Hoidin 14-vuotiaana erästä 2-vuotiasta sukulaislasta kesän ajan

arkipäivisin kun lapsen vanhemmat olivat töissä ja usein myös iltaisin ja viikonloppuisin. Kyseinen lapsi sai tuona kesänä pikkusisaruksen ja minä hoidin tätä 2-vuotiasta melko pitkiäkin aikoja kerrallaan, esim. kello 6.30-19, kun perheen äiti oli sairaalassa, isä lähti aikaisin töihin ja kävi vielä työpäivän jälkeen vaimonsa ja vauvansa luona sairaalassa. Kesän loppuessa olin vielä jonkin aikaa perheen apuna kun perheen äiti pääsi sairaaasta vauvan kanssa kotiin vähän ennen kuin kouluni taas alkoi. Näin jälkeenpäin ajatellen ihmetyttää, että kuinka hyvin selvisin kyseisen pojan hoidosta, kun olin itsekin enemmän lapsi kuin aikuinen. Kun nyt katson omaa 14-vuotiasta tytärtäni, niin epäilen, että hän ei moiseen pystyisi. Tosin olosuhteetkin ovat erillaiset. Minun tyttäreni ole koskaan hoitanut lapsia, koska hänellä ei ole kuin 2 vanhempaa sisarusta, kun taas itselläni on 7 nuorempaa sisarusta, joita hoidin äidin apuna vapaaehtoisesti ja innokkaasti jo 2-3 vuotiaana. Sitäpaitsi tuo hoitamani poika oli todella kiltti ja helppo hoidettava, vaikka hän olikin melko pieni kun hoidin häntä (hän täytti 2 vuotta sinä kesänä kun hoidin häntä. Näin jälkikäteen tuntuu myös ihmeelliseltä, että hänen vanhempansa luottivat minuun niin paljon, että jättivät lapsensa minun hoitooni. Mitäköhän nykyaikana edes reagoitaisiin 14-vuotiaaseen lapsenhoitajaan, joka hoitaa yksin 2-vuotiasta lasta?