.
t. esikoistaan odottava
Eli siis pelkäsin ennen lasta sitä että mitä mun elämästä tulee kun menetän vapauden olla ja mennä miten huvittaa. Ja menetän oman rauha, tilan jne. Valmistauduin siihen jo etukäteen henkisesti, mutta tää todellisuus yllätti silti - ja nimenomaan negatiivisesti. Olen ollut kaikki nämä vuodet kireä ja ahdistunut :(
Joku vauva -tamagotchi, jota pitäs hoitaa vähintään keskivertovauvan verran esim. kolme kuukautta ja se hoitaminen, vauvan nostelut, kantelut, kaikki rekisteröitys johonkin mustalle laatikolle... ja sit vasta sais hommata lapsia jos kunnialla selviytys siitä ja olis itse vielä sitä mieltä, että lapsen haluaa.
Nimittäin, jos etukäteen miettii edes noita "vapauden menetyksiä" ja "menojen rajoituksia" ei vain ole valmis lainkaan vanhemmaksi. Sitten, kun ei enää vähempää voisi kiinnostaa onko jotain "menoja" vai ei, tai onko joku siinä kainalossa vaikka 24/7, niin sitten vasta on valmis vanhemmaksi. Sitten, kun se ei tosiaankaan enää hetkauta. Kun koti on paras paikka maailmassa, ja osaa ensin itsekseenkin olla ja elää ihan vaan enimmäkseen säännöllistä arkea.
En vaan meinaa aina kestää sitä, että joku on läsnä ja möykkää koko sen ajan kun olen itse hereillä. Että koskaan en saa tulla töistä kotiin ja kuunnella hiljaisuutta vaan että täällä aina on sirkus käynnissä kavereineen ja lasten keskinäisine kiistoineen. Että sitä hengähdystaukoa ei tule ennen kuin kymmeneltä illalla, kun koululaiset nukahtavat. Että joudun KOKO AJAN olemaan joku helvetin psykoterapeutti eikä tähän ole edes mitään koulutusta. Koko ajan yrität vääntää itseäsi mutkalle setviäksesi milloin mitäkin ristiriitaa ja samalla kuuntelet tauotonta mölinää.
Olen vaan tällä hetkellä niin väsynyt tähän oman tilan puutteeseen ja jatkuvaan iholla oloon. Ainoa keino saada hetken rauha töiden jälkeen on lähteä päämäärättömälle lenkille. Alan entistä paremmin ymmärtää keski-ikäisten sauvakävelyinnostuksia.
Aikaisemmin minulla oli joitain kavereita, joilla oli jo perhe ja useita lapsia. Tosin kaveruutemme perustui yhteisiin harrastustoimintoihin. Kun itse sain lapsen kaikki halusivat nähdä vauvan, mutta "pakollisten" onnittelujen jälkeen minut on jätetty ihan yksin. Ilmeisesti minusta ei ole heille enää mitään hyötyä ja iloa, kun minulle ei voi enää delegoida automaattisesti kaikkia pikkutehtäviä kissanristiäisten järjestämisessä. Ehkä jotkut ovat järkyttyneitä siitä, että minäkin sain lapsen, kun en kertonut siitä etukäteen kaikille. Tällä hetkellä koen, että olen totaalisen yksin. Olen huomannut vanhojen tuttavuussuhteiden pinnallisuuden eikä uusia ihmissuhteita ole tullut. Kukaan vanhoista tuttavista ei soita minulle. Jos näemme toisiamme vanhoissa harrastepiireissä satunnaisesti, niin minuun suhtaudutaan melko välinpitämättömästi. Muut juttelevat keskenään ja istuvat kahvipöydässä, kun minä yritän pitää sivummalla vierastavan vauvan rauhallisena ja tehdä kaikki vauvanhoitoon liittyvät jutut yksin. Jos lähden vauvan kanssa ulos johonkin sosiaaliseen tilaisuuteen, olen usein puoli päivää syömättä. Harva ihminen tarjoaa auttavaa kättä vauvan tai hoitolaukun tms. kantamisessa, tai että katsoisi edes pari minuuttia vauvan perään, jotta minäkin saisin otettua jotain ruokaa omalle lautaselleni seisovasta pöydästä...
