Olin koko nuoruuteni kiltti, kohtelias ja ymmärtäväinen, ja siitä hyvästä

Olin itsekin kiltti pitkän aikaa. Lapsena olin se kiusattu rassukka ja aina tietty yksin. Yritin niin kovasti että minusta pidettäisiin, ja vasta aikuisena ymmärsin että kaikki näkivät sen yrittämisen halun minusta. Vasta 30-vuotiaana raivasin kaikki kaverit elämästäni jotka ottivat yhteyttä vain saadakseen itselleen minulta jotain. Itse en saanut apua edes kauniisti pyytämällä, en vaikka muistutin että autoinhan minäkin sinua, vaikka ei olisi edes tarvinnut. Vastaus on aina tietty "Ei oo mikään pakko auttaa".



Kusipäät eivät ikävä kyllä halua kusipäitä kavereikseen, he haluavat juurikin niitä ylitsekäveltäviä. Olen siis aika yksin, mutta onneksi aikuisena sitä uskaltaa jo käydä yksin elokuvissa, kahviloissa yms.



Lisäänpä vielä tähän, että en hauku ketään "heikompia" työpaikalla tms. mutta laitan välit poikki samantien kaikkiin jotka alkavat parkumaan minulle vaikeata elämäntilannettansa. Tiedän jo ettei ketään kiinnosta minun ongelmani, joten en minäkään auta toisia ongelmissaan. Tylyä, tiedän. Niin se metsä vastaa kuin sinne huudetaan.

ehkä harhainen on väärä sana, mutta tuolla tavallahan varmasti juuri kaikki narsistiset kusipääpomot ja vallanhaluiset poliitikot syntyy, sinä vaan tiedostat itse omat ajattelumallisi ja voit parantua, ei siksi että muut ihmiset pitäisi sinusta enemmän vaan siksi että voisit olla oma itsesi, koska en usko että tuollainen elämä ja ajattelutyyli tekee kuitenkaan oikeasti onnelliseksi eikä se täytä mitään lapsuudesta syntynyttä tyhjiötä. Olet ehkä sisältä tosi vihainen vanhemmillesi ja se näyttäytyy sitten noin. Ainakin mulla kuvio meni suurinpiirtein noin..

selkeiden syy-seuraus-kokemusten tulosta. Työelämässäkin aloin pärjätä ihan kivasti, kun ymmärsin viimeinkin mistä koko hommassa on kyse.

Nyt menen nukkumaan, aamulla aikainen herätys.

Tiedän että siitä voisi olla hyötyä, mutta en ymmärrä, miten onnistuisin löytämään terapeutin, joka ei olisi täysin mätä, tai jota en jotenkin onnistuisi tulkitsemaan niin. Tämähän oikeastaan on ongelman ydin.

Ja olen oikeastaan vasta nyt alkanut suoraan purkaa tätä muihin ihmisiin olemalla tahallaan veemäinen. Varmaan siksi, että ensimmäistä kertaa elämässäni minulla alkaa olla oikeasti valtaa, ja samalla mahdollisuus sen väärinkäyttöön. Tarkoitan nyt siis sekä työ- että perhe-elämää, kun asemani työpaikalla on noussut, vanhempani alkavat olla ikääntyneitä ja mieheni on tukevasti tossun alla.

varmaan, että ajattelusi on suorastaan sairasta? Mitä jos vaan etsit terapeutin, menet vastaanotolle ja kerrot kaiken mitä mielessäsi liikkuu ja katsot miten terapeutti suhtautuu? Koska terapia ei ole sitä, että asiakas menee valittamaan ongelmistaan ja terapeutti säälii ja taputtaa päähän. Sulla alkaa olla melko harhaiset käsitykset maailmasta ainakin näin luetun perusteella.

Olin koko nuoruuteni kiltti, kohtelias ja ymmärtäväinen, ja siitä hyvästä minulle valikoitui "kaveriksi" yleensä joku kusipää, joka kohteli huonosti. Jäin lisäksi yleensä yksin. Nyt en jotenkin jaksa enää välittää, lauon välillä todella ilkeitäkin kommentteja ihmisille. Ja huomaan, että minua arvostetaan ihan eri tavalla kuin ennen. Harmi, että piti elää 30-vuotiaaksi asti ennenkuin tämän huomasin.

Olin ihan samanlainen läpi lapsuuden ja nuoruuden. Minulle valkeni vasta näin vähän ennen 4-kymppisiäni, että ei ole väärin vähän puolustautua, jos kokee vääryyttä jossain asiassa.

En kyllä vieläkään ole mesoamassa kovaäänisiä vastalauseita, jos joku esim. sanoo pahasti, mutta kysyn kyllä mielelläni, tarkoittaako henkilö kenties "sitä ja tätä" sanomisellaan. Pidän samalla rauhallisen katsekontaktin häneen.

Tähän mennessä juttu on kaatunut siihen, joten olen ilmeisesti aikamoinen ilonpilaaja (haittaakse?). :)

selkeiden syy-seuraus-kokemusten tulosta. Työelämässäkin aloin pärjätä ihan kivasti, kun ymmärsin viimeinkin mistä koko hommassa on kyse.

Nyt menen nukkumaan, aamulla aikainen herätys.

[i/]

nyt musta tuntuu, että vastasin liian ilkeästi. Olet varmasti älykäs ja sinulla on sosiaalista pelisilmää, joten osaat tavallaan manipuloida ihmisiä ja päästä eteen sillä tavalla. Kyllähän monet johtaja-asemassa olevat ihmiset on psykopaatteja. Oletko kuitenkaan itse tyytyväinen elämääsi, mikä tekee sinut iloiseksi?

Mä oon käynyt tuon saman läpi pienemmässä mittakaavassa, ja olen varma, että tuosta ei todellakaan ole koko hommassa kyse. Nyt annat oikeastaan kuitenkin vallan toisille ihmisille, koska tarvitset niitä muita ihmisiä kokeaksesi mielihyvää, jonka saat vittuilusta ynnä muusta.

selkeiden syy-seuraus-kokemusten tulosta. Työelämässäkin aloin pärjätä ihan kivasti, kun ymmärsin viimeinkin mistä koko hommassa on kyse.

Nyt menen nukkumaan, aamulla aikainen herätys.

että olit kuitenkin jo sitä mieltä, että sulla on ongelma tämän asian kanssa ja sun pitäisi oppia kohtaamaan ihmiset oikeasti, mutta minun viestini taas sai sinut puolustuskannalle. Eli vastasin jotenkin sillä tavalla, että se viha taas heräsi sinussa. Nyt kun mietin, että miksi kutsuin ajatteluasi sairaaksi, niin se ehkä johtuu siitä, että en ole itsekään vielä sinut itseni kanssa ja provosoiduin puolestani sinun viestistäsi, vaikka haluaisin jo ajatella olevani jotenkin sellaisen yläpuolella, mutta enpä selvästikään ole. Uskon, että olet tarpeeksi kykenevä pahoittaaksesi monien ihmisten mielen (jos joku sellainen, kenen mielipiteistä ei välitetä, vittuilee, niin se ei haittaa ketään, mutta sinulla on ominaisuuksistasi johtuen valtaa toisiin ihmisiin), mutta ootko kuitenkaan varma, että se on se, mitä elämältä haluat? Mun mielestä lapsuutesi on tehnyt sulle todella paljon hallaa ja ratkaisu löytyisi niitten traumojen selvittämisestä. Nyt olet sen lapsuuden vanki edelleen.

kun mulle aikoinaan ehdotettiin olon parannuskeinoksi muiden ihmisten auttamista, niin se vitutti ihan älyttömästi, vaikka sanoja itse tarkoitti sillä hyvää, koska häntä toisten ihmisten auttaminen auttoi. Kuitenkin olen sitä mieltä, että toisia ei voi auttaa, jos itse on kroonisesti jäänyt vaille apua hädän hetkellä (sinun ja minun tapauksessa lapsuus) ja voi huonosti- siitä sitten seuraa äärimmillään se, että auttaa muita ja unohtaa itsensä, tai tuo, että kääntää kelkkansa kokonaan ja alkaa vihata kaikkia muita. Voiko silloin kuitenkaan olla onnellinen?



Sitäkin mietin, että mitä se oikeastaan tarkoittaa, että muille vittuilusta on ollut apua esim. työelämässä? En usko, että ilkeä ihminen herättää arvostusta vaan enemmänkin epämukavuutta, sääliä, inhoa tai joissakin pelkoa, jolloin tää ihminen jätetään tietysti rauhaan. En usko, että vittuilun takia olet edennyt työelämässä- jos et osaisi hommiasi niin vittuilusta olisi seurannut potkut. Nyt varmaan olet edennyt negatiivisesta asenteesta huolimatta. Varmaan semmoinen vittuilunkin kautta osoitettu särmä on työelämässä parempi kuin passiivisuus, mutta oon varma, että jos olisit ihan vain oma itsesi (jonka löytäisit helpoiten ehkä siellä terapiassa?) niin pääsisit paljon pidemmälle kuin olemalla kusipää. Ja ennen kaikkea tuolla tavalla mun mielestä tuhlaat elämäsi.

Kiltti ihminen ei kosta jne.

Siinä oli puhe et hyvien vanhempien lapset ovat kilttejä. Huonojen lasten vanhemmat ovat itsekkin huonoja eivätkä osaa kasvattaa.



Kirjoitinkin siihen et niitä vahvoja jukuripäitä tarvitaan tänne.



Tässä ihan hyvää materiaalia siihen et miten niille kilteille käy myöhemmässä elämässä.



On tietenkin helppoa heidän kanssaan pienenä, vai niitten jukuripäiden kanssa vaikeaa mutta lopputulos se tässä merkitsee.



Jos joku löytää ketjun voi nostaa

Sanotko siis todella, että huono kasvatus tuottaa "vahvoja jukuripäitä"??

Siitä vaan pieksemään ja alistamaan omia lapsia, niin saadaan menestyjiä? Olet tainnut käsittää koko asian väärin. Aloittajahan oli nimenomaan saanut huonon kasvatuksen, eikä ollut aidosti kiltti vaan mielisteli peittääkseen vihantunnettaan - ja aikuisena käytti valtaa väärin muihin ihmisiin.

Siinä oli puhe et hyvien vanhempien lapset ovat kilttejä. Huonojen lasten vanhemmat ovat itsekkin huonoja eivätkä osaa kasvattaa.

Kirjoitinkin siihen et niitä vahvoja jukuripäitä tarvitaan tänne.

Tässä ihan hyvää materiaalia siihen et miten niille kilteille käy myöhemmässä elämässä.

On tietenkin helppoa heidän kanssaan pienenä, vai niitten jukuripäiden kanssa vaikeaa mutta lopputulos se tässä merkitsee.

Jos joku löytää ketjun voi nostaa

Vanhempani olivat (ja ovat vieläki) luonteeltaan alistajia. Isä oli se, joka huusi ja raivosi, ja äiti sitten tuli "pelastamaan" eli selittämään isän käytöstä, syyllistämään ja pelottelemaan miten olin käytökselläni/olemassaolollani aiheuttanut isän kilahtamisen. Ja mahdollisti samalla tilanteen jatkumisen.

Isä esim. Raivostui silmittömästi 1-vuotiaalle pojalleni joka oli piilottanut kaukosäätimen, ja äiti sitten supatti minulle asiasta, mutta ei tietenkään tehnyt tai sanonut isälle mitään, koska "sehän nyt vain on tuollainen, ei sille mitään voi".

En tunne pelkääväni muita ihmisiä, mutta etsin heistä alitajuisesti merkkejä vastaavasta käytöksestä, mielistelen, provosoin ja odotan sitä, milloin mukavuus muuttuu raivoamiseksi ja alistamiseksi. Sitten tunnen tyydytystä ja vahingoniloa siitä, miten olen taas onnistunut todistamaan ihmisten sisäisen rumuuden. Samalla tunnen sääliä ja ylemmyyttä.

Käyttäytymällä itse suoraan ilkeästi ja sadistisesti koen nousevani tilanteen yläpuolelle, koska en enää mielistele ja ole kiltti. Tiedän ettei tämä voi olla "lopullinen ratkaisu", vaan se että oppisin kohtaamaan ihmiset oikeasti, sen sijaan että tulkitsen kaikki automaattisesti samanlaisiksi kusipäiksi kuin vanhempani ovat.

Vanhempani ovat tietyllä tavalla henkisesti sairaita, ja myös itse tietävät tilastaan. Syy on pitkälti heidän lapsuudessaan. Välinpitämättömyydessä, sotatraumoissa ja henkisessä hylkäämisessä, joita he ovat kohdanneet omilta vanhemmiltaan.

kiltti vai pelkäsitkö sitä, ettei sinusta pidetä, ja sen vuoksi et uskaltanut tai osannut ilmaista mielipiteitäsi? Itseäni nimittäin myös kuvailtiin aina "kiltiksi ja ujoksi", mitä vihasin, koska olin oikeasti täynnä vihaa lähinnä lapsuuteni takia. En siis vihannut muita ihmisiä, mutta pelkäsin heitä ja siksi olin aina mielin kielin, vaikka en edes itse olisi pahemmin pitänyt tai erityisemmin välittänyt ko. ihmisestä. Uskon, että toiset ihmiset vaistoaa tällaisen ja se tuntuu heistä epämiellyttävältä. Kukaan normaalijärkinen taas ei pidä myöskään ilkeistä ihmisistä, eri juttu heittää vaikka jotain sarkastista läppää kuin olla oikeasti ilkeä.

Mulla ei ole päässä kuin 2 mallia: alistaja tai alistettu. Olen kohta 40, joten en usko, että tämä tästä enää muuttuu, sillä olen viimeiset 10 vuotta jo tiedostanut kaikki nämä jutut. Ne on niin selkärangassa. On myös valittava, paljonko loppujen lopuksi antaa aikaa jonkin käytösmallin muuttamiselle - olen tavannut ihmisiä, joilla terapia on alkanut hallita elämää ja mielestäni se on silloin kääntynyt itseään vastaan.

kun aloittaja puhuu vittuilusta, hän todennäköisesti tarkoittaa vain kaikenlaista sellaista sanailua, josta joku syntymäkiltti, kuten ap itse voi pahoittaa mielensä. Katsokaas kun kiltille ja vittumaiselle ihmiselle vittuilu tarkoittaa kokonaan eri asioita.

Vierailija kirjoitti:

Inhoan ilkeyttä, koska se on vierasta minulle. (Olen hankala sitten muulla tavoin läheisilleni).



Otan muut aina huomioon, ja olen myös kohtelias. Ja ihmetellyt, miksi esim. työpaikassa osa ihmisistä aina halveksuu, ja jotenkin alkaa alistamaan. En mielestäni kuitenkaan ole kynnysmatto, osaan puolustaa itseäni, enkä hyväksy väärintekijöitä. Mutta ihmetyttää se, että kilttejä ihmisiä yritetään alistaa. Mistä tämä johtuu? Pitääkö ihmisen olla veemäinen, että saa kunnioitusta osakseen? Käsittämätöntä!



Itse lähtökohtaisesti kunnioitan kaikkia ihmisiä, vain jos he eivät ansaitse kunnioitustani, en kunnioita. Ja kunnioituksella tarkoitan toisten arvostamista, huomioimista, ja kohteliaisuutta.

Eli lähtökohtaisesti et kunnioita ihmisiä, paitsi niitä jotka ansaitsevat sen.