Haaste kaikille av-mammoille, onko kotiäidin arki ihanaa velttoilua? :)

minulla aina tökkää yksi asia:

Kotiäitiys on muka oikeasti jaksamisen äärirajoille venymistä viisine lapsineen ja näiden kaikenlaisine terapioineen, jatkuvaa pyykin pesemistä ja kuolan/pissan/kakkan pyyhkimistä, askartelua hermo pinkeänä koska pitäisi jo olla tyhjentämässä astianpesukonetta ja kiirehtimässä taas johonkin terapiaan tai hammashoitoon tai keskusteluun tai jos ei muuta niin vähintään puistoon satoi tai paistoi, lounaan kokkaamista ja sen pois korjaamista tauotta siihen kunnes pitää alkaa soseuttaa marjoja välipalaa varten ja taas vaan siivotaan ja hikoillaan ja vasemmalla kädellä ohjataan lasten kehittäviä lautapelejä stressataan siitä, että pitäis haravoida ja siivota varasto ja "no, okei, laittakaa sit se DVD jos kerran kokoajan pitää tapella".

Jos oikeasti kotielämä on niin vaativaa, että se on yhdelle aikuiselle työ 24/7, niin eikö niille lapsille olisi oikeasti vähemmän stressaavaa olla päiväkodissa vaikka 6 h kuin tämän kotia töinään hoitavan aikuisen kanssa kotona? En minäkään vie lapsia työpaikalleni ja hoida heitä siinä omien hommien ohella, monet kotiäidit tuntuvat kuitenkin laskevan 90% kuormituksestaan tulevan kodinhoidosta, ei lasten hoidosta.

Unohdit vielä korostaa isoa pihaa ja omakotitaloa, joiden hoitaminen on niiiiin raskasta.

minulla aina tökkää yksi asia:

Kotiäitiys on muka oikeasti jaksamisen äärirajoille venymistä viisine lapsineen ja näiden kaikenlaisine terapioineen, jatkuvaa pyykin pesemistä ja kuolan/pissan/kakkan pyyhkimistä, askartelua hermo pinkeänä koska pitäisi jo olla tyhjentämässä astianpesukonetta ja kiirehtimässä taas johonkin terapiaan tai hammashoitoon tai keskusteluun tai jos ei muuta niin vähintään puistoon satoi tai paistoi, lounaan kokkaamista ja sen pois korjaamista tauotta siihen kunnes pitää alkaa soseuttaa marjoja välipalaa varten ja taas vaan siivotaan ja hikoillaan ja vasemmalla kädellä ohjataan lasten kehittäviä lautapelejä stressataan siitä, että pitäis haravoida ja siivota varasto ja "no, okei, laittakaa sit se DVD jos kerran kokoajan pitää tapella".

siitä millaista monen kotiäitiys tuntuu olevan. Itselläni se ei kahden lapsen (2 v ikäero) kanssa ollut ollenkaan tuollaista. Lapset ovat onneksi terveitä joten missään lääkäreissä ja terapioissa ei ole tarvinnut juosta. En ole myöskään niitä jotka ajattelee että lasten kanssa täytyy koko ajan kauheasti touhuta jotain kehittävää tai aktivoivaa vaan ihan ovat siinä mukana normaalissa elämässä johon kuuluu mm. ne kotityöt. Joihin ei minusta mene todellakaan mene järjettömiä tuntimääriä joka päivä, eikä lisäksi ne yleensä ole pois lastenhoidosta edes, jos ei ajattele että lasten kanssa täytyy koko ajan tehdä jotain.

Hassua kyllä, tällä rennolla "veltolla" otteella meillä on oikein hyväkäytöksisiä lapsia ja koiriakin ;-)

Joskus hetkittäin oli ihanaa velttoilua mutta kyllä rankkaakin on ollut.

Velttoiluksi en sanoisi elämää vaikeavammaisen keskoslapsen kotiäitinä. Siten mun äitiys alkoi.

Itseasiassa niinkin letkeää että hakeuduin töihin ennen kuin äitiysloma loppui. Saakelin tylsää aikaa, vaikka kuinka leivoin, siivosin, kylvetin, vaunulenkkeilin, kokkasin, shoppailin, vauvajumppasin, haravoin, lenkiltin ja leikitin koiria, puuhasin lapsen kanssa.

Ei enää ikinä, en kestä tuollaista muhimista. Perustin oman yrityksen, nyt kolme vuotta mennyt ja hommaa riittää niin töissä kun kotonakin. Ihanaa! :)

on oma päätös. Mitä useampi, sitä tietoisempi. Aina helpompaa olla itse oman valintansa takia kotona, kuin mennä elämän tosiasioiden saattamana töihin.



Kotiäitiys on vuosia kestävänä lusmuilua.

Olin kotona kunnes nuorimmainen täytti 4,5 vuotta. Sitä ennen en olisi jaksanut lähteä työelämään ollenkaan ja edelleen on välillä vaikeaa (nyt nuorimmainen melkein 6 vuotta). Nimittäin nuorimmaisen nukkuminen on ollut vaikeaa ja on edelleen: nukahtaminen on vaikeaa, yöheräilyt, painajaiset, puhuminen jne. Ensimmäisinä vuosina ei ollut yhtään kokonaista yötä, vähimmillään ehkä 2-3 herätystä, normaali 5-6 herätystä per yö, pahimmillaan valvottiin koko yö.



En väitä, että kotiäitiys olisi ollut rankkaa, ei se sitä ollut, kun sai nukkua myös ne päiväunet lasten kanssa. Mutta työelämässä en olisi jaksanut. Joten meidän perheen ratkaisu oli, että miehelle vähän paremmat yöunet ja minä olen kotona kunnes kunnon öitä on edes silloin tällöin. Niin, ja tukiverkostoa meillä ei tällä uudella paikkakunnalla silloin vielä ollut (isovanhemmat satojen kilometrien päässä).

että velttoilua, ainakin omalla kohdallani =D



Ei aikatauluja (paitsi ruokailujen kanssa), saa aamulla nukkua, pitää kahvipaussinsa silloin kun huvittaa jne.



Toki on päiviä, jotka eivät ole yhtä seesteisiä mutta pääsääntöisesti kuitenkin.



Oikein harmittaa, kun täytyy vuoden päästä mennä töihin.