Suhde äitiin, mielipiteitä?

No joo, tämähän hautautui heti kaiken muun vyöryn alle

Olen rv 29 oleva 25 vuotias nainen, ja raskauden aikana on herännyt joitain kummia tuntemuksia omaa perhettäni kohtaan.

Äitini on aina ollut hyvin… voimakas ja temperamenttinen persoona, joka ei kiivastuessaan sanojaan säästele. Tämä tuli esille erityisesti varhaisnuoruudessa, jolloin äitini aina jostain kimpaannuttuaan (syyksi riitti kai ihan vain pärstäni näkeminen) nälvi minua ”hävettää kun tuollainen lehmä hyppii…”, ”juokset pitkin kyliä häntä pystyssä kuin kiimainen narttu…”, ihan kavereidenkin edessä. Jos joskus sanoin jotain vastaan (harvinaista) niin kerrankin vastareaktiona oli se, että hän otti ison koivuklapin käteensä ja sanoi ”turpa kiinni tai tapan sinut”.

Olin kyllä kiltti teini, mutta hyvinkin paljon itseeni sulkeutuva, ja koska olin ”mörkö” (nyrpeä ilme kotona) sain vain lisää kyytiä. Tuli viiltelyä yms. pahaa oloa. Rajat olivat kotona tiukat, mutta kyllä pääsin kokeilemaan niitä perus hölmöilyjäkin (muutaman kerran jäin kiinni, sain avoläsärin tms.). Pahin aika oli varmaankin kun olin 13-17, sitten alkoi helpottamaan. Äidilläni oli kai jokin kriisivaihe itselläänkin menossa. Väliin tuli vielä yksi kesä, joka oli hyvin rankka (olin 20 ja kesätyöpaikka oli kotikylällä).

Aikuiseksi tultuani välit ovat normaalit, hän on hyvin välittävä jne. Menneisyys on vain haudattu. Enkä usko että äitini edes ”muistaisi” näitä asioita, mikäli niistä puhuisin. Mutta aina välillä huomaan sen piilevän pirun, esim. miten hän kohtelee siskoaan. On hyvin innoissaan tulevasta vauvasta, ja on aivan ihastunut miehestäni (olemme olleet yhdessä n. 7 vuotta). Minulla on isosisko ja pikkuveli. Koen että siskoni on elänyt äitimme kanssa hyvin erilaisen lapsuuden (eri isät, olivat kahdestaan pitkään), ja veljeni nyt on se iltatähti (ja kauan odotettu poika).

Siskoni on hyvin temperamenttinen ja itsekäs tapaus, kokee että hänellä on oikeus kommentoida kaikkien muiden asioita (en tiedä miksi tästä niin ”kärsin”) ja kaikkien tulisi toimia hänen ja hänen perheensä hyväksi (niin rahallisesti kuin muissakin avustamisissa). Tämä ei ihan mahdu kallooni, koska olen paljon nuorempi ja koen hyvin tärkeäksi sen, että pärjään niin taloudellisesti kuin muutenkin itsenäisesti, mieheni kanssa. En todellakaan voisi kuvitella, että voisin vaatia vanhempieni uudenkarheaa autoa itselleni tms.

No, summa sumarum; raskauden edetessä olen kokenut nämä asiat hyvin ahdistaviksi. Näen paljon painajaisia joissa molemmat henkilöt myllertävät elämääni. Koen usein toistuvat tapaamiset ahdistaviksi, ja toisaalta poden todella huonoa omatuntoa negatiivisista tunteistani. Olen ollut aina hieman sulkeutunut (vaikka ulospäin ja ulkopuolisille olen oikea auringonpaiste ja energiapakkaus), tämä kostautuu parisuhteemme riitatilanteissa. En saa sanottua asioitani, vaan sulkeudun kuin simpukka ja suljen puolison puheet täysin ulkopuolelle. Jään myös vatvomaan näitä riitoja pitkäksi aikaa mieleeni. Olen koittanut valottaa miehelleni äitini ja minun historiaa, mutta en pysty sitä täysin tuomaan julki. Isäni on ihana, häntä rakastan, vaikkakin olen hieman katkera hänellekin hänen tiukkuudestaan ja äitini käytöksen sietämisestä.