Kuvittelin että vauva saattaa nukkua huonosti ekat kuukaudet tai max. sen vuoden..mutta se jatkui vielä vuosia siitäkin..meillä oli tosi huonosti nukkuva lapsi kouluikään saakka.
Eli siis pelkäsin ennen lasta sitä että mitä mun elämästä tulee kun menetän vapauden olla ja mennä miten huvittaa. Ja menetän oman rauha, tilan jne. Valmistauduin siihen jo etukäteen henkisesti, mutta tää todellisuus yllätti silti - ja nimenomaan negatiivisesti. Olen ollut kaikki nämä vuodet kireä ja ahdistunut :(
Joku vauva -tamagotchi, jota pitäs hoitaa vähintään keskivertovauvan verran esim. kolme kuukautta ja se hoitaminen, vauvan nostelut, kantelut, kaikki rekisteröitys johonkin mustalle laatikolle... ja sit vasta sais hommata lapsia jos kunnialla selviytys siitä ja olis itse vielä sitä mieltä, että lapsen haluaa.
Nimittäin, jos etukäteen miettii edes noita "vapauden menetyksiä" ja "menojen rajoituksia" ei vain ole valmis lainkaan vanhemmaksi. Sitten, kun ei enää vähempää voisi kiinnostaa onko jotain "menoja" vai ei, tai onko joku siinä kainalossa vaikka 24/7, niin sitten vasta on valmis vanhemmaksi. Sitten, kun se ei tosiaankaan enää hetkauta. Kun koti on paras paikka maailmassa, ja osaa ensin itsekseenkin olla ja elää ihan vaan enimmäkseen säännöllistä arkea.
Ei varsinaisesti mikään lapsessa ja perhe-elämässä, on sellaista kuin ajattelinkin. Se yllätti miten negatiivisesti äitiyteen Suomessa suhtaudutaan. Sitä ei tullut ajateltua ennen lasta.
Ei varsinaisesti mikään lapsessa ja perhe-elämässä, on sellaista kuin ajattelinkin. Se yllätti miten negatiivisesti äitiyteen Suomessa suhtaudutaan. Sitä ei tullut ajateltua ennen lasta.
Ihmettelen onko tuo tosiaan kaikkine puolineen minun. Ja kuinka kivaa kaikki on loppujen lopuksi ollut. Se, että kauhuskenaariot vanhemmuuden raskaudesta eivät käyneetkään toteen meidän kohdalla.
Eniten varmaan se, että olen turhamainen; tykkään pukea lapset sävy-sävyyn, ja haluan, että kengät, vaunut ja turvaistuimet ovat turvallisimmat! (ja myös kalleimmat) Mutta Reimateccejä meillä ei sentään ole yhtään ;)
Ekana tulee mieleen, että vasta äidiksi tultuani huomasin, miten hirveän lyhyt pinna mulla on, miten osaan karjua vihaisesti ja miten ikävästi osaan naputtaa miehellekin. Osasyy ellei ainoa syy kireälle pinnalle on kyllä esikoisen huonounisuus, olen nukkunut 1-3h pätkissä nyt 3,5 vuotta hänen takiaan.
Myös tuo valtava äidinrakkauden määrä on yllättänyt. Miten ihania ja täydellisiä lapseni ovatkaan, kaikkine puutteineenkin!
Eli siis pelkäsin ennen lasta sitä että mitä mun elämästä tulee kun menetän vapauden olla ja mennä miten huvittaa. Ja menetän oman rauha, tilan jne.
Valmistauduin siihen jo etukäteen henkisesti, mutta tää todellisuus yllätti silti - ja nimenomaan negatiivisesti.
Olen ollut kaikki nämä vuodet kireä ja ahdistunut :(