Huokaus. Viikonloput menee aina ärähtelyksi, vaikkei ole varsinaista riitaa.

Mitähän tässä oikein voisi tehdä. Ennen joka viikonloppua päätän, että tänä viikonloppuna en haasta riitaa, mutta silti jokaikinen viikonloppu tilanne kääntyy tunnelmaltaan ikäväksi ja ärtyisäksi. Kylmänsävyistä puhetta, mykkäkouluja ja vihaisia äänenpainoja. Lopputulos maanantain koittaessa on, ettei tunnu virkistäytyneeltä tai iloiselta ollenkaan.



Olemme olleet yhdessä yli kymmenen vuotta ja lapsia on kolme, alle kouluikäisiä kaikki, nuorin on alle vuoden ikäinen. Sukulais- tai kaveriapuja ei paikkakunnalla ole, joten emme pääse miehen kanssa koskaan kahdestaan rentoutumaan, olen miettinyt josko se vaikuttaa tilanteeseen.



En edes osaa kunnolla selittää, miksi viikonloput menevät aina mönkään. Olen lasten kanssa kotona ja mies on viikot töissä aamuvarhaisesta iltakuuteen, joten emme paljon ehdi arkisin tehdä mitään perheenä. Kun mies on illalla syönyt päivällistä, kello on jo lähes seitsemän ja pienimpien iltapuurotus alkaa. Siksi viikonloppuisin olisi minusta kiva tehdä jotain yhdessä.



Tänäänkin olimme puhuneet, että mennään sitten kun pienin on iltapäivällä hereillä (nukkuu kahdet unet) kukkakauppaan, ostetaan pihakukkia ja istutetaan ne. No, kun oli aika valmistaa lounasta kiiruusti ja lähteä sitten reissuun, mies alkoi yhtäkkiä korjata tv-tasoa. Yritin sanoa, että tälle ei ole ollenkaan nyt aikaa ja meidän pitäisi kiirehtiä, jos aiotaan ehtiä kauppaan ja istuttaa kukat ennen kuin pienin väsähtää taas. Mies vastasi, että tilanne on akuutti, tv-tason etuovi on kuulemma osittain liitoksistaan irronnut. En edelleenkään tajua, miksei se olisi voinut odottaa vaikka kolmea tuntia. Mutta mies kasasi kaikki sadat cd- ja dvd-levyt sieltä tason sisältä olohuoneen lattialle ja kun lapset tietysti menivät levyjä klähmimään, mies kiljui, että minun pitää vahtia heitä. Istuin siis olohuoneessa vahtimassa lapsia sen sijaan, että olisin kokannut keittiössä lounasta (avokeittiö, joten en voinut lukita lapsia sinne kanssani). Kun lopulta tv-tasohomma oli tunnin kuluttua valmis, lapset olivat nälkäisiä ja riitaisia ja pienin valvonut jo pitkän pätkän. Lähdimme kukkakauppaan, jossa piti hosua enkä voinut katsella kukkia rauhassa. Pienin kiljui sylissäni. Kotimatkalla hän nukahti autoon, nukkui vartin eikä enää nukahtanut, tiedossa on siis hänen osaltaan itkuisa ja väsynyt ilta ja minulle vauvan kanniskelua. Mies suuttui minulle, kun en ymmärtänyt, että tv-taso piti korjata välittömästi, vaan aloin "taas naputtaa". Minä taas suutuin, kun olisin halunnut rauhassa ostaa kukkia koko perheen kanssa, kuten oli etukäteen puhuttu. Ei siis mikään iso asia, mutta aina tulee jotain tällaista.



Ongelmana ehkä on, että haluaisin tehdä rauhassa juttuja ja käydä jossain perheen kanssa viikonloppuisin. Ja jotta hommat sujuvat kivasti, pitää pienimmän unista huolehtia tai muuten saa kanniskella ärtyisää, väsynyttä tenavaa, mikä käy hermojen päälle. Siksi haluaisin suunnitella menot etukäteen ja pitää aikatauluista kiinni. Mies taas haluaisi sluibailla ja tehdä mitä huvittaa, kun sattuu huvittamaan. Esim. jos olisi aika tehdä lapsille ruokaa ja he ovat jo selvästi nälkäisiä, ja on sovittu, että mies kokkaa, niin hän saattaa alkaa keittää itselleen kahvia ja lukea lehteä, kun se oli jäänyt aamulla tekemättä ja nyt tuntui siltä, että pieni kahvihetki on kiva.



Tulipa vuodatus. Onko kenelläkään samanlaista? Rakastan kyllä miestä ja haluan olla hänen kanssaan, mutta päädymme silti aina riitelemään pikkuasioista.