Lue keskustelun säännöt.
Joskus pohdin, miten omien vanhempien kuolemasta selviää?
13.05.2012 |
Tuli vaan tällainenkin asia mieleen, näin äitienpäivänä, (joskus aiemminkin olen tätä miettinyt) että miten ihmeessä selviän siitä, kun joskus (toivottavasti vasta piiiitkän ajan päästä) äitini ja isäni kuolevat?
He ovat minulle todella rakkaita, tärkeitä ja läheisiä, ja olemme paljon tekemisissä.
Pelkkä ajatus siitä, että heitä ei joskus enää ole ja joudun elämään elämääni ilman heitä, tuntuu niin musertavalta, että pelkkä ajatuskin itkettää.
Mihin mä sitten menen, kun tahdon johonkin turvalliseen, kotoisaan paikkaan? Lapsuuden kotiin? Kenen kanssa paistan lettuja ja puhun kaikista elämäni asioista?
Ihan hirvee ajatus, että todennäköisesti he kuolevat ennen minua ja joudun elämään ilman heitä.
Onkohan normaalia ajatella näin, mulla on kuitenkin jo omakin perhe, mies ja lapset, ja ikääkin jo melkein 35 v.?
(Ja en tiedä onko tämä sitten normaalia, mutta ajatus isäni/äitini kuolemasta surettaa ja kauhistuttaa mua paljon enemmän kuin ajatus esim. siitä että mieheni kuolisi. Vaikka miestänikin tietysti rakastan ja meillä menee hyvin)
Mites teillä?
Kommentit (15)
Eikö nyt ole luonnollista elämänkiertoa, että vanhemmat kuolevat ennen lapsia. Eikö olisi paljon kamalampi asia, että joko sinä, puolisosi tai lapsesi kuolisi ennen isovanhempia?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
alkushokin jälkeen. Elämä jatkuu koska sen on pakko jatkua.
Alkushokki äkillisen kuoleman jälkeen on hirveä, ja kun siitä selviää (!) tulee silti monesti hetkiä että tästä täytyy soittaa ja kertoa isälle - ai niin, en voikaan. Jne.
Mutta todellakin. Ei ole muuta vaihtoehtoa kuin pärjätä ja jatkaa eteenpäin. Sitähän se elämä on.
Vanhempi voi esim. seota/sairastua ja uhata tappaa sinut. Nimim. kokemusta on
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kauheaa ja musertavaa se on, ja siitä selviää eteenpäin koska on pakko. Mikään ei ole entisensä enää sen jälkeen. Mun äidin kuolemasta on 6 vuotta ja yhä edelleen olen surullinen ja katkera. Elämästä lähti iso pala pois hänen myötään.
kun on henkinen näkemys, asun kaukana heistä omassa elämässäni ja ajatusamaailma hyvin erilainen, ei ero ollut vaikea. Kumpikin lähti yhtäkkiä, äiti kun olin 36v. ja isä ennen joulua ollessani 43v.
Voi olla iso suru sinulle, jos yhtäkkiä lähtevät, mutta sitten on sinullakin joku siellä taivaassa odottamassa ja on helpompi ajatella omaakin lähtöä. Sun lapset kasvavat, ehkä juttelet kaikesta heidän kanssaan, kun ovat aikuisia ja sitä ennenkin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En osaa samaistua ap:n ongelmaan. Oma isäni kuoli lähes 20 vuotta sitten ja itse olen sairastunut syöpään, todennäköisesti kuolen siihen ennen kuin omat lapseni ovat täysi-ikäisiä tai oma äitini on kuollut.
Kuolema on minun elämässä ollut niin lähellä monta kertaa, että on vain ollut pakko hyväksyä se, että keskenkasvuisilta voi kuolla vanhempi ja että vanhemmat voivat joutua hautaamaan lapsensa. En siis tosiaankaan ymmärrä ap:n kauhua.
syöpään, kun olin 21-vuotias. Sisko oli silloin vasta 13. Surullista oli ja välillä äitiä kovastikin kaipaa, mutta elämä menee eteenpäin. Isäni kuolemaa en pelkää, mutta välillä minulle iskee itselleni ahdistus siitä, että jos itsekin kuolisin, kun lapset ovat vielä pieniä. Heidän tuskaansa on kamala ajatella. Ennen en ole pelännyt kuolemaa, enkä muutenkaan pelkää, paitsi juuri lasten takia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olin peräti melkein 16 v kun äitini kuoli. Pikkusisko oli 13 v. Vanhemmat sisaret olivat 17 v ja 19 v.
Äiti oli kuollessaan alle 40 v ja kuoli yllättäen.
Shokkihan se oli. Aivan mieletön järkytys. Ulospäin elämä jatkui normaalisti, todellisuudessa olimme kaikki aivan järkytyksestä turtia. Ilottomia. Elettiin, kun elossa oltiin.
Luulen, ettei isä koskaan toipunut äidin kuolemasta, kaipasi koko ajan. 11 v myöhemmin, minun ollessa jo 26 v ja lapsiakin oli, isä kuoli yllättäen sairaalassa, isä oli alle 50 v.
Isän kuolemasta toivuin nopeammin.
Mutta vielä tuolloinkaan ei ollut mitään kriisiapuja missään. Emme me saaneet mitään apua mihinkään suruun. Nykyään on jo aika tavalla toisin, luulen. Ehkä.
Elämä jatkuu. Ei ole muuta vaihtoehtoa kun elää eteenpäin. Riippumatta siitä, mitä katastrofeja elämässä eteen tulle. Kaikki ei ole itsestä kiinni, kaikkeen ei voi vaikuttaa. Ja kun trauma tapahtuu juuri siinä vaihessa, kun pitäisi miettiä jatko-opintoja.. onhan meillä kaikilla samat mahdollisuudet joopajoo, mutta kun on aivan rikki, hajalla, pydähdyksissä.. ei siinä oikein osaa katsoa elämää 20 vuoden päähän eteenpäin tai löydä rohkeutta muuttaa toiselle paikkakunnalle opiskelemaan tms. aivan yksin.
Ikävä minulla vanhempiani joskus yhä vieläkin on.
Mutta enää aikoihin ei äitienpäivät tai isänpäivät ole tuntuneet kipeiltä.
Mulla molemmat kuolleet. Olen kyllä napanuoran katkaissut jo teininä. Hyvissä väleissä ja tekemisissä olen ollut tämän jälkeenkin, mutta huomaan pärjäävän ilmankin. suru vähitellen helpottaa ja onneksi mulla on sisaruksia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
pitkällisen syövän jälkeen. Isää tulee ajateltua todella paljon ja usein, koska olimme hyvin läheisiä. En kuitenkaa itse kovin usein nykyään, koska olen jollain tapaa hyväksynyt asian luonnollisena, vaikka isäni kuolikin vain reilu 60-vuotiaana. Ehdin myös tehdä surutyötä jo pitkään ja ymmärsin, että kuolema oli lopussa helpostus. Toivon, että äitini elää ainakin 20-30 vuotta vielä (hyväkuntoisena). Asiat menevät eteenpäin ja surut on vain pakko hyväksyä osana elämää.
Odottelen sitä päivää, että vanhemmista oikeasti aika jättäisi. Vasta silloin koittaa rauha piinaamiselta.
Ap, tilanteesi on todella hyvä ja ihailtava kun välinne ovat noin hyvät. Onnittelut siitä. Vanhmpasi vaikuttavat mahtavilta tyypeiltä!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Molemmat sairastivat muutaman vuoden aika rankasti ennen kuolemaansa, joten tein surutyötä jo silloin.
Kaipaan ja viikottain mietin heitä. (kuolemista 6 v ja 3 v)