En tiedä, jotenkin olen nyt aivan hukassa, aivan kokonaan.

Minullakin on tuollainen teräväkielinen, välillä suorastaan ILKEÄ äiti. Jossa on myös narsistisia piirteitä.

kyllä mä ainakin ymmärrän että sulla on edelleen noista asioista paha mieli, vaikka välinne nyt ovat hyvät. Monella naisella raskausaikana nousee vanhemmin mieleen suhde omaan äitiin.

Tsemppiä! Toivottavasti sulla on jotain läheisiä tai ystäviä joiden kanssa voit luottamuksellisesti puhua kaikesta.

Mun äitini oli hyvin väkivaltainen, mutta ei ikinä korottanut ääntään julkisesti. Hakkasi minua sitten piilossa senkin edestä.

Aikuistuttuani kaikki lakaistiin maton alle.

Kun sain lapsia tajusin miten HIRVIÖMÄINEN oma äitini on ollut. En halua toistaa enää mitään hänen oppejaan. Äitini puuttui lasten ja kodinhoitooni jatkuvasti.



Nyt olen jo yli 40 ja huomaan näyttäväni äidilleni missä kaappi seisoo. Olen suorastaan kylmä häntä kohtaan usein. En vain kykene ajattelemaan aina lämpimästi hänestä, niin paljon hän on minua satuttanut ja se on vihaa.

Ensinnäkin: älä tunne huonoa omatuntoa negatiivisista tunteistasi. Kenenkään ei koskaan pitäisi tuntea huonoa omaatuntoa tunteista, sillä tunteet eivät ole tahdonalaisia. Ne ovat syntyneet pitkän historianne aikana reaktioina ja ne ovat mitä ovat, ja saavat olla juuri sellaisia. Käytöksen voit valita, tunteita et.



Jos usein toistuvat tapaamiset ovat ahdistavia, onko sitten pakko tavata niin usein? Ehkä olisi parempi pitää vähän etäisyyttä enemmän ja ottaa siten erilainen näkökulma koko juttuun? Äidin kansa et välttämättä saa asioita enää selvitettyä, ne on ollutta ja mennyttä, mutta onneksi se ei ole välttämätöntä että itse pääset eteenpäin. Äitisi on mikä on, vaikeine piirteineen, kuten kaikki meistä. Olisiko sinun mahdollista suunnata ajatteluasi enemmän muihin asioihin?

kommenteistanne!



Jotenkin tämä asia tuntuu nyt ihan musertavalta, sekä siskoni että äitini. En pysty miettimään kumpaakaan ilman vihaisia tunteita.



Näemme usein, koska.. niin, se nyt on aina vain ollut tapa. Puolisonikin vanhemmat asuvat samoilla kulmilla, siksi toistuvat vierailut. Ja aina hermostun ja kiukustun, jos emme vietä aikaa yhtä paljon minun perheeni parissa. Ja sitten hermostun kun olemme viettämässä siellä aikaa (=pääni ei vain kestä heitä). Koen myös todella suurta tarvetta olla koko ajan auttamassa kaikissa vanhempieni projekteissa. Vaikka kun järjellä ajattelee, niin olen tehnyt heidän vuokseen hyvin paljon, siskoni taas ei mitään. Onko minut jotenkin aivopesty, vai mitä tämä on?!



Äitini rakastaa siskontyttöäni todella palljon, ja he pärjäävät todella hyvin yhdessä (3v.). Minua kuitenkin hermostuttaa ajatus, että lapseni olisi hoidossa heillä.



En saa ajatuksiani irti tästä aiheesta ja se kalvaa minua kovin. Tuntuu kuin minussa olisi usempi ihminen tappelemassa kaiken aikaa, ja pääni räjähtää pian.. Miehelleni en halua enempää asiasta purkautua, pelkään hänen suhtautumistaa perheeseeni jatkossa.

Mulla on itsellä myös vähän vaikea äitisuhde. Ei ehkä ihan samaan tyyliin, mutta tunnistan piirteitä tuosta mistä puhut. Olen itse ajatellut käydä juttelemassa jollekulle ammattilaiselle, mutta en saa aikaiseksi, enkä toisaalta sitä varmaan pystyisi rahoittamaankaan. Äidille puhuminen ei tule kysymykseen, koska hän ei varmaan asioita edes tunnistaisi, ja toisaalta hänellä on niin totaalisen hauras itsetunto, etten osaa näistä puhua. Kiivaan temperamentin lisäksi juuri tuo itsetuntoasia lienee vaikuttavana tekijänä hänen toimiinsa.



tulin itse tietoiseksi näistä asioista kun tulin itse äidiksi, ja olen nyt paininut tämän asian kanssa 9v. Tulevaisuus lienee se, että en koskaan pääse asian yli äitini suhteen. Mutta omaa toimintamalliani aion muuttaa, enkä siirrä ongelmaa sukupolvelta toiselle. Tiedostan että mulla on riski käyttäytyä samoin, ja teen kovasti töitä sen eteen etten tuota mallia toteuta. Tämä on auttanut minua itseäni.



samoin on auttanut se, että keskityn omaan elämään mieheni ja neljän lapseni kanssa, ja vähennän äitini kanssa olemista. Puhelimessa voimme puhua, mutta naamakkain koen ahdistusta.



Mieti näitä, toivottavasti löydät avun ahdistukseesi!

Kiitos vielä.



Jo se, että saan tämän asian esille jotenkin ja jossain, tuntuu jotenkin rauhoittavan. Kun joku reagoi jotenkin... :)



Ehkä saisin kerättyä rohkeutta ja kertoisin miehellenikin, mikä on ahdistanut, hän kun on ollut aika ymmällään ja hermostunutkin käytöksestäni.

Kiitos vielä.



Jo se, että saan tämän asian esille jotenkin ja jossain, tuntuu jotenkin rauhoittavan. Kun joku reagoi jotenkin... :)



Ehkä saisin kerättyä rohkeutta ja kertoisin miehellenikin, mikä on ahdistanut, hän kun on ollut aika ymmällään ja hermostunutkin käytöksestäni.

kertoa neuvolassa että sulla on aika voimakasta ahdistusta ja pyytää saada käydä vaikka pari kertaa psykologin juttusilla?



Itse olen käynyt jo yli vuoden ajan terapiaa mm. vaikean äitisuhteen takia.

Sinun äitisi käytös on ollut kaukana "normaalista" ja on ollut väärin, että sinun on pitänyt vain niellä kaikki. Ja nyt jatkat sitä samaa nielemistä eli osallistut siskosi ja äitisi teatteriin, siksi sinua ahdistaa. Koska sinua ei oikeasti ole heille olemassa. Sinä ja sinun tunteesi ei heitä kiinnosta pätkän vertaa. Olet heille olemassa vain välineellisesti.



Sellainen näkymättömänä pysytteleminen - eli et saa sanoa mitään sinua satuttaneista asioista, et saa ilmaista oikeita tunteitasi jne. - ahdistaa. Ongelma on se, että jos et jollain tasolla noita juttuja käsittele ja koetat vaan olla "niin kuin ei mitään", on iso riski että siirrät tunnevammoja lapsiisi, vaikka päätät toimia eri lailla kuin äitisi. Vaikka onnistuisit olemaan lyömättä lapsiasi jne., välität heille käsittelemättömän ahdistuksen jollain muulla tavoin.

Eli ap vielä aikuisenakin kannattelee erheen kulisseja pystyssä, nåyttelee kiltisti roolinsa (joka lapsuudessa annettu) ja tuntee syyllisyyttä tunteistaan. Tiedän tasan mikä kuvio on, oma lapsuus samanlainen tosin väkivaltaa oli paljon enemmän. Ja äiti on vitumasin ja ilkein ihminen, aina loukkaamassa ja sättimässä, anteeksi ei pyydä ikinä.



Äitoni on lukuisia kertoja sanonut (myös jo aikuisena ollessani) että mut olisi pitänyt tappaa tai tehdä abortti, ja että olen häpeätahra ja täydellisen epäonnistunut. Tämä ei ole totta miltään osin, mutta äiti vaan haluaa satuttaa ja loukata. Eikä kanna sanoistaan vastuuta.



Omien asten syntymä pysäytti ja pakotti terapiaan. Terapeuin ohjeesta otin puheeksi nätsti äitini kanssa lapsuuteni tapahtumat. Äiti kisti kaiken, kielsi pahoinpitelyt, väitti että keksin kaiken kiusallani, ja haukkui minut hulluksi, huoraksi ja sanoi että olisi pitänyt tappaa sinut vauvana.



Välit meni poikki, olleet jo yli 6vuotta, ei yhteydenpitoa. Äiti haukkuu minua sukulaisille minkä ehtii, väittää että ilkeyttäni kiellän mummouden häneltä ja kiusaan vanhaa ihmistä. Paskapuhetta, olisi saanut tavata lapseni mutta ei ole halunnut. Lapset jo unohti koko ihmisen kun kuuteen vuoteen ei ole mitään kuulunut.



Tuollaiset vallankäyttö marttyyrit ei ikinä muutu, saati tunnusta tekojaan. Jos asian nostaa esiin, niin marttyyreinä ovat laittamassa välit poikki ja syyttävät uhria (HE eivät tietenkään tehneet vääää).



P, älä ikinä jätä lastasi valvomatta tuon "mummon" kanssa. Hänee toimintamallinsa ovat yhä samat ja reagoiti samaa, esim lapsen kiukutteluun.



Suositteen terapiaa. Ennen terapiaa kärsin unettomuudesta a ahdistuskohtauksista, kun kelasin sairasta äitisuhdetta yksin omin voimin. Muista että lapsesi tarvitsee kaiken energiasiz jos äitisi vain kuluttaa sitä, pidä hänet etäällä.



Oma terapeutti sanoi hyvän ohjeen: jos isovanhemmat ovat perheele voimavara ja energiaa tuova tuki, olkaa yhteyksissä. Jos isovanhemmat ovat stressi, harmi ja kuluttavat voimavaroja, yhteyksissä ei pidä eikä saa olla. Juuri siksi, että lapsi tarvitsee äidin energian, mitkään hullut mummot eivät saa sitä silloin riistää.

Terv. Äiditön vuodesta 2006

Eli ap vielä aikuisenakin kannattelee erheen kulisseja pystyssä, nåyttelee kiltisti roolinsa (joka lapsuudessa annettu) ja tuntee syyllisyyttä tunteistaan. Tiedän tasan mikä kuvio on, oma lapsuus samanlainen tosin väkivaltaa oli paljon enemmän. Ja äiti on vitumasin ja ilkein ihminen, aina loukkaamassa ja sättimässä, anteeksi ei pyydä ikinä.

Äitoni on lukuisia kertoja sanonut (myös jo aikuisena ollessani) että mut olisi pitänyt tappaa tai tehdä abortti, ja että olen häpeätahra ja täydellisen epäonnistunut. Tämä ei ole totta miltään osin, mutta äiti vaan haluaa satuttaa ja loukata. Eikä kanna sanoistaan vastuuta.

Omien asten syntymä pysäytti ja pakotti terapiaan. Terapeuin ohjeesta otin puheeksi nätsti äitini kanssa lapsuuteni tapahtumat. Äiti kisti kaiken, kielsi pahoinpitelyt, väitti että keksin kaiken kiusallani, ja haukkui minut hulluksi, huoraksi ja sanoi että olisi pitänyt tappaa sinut vauvana.

Välit meni poikki, olleet jo yli 6vuotta, ei yhteydenpitoa. Äiti haukkuu minua sukulaisille minkä ehtii, väittää että ilkeyttäni kiellän mummouden häneltä ja kiusaan vanhaa ihmistä. Paskapuhetta, olisi saanut tavata lapseni mutta ei ole halunnut. Lapset jo unohti koko ihmisen kun kuuteen vuoteen ei ole mitään kuulunut.

Tuollaiset vallankäyttö marttyyrit ei ikinä muutu, saati tunnusta tekojaan. Jos asian nostaa esiin, niin marttyyreinä ovat laittamassa välit poikki ja syyttävät uhria (HE eivät tietenkään tehneet vääää).

P, älä ikinä jätä lastasi valvomatta tuon "mummon" kanssa. Hänee toimintamallinsa ovat yhä samat ja reagoiti samaa, esim lapsen kiukutteluun.

Suositteen terapiaa. Ennen terapiaa kärsin unettomuudesta a ahdistuskohtauksista, kun kelasin sairasta äitisuhdetta yksin omin voimin. Muista että lapsesi tarvitsee kaiken energiasiz jos äitisi vain kuluttaa sitä, pidä hänet etäällä.

Oma terapeutti sanoi hyvän ohjeen: jos isovanhemmat ovat perheele voimavara ja energiaa tuova tuki, olkaa yhteyksissä. Jos isovanhemmat ovat stressi, harmi ja kuluttavat voimavaroja, yhteyksissä ei pidä eikä saa olla. Juuri siksi, että lapsi tarvitsee äidin energian, mitkään hullut mummot eivät saa sitä silloin riistää.

Terv. Äiditön vuodesta 2006

Kuulostaa minunkin äidiltäni. Ei koskaan myönnä mitään virheitään vaan syyttää aina vain toista osapuolta esim. mielisairaaksi. :(

Jotain narsismin tyyppistä lienee kyseessä. En käsitä, miten hän voi kohdella lastaan tällä tavalla.

Sinullakin on hurjan rankkoja juttuja takana!

Hurja, miten paljon ihmisillä onkin näitä kokemuksia, ja paljon paljon pahempia kuin minulla!Minusta tuntuu hienolta, että olette saaneet asioita käsiteltyä ja vietyä elämässänne eteenpäin, kuulostatte vahvoilta ja pystyviltä ihmisiltä.



Jotenkin tuntuu, ettei välien katkominen ole tässä ratkasiu. Koska tavallaan nykyään kaikki on hyvin, ymmärrättekö? Olemme käyneet matkoillakin yhdessä (minä ja mieheni ja vanhempani), välillä tuntuu että onko sitä tässä vain kuvitellut kaikki nuo lapsuuden kokemukset. Vai voiko ihminen muuttua niin kovin?



Eniten kuitenkin alan uskomaan, että äidilläni on jokin luonnehäiriö tms. Hänessä on ihan selkeästi kaksi eri ihmistä. Tämä minun nuoruuttani terrorisoinut hirviö, ja sitten lapsia rakastava, pienestä tiuskaisusta itkemään herkistyvä isoäiti, joka pitää hyvää huolta perheestään ja miehestään. Kaiken aikaa olisi tyrkyttämässä rahaa tai muuta materiaa.



Kulissit ovat kyllä hänelle todella tärkeitä, nyt kun alan asiaa ajattelemaan.. Pukeutuu ainoastaan hyvin kalliisiin merkkivaatteisiin, pitää tarkkaa huolta ulkonäöstään (ja peilaa itseään kaikessa kiiltävässä), auton tulee olla hyvää merkkiä ja korkeintaan 3 vuotta vanha, luo suhteita ainoastaan rikkaisiin ihmisiin (vanhempani eivät siis todellakaan ole rikkaita, vaan ihan tavallisia duunareita, vaikka sitä ei aina uskoisi), kertoo leveillen muille(jonkin verran väritetyjä) juttuja perheestämme (siis tietenkin vain niistä positiivisista asioista).



Menen heitä aina mielelläni tapaamaan ja olen useamman kerran viikossa puhelimitse yhteydessä, mutta aina vierailujen jälkeen olen hyvin hermostunut ja täysin naatti.



En enää tiedä, kuka tässä on sekaisin. Minä varmaan.

hei taas, pääsin koneelle, kirjoitin aiemman viestin kännykällä joka oli täynnä typoja, sorry :)



No niin, eli vielä vähän annan sinulle näkökulmaa, älä suutu äläkä loukkaannu, tämä on vain mietittäväksi.



Sinun näkökulmastasi kaikki on varmasti "hyvin", kun ajattelet että tyyni myrskyn edellä on normaalitila. Äitisi luonne kuitenkin todennäköisesti muuttuu heti, kun elämässä on kuormitustekijöitä. Esim. lapsen itku, parku, tarvitsevuus, vaativaisuus. Tätä tarkoitin sillä että älä jätä lastasi hoitoon, sillä stressattuna äitisi reagoi lapseesi samoin kuin sinuun.



Kun saat oman lapsen, tulet huomaamaan että useissa stressaavissa tilanteissa sinulle todennäköisesti tulee kummallisia mielitekoja, esim tuntikausia parkunut lapsi tekisi mieli tukehduttaa tyynyllä (ei toki järjen tai aikomuksen tasolla, mutta tunteen tasolla). Nämä ovat heijastumia siitä, miten SINUA kohdeltiin vauvana. Ne reaktiot mitä vaativa vauva sinussa herättää, ovat kuin peili siitä miten sinua kohdeltiin.



Esim. minua pahoinpideltiin jo vauvana, jätettiin yksin nukahtamaan itkuuni, työnnettiin pimeään komeroon parkumaan yksin jne jne. Ja ne kaltoinkohdellut teot tulivat oman lapsen myötä tunnetiloina tajuntaani omaa lasta kohtaan. Esim kitisevää lasta teki mieli läimäyttää (näin minulle tehtiin) tai tuntikausia huutanut koliikkivauva teki mieli lukita parvekkeelle pakkaseen yksin parkumaan (minutkin heitettiin komeroon) jne jne.



Juuri näiden takaumien, tunnetilojen ja omien reaktioideni takia hakeuduin terpiaan ja se oli ehdottomasti oikea teko. Menetin unet, sain rtymihäiriöitä, eräällä tapaa sairastuin post-traumaattiseen stressihäiriöön takautuvasti. Eli lapsena laiminlyöntiä kokeneena ne samat tunteet ja kauhut pulpahtivat pintaan.



Lapsesi ei ole vielä syntynyt, mutta kun hän syntyy, tajuat VIELÄKIN selkeämmin miten julmasti ja törkeästi sinua on kohdeltu. Ja saatat hyvinkin kokea niin suurta stressiä, että koet että sinun on suorastaan pakko käsitellä asioita äitisi kanssa.



Kuten omasta esimerkistä kerroin niin meillä asioiden käsittely ei oikein sujunut, kun välit menivät poikki, mutta käsittelemättä jättäminenkin olisi ollut väärin. Se olisi rikos sinua itseäsi ja ennenkaikkea lastasi kohtaan. Sinun ei ole pakko käsitellä sitä äitis kanssa (tiedäthän jo itsekin että ei äitisi ota mitään kritiikkiä vastaan) mutta käsittele se terapeutin tms. auttajan kanssa. Tulet huomaamaan että lapsen synnyttyä olet pian todella rankassa ja uuvuttavassa tilanteessa, kun joudut vastaamaan vauvan vaativuuteen ja tarpeisiin, ja samalla joudut prosessoimaan lapsuutesi kaltoinkohtelun. pettymyksen ja äitisi tunnevammaisuuden.



Tiedän myös tuon, että äitisi saa hienovaraisin vihjauksin sinut itsesi näyttämään hullulta, eli epäilet että jospa oletkin keksinyt kaiken. Voit olla ihan varma että et ole, ja siitäkin voit olla varma, että äitisi ihan tasan tarkkaan tietää mitä on tehnyt, mutta TEESKENTELEE että mitään ei ole tapahtunut. Kulissit pitää olla kiiltävät, kaikki on päällisin puolin helppoa ja mukavaa ja ystävällistä, mutta sisällä kytee kuitenkin. Luonnevikainen voi pitkiäkin aikoja teeskennellä normaalia, kunnes stressi/elämänmuutos laukaisee taas releen ja sitten mopo karkaa käsistä taas.



Joten kannustan sinua edelleen siihen, että JOS tilanne menee siihen että sinulta menee viimeisetkin voimat, menetät yöunesi, lapsesi kärsii stressistäsi ja itkustasi, niin katkaise yhteydenpito ja laita äitisi jäähylle. Kokonaan ei tarvitse välejä katkoa, mutta oman jaksamisen takia niin joskus täytyy tehdä esim. tilapäisesti. Et saa tuntea siitä silloin syyllisyyttä, koska teet sen oman lapsesi takia.



Dysfunktionaalisessa perheessä kasvaneella ihmisellä - aivan kuten itsellänikin - on aivan kieroon kasvatettu syyllisyyden ja velvollisuudentunto. Eli helposti tunnustelee koko ajan ilmapiiriä ja miettii että loukkaantuuko äiti, pahoittaako se mielensä, varoo ottamasta mitään "oikeaa" asiaa puheeksi ettei tulisi riita jne jne. Eli siis tavallaan koko ajan itse suitsii itseään ja pitää itsensä huomaamattomana, tapetin värisenä. Tästä on kova työ ja tuska opetella eroon.



Omasta välirikosta on jo pitkä aika ja olen asian kanssa sinut, mutta sen voin sanoa että olen helpottunut ns. fyysisesti. Äitini puhelut saivat minut aina itkemään, mahaan sattui jo valmiiksi kun näki kuka soittaa, vierailuista meni viikko tai kaksi toipumiseen, loukkaukset pitivät minut yöllä hereillä. Purin pahaa mieltäni mieheeni ja lapsiini, koko perhe kärsi.



Nyt ei kärsi enää. Vaikka minullakin on ainainen surutyö siitä, että minulla ei ole äitiä (eikä oikeastaan ole koskaan ollut) niin silti elämä on onnellista ja tasapainoista, kun jatkuva loukkaaminen ja solvaaminen on loppunut.



Voimia sinulle, ja puhu nyt jo etukäteen miehellesi. Nimittäin kun lapsesi syntyy, tunteet vyöryvät päällesi tsunamin lailla ja sinun on pakko käsitellä niitä jotenkin.



PS: pahoittelut jos kuulostan jotenkin "rikkiviisaalta" tyyliin "sitten kun sitä ja tätä". Se ei ole tarkoitus, vaan tarkoitus on se että osaisit vähän varautua, etukäteen orientoitua, ymmärtää mistä on kyse. Jotta osaisit sitten oikeassa tilanteessa painaa "hätäpainiketta" ja hakea apua. Itse nimittäin luulin tulevani hulluksi, kun en alkuun ymmärtänyt mistä oli kyse. Oma ihana ensimmäinen vauva, kaiken piti olla onnellista, ja yhtäkkiä valtava helvetti iski päälle kun omat traumat läsähtivät naamaalle suoraan, ja saivat minut melkein burnoutin partaalle.



Voimia ja jaksamista, ja halauksia täältä.

Hei,



Kiitos. Tässä vaiheessa en voi muuta sanoa, kuin että olet antanut minulle valtavasti miettimistä.



Viikonlopun koitin nyt rauhoittaa ja olla miehen kanssa rennosti, viime aikoina kun on ollut tätä hermostumista ja muuta (ja eilisilta päättyi siihen kuitenkin, kaikesta "tsemppaamisesta" huolimatta..).



Kyllä nyt on itselläänkin sellainen olo, että jostain tätä on lähdettävä purkamaan, ja varmasti tärkein pää on se oma koti ja mies..