Yksinhuoltaja: mikä on parasta yksinhuoltajuudessa? Entä pahinta?

ettei tarvitse kysellä toisen aikuisen mielipiteitä asioihin, esim. kasvatus, rahankäyttö jne.



Lisäksi se ettei lasten tarvitse kuunnella vanhempiensa riitelyä.



Pahinta on että isä on hyljännyt lapsensa sekä se että on vastuu kaikesta 24h/vrk ja kun ei kukaan ole jakamassa iloja ja suruja.

Minä jäin yh:ksi avioliitosta, joka muuttui painajaiseksi miehen sairastumisen jälkeen (mies sairastui vakavaan tautiin jonka sivuoireina olivat rajut ja lopulliset psyykkiset muutokset).



Pahinta ovat herjaavat ja loukkaavat yleistykset sekä yksinhuoltajanaisten haukkuminen.

Eikä lasten näinollen kuunnella sitä. Itse sain päättää sisustuksesta, rahankäytöstä ja lomamatkoista, se oli ihanaa.



Vietin paljon aikaa ystävieni kanssa, olin vapaa kuin taivaanlintu!



Huono puoli oli sitten se, että kun olin lasten kanssa väsynyt, ei auttanut muu kuin siitä huolimatta vain yrittää jaksaa. Pakko laittaa ruoka vaikkei jaksa, pakko odottaa iltaan että pääsee nukkumaan vaikkei jaksa jne. Oli yksinäinen olo toisinaan kun ystävät oli parisuhteissa ja itse olisi kaivannut lasten mentyä nukkumaan vähän seuraa, edes puhelimessa.



Ja nyt, kun yksinhuoltajuus on enää muisto, kaipaan myös sitä kuinka sain edes JOSKUS olla ihan yksin. Aivan yksin. Edes pari tuntia. Nimittäin nykyään en enää saa.

Parasta on itsenäisyys ja päätäntävalta sekä se, ettei tarvitse käyttää aikaa ja energiaa miehen miellyttämiseen, suhteen hoitoon saati sitten riitelyyn ja pelkäämiseen.

Ja lapsi tietenkin on ihaninta maailmassa.



Pahinta on huoli siitä, miten isättömyys vaikuttaa lapseen. Tosi raskasta on kuunnella ja lukea jatkuvasti isättömyyden negatiivisista seurauksista, ihan kuin lapsi olisi jo valmiiksi tuomittu häviäjäksi. Ymmärtämättömyys ja ennakkoluulot yksinhuoltajia kohtaan tietysti kismittävät myös, onneksi tosielämässä kohtaa kuitenkin enemmän myönteistä asennetta. Joskus pelottaa, että mitä lapselle käy, jos minulle sattuu jotain, tai en vaan yhtäkkiä jaksaisi.



Tänään taas tuli murehdittua kaikenlaista yksinhuoltajuuteen liittyvää, onneksi sitten taas muistin palata nykyhetkeen nauttimaan siitä, että juuri nyt on kivaa.

kukaan ei tule kännissä kotiin, ei tarvitse pelätä oman tai lasten turvallisuuden puolesta. Kotona on tosi hyvä ilmapiiri eivätkä vanhempien riidat sitä pilaa.

Kukaan ei ala keskellä yötä vonkaamaan eikä ole arvostelemassa kroppaa tai mitään muutakaan (vaikka hyvässä kunnossa olenkin). Saan nukkua rauhassa.



Saan itse päättää kaikesta. Se on kyllä niin iso asia että ihan heti en lähtisi sitä tilannetta muuttamaan.



Vanhimmat lapset ovat jo isoja ja heistä on seuraa, heidän kanssaan voi jutella kaikenlaista. Voivat tarvittaessa vahtiakin pienempää.

Lapset vievät kiltisti roskat mutta mies ei ehkä tekisi samaa. :)



Viihdyn näin. Jos on pakko jotain huonoja asioita mainita niin yksi palkkapussi on vain yksi palkkapussi ja jos olisi kumppani, pääsisin ehkä iltaisin kuntosalille helposti. Mutta eipä siitäkään takeita ole, ja mieskin saattaisi olla työtön.



Isä on kuvassa vaikka tapaamisia on harvoin. Välit kunnossa.



Yksinhuoltajuus sopii minulle, olen itsenäinen luonne ja lapset ovat murrosiässäkin fiksuja ja ongelmattomia.

Muiden mielipiteille ja käsityksille yksinhuoltajista en lotkauta korvaani. Paljon huonommin näyttää asiat olevan monessa perheessä jossa on kaksi vanhempaa.

saa tehdä ihan mitä huvittaa :)



En enää kaipaa miestä rinnalleni, mukavaa olla yksin.

sossu maksaa kaiken ja voi panettaa itteään kenellä vaan. Ja ne ukot maksaa viinat ja röökit.

Ja parasta... Hmm tämä on hiukan vaikee kysymys kun olen juuri vasta jäänyt yh:ksi. Mut sanotaan vaikka että arjen päätökset helppoja tehdä kun ne koskevat vain minua ja lasta.

Parasta oli se kun mutsi lähti, niin sitten kämppä olikin minun hallussa. Ei ollut toista vanhempaa enää dominoimassa tai muuten tiellä. Sai tehdä mitä halusi, eikä tullut enää "SIIVOA HUONE" -tyyppisiä komentoja sekunti sen jälkeen kun oli piirretyt laittanu pyörimään videoon. Haista mutsi vittu muuten. Vituttaa vieläkin tuo.



Pahinta oli diktatuuri ja tyrannia, eli se että äidillä oli kaikki päätäntävalta, eikä isän puoleen voinut kääntyä räikeissä vallan väärinkäyttötapauksissa. Voi kuulostaa koomiselta mutta olen ihan vakavissani. Oikeaan kotiin kuuluu kaksi aikuista, koska henkinen tasapaino ei säily yhdellä ihmisellä kaiken aikaa. Lapsi joutuu silloin henkiseen vuoristorataan, halusi hän sitä tai ei.

että yksin on helppo hengittää. Siis ei tarvitse ottaa huomioon sitä toista puoliskoa. Saa olla paljon omassa rauhassa.



Pahinta on se, että välillä on todella yksinäitä, