Lue keskustelun säännöt.
Vuodatusta (pitkä) parisuhteesta, neuvoja vailla
01.05.2012 |
Miehen kanssa ollaan oltu yhdessä 13 vuotta, 2 kouluikäistä lasta. Viimeisen puolen vuoden ajan (ainakin) olen huomannut miettiväni elämääni aika lailla eikä ajatus enää yhteisestä loppuelämästä mieheni kanssa kiinnosta yhtään.
Seksiä meillä enää kerran parissa viikossa ja sekin ahdistaa aina etukäteen. Ennen seksiä oli käytännössä joka päivä, vähenemiseen syynä täysin miehen halu harrastaa tietyn tyyppistä seksiä mitä itse inhoan. Silloin kun ei sitä vonkaa, puhuu siitä ja fiilikset aina nollassa.
Läheisyyttä meillä ei ole käytännössä ollenkaan, ei halailua, pussailua ei mitään. Eikä sekään kyllä enää harmita yhtään. Puhumme kyllä kaikista asioista, ts. minä kuuntelen miehen juttuja ja mies ei kuuntele mitä minä puhun.
Mies käy parin viikon välein kaljalla baarissa,aikaisemmin se aiheutti liiallisen rahankäytön vuoksi ahdistusta, mutta nykyisin odotan innolla koska taas lähtee. Silloin saan olla yksin lasten kanssa.
Sanalla sanoen tympii koko hemmetin liitto.Puhua en näistä tunteista voi kenenkään kanssa, en ole tyyppiä kuka uskoutuu ystäville näin henk.koht. asioista. Onko kohtalotovereita tai ketään kuka puhuisi järkeä? En tiedä onko tässä mitään konkreettista syytä erota, mutta tuntuu jotenkin tosi pahalle jos loppuelämä tulee olemaan tämmöistä..
Kommentit (3)
Ei ole reilua olla toisen kanssa, tuntea ja ajatella noin ja pitää toinen täysin pimennossa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Voiko mikään teidän välisessä suhteessa muuttua; onko toivoa millään tavalla? Mies ja suhde on varmaan joskus olleet erilaiset; alussa ainakin.
Jos mikään ei sata varmasti tule koskaan muuttumaan, niin kamalahan se on sunkin elää tuollaisten tunteiden kanssa vaikkapa seuraavat 50 vuotta sen kans. Me eletään vain kerran, tää on yhden kerran keikka, ja pitäshän tästä jotain riemua, iloa ja onnellisuuttakin revetä. Et kuulosta onnelliselta, iloiselta ja rakastuneelta sen miehen kaa. Aina ei toki tartte ollakaan; elämässä on pitkässä juoksussa ylä- ja alamäkeä, kivempia ja huonompia aikoja, ja itse tiedät, onko kyse nyt tilapäisestä jutusta, josta on mahdollisuus päästä ylitse, vaiko onko aihetta pysyvämpiin ratkaisuihin. Joskus on myös itseä kohtaan oikein ja luvallista erotakin. Ei ole pakko pakertaa hampaat irvessä onnettomana " kunnes kuolema meidät erottaa". Entäpä jos tapaisit yksin jonkun terapeutin, psykologin tms ja juttelisit objektiivisen tuntemattoman ammattilaisen kanssa, se voisi selkiinnyttää myös omia ajatuksiasi. Tai jos mies suostuu, voittehan käydä yhdessäkin juttelemassa. Loppupelissä sinä päätät omasta elämästäsi ja toimeenpanet päätökset. Tiedät kyllä ajan mittaan, mikä on oikea päätös, suuntaan tai toiseen.
suoraan puhunut ukolle siitä, että et tykkää senlaisesta seksistä ja sinulla menee kaikki halut sitten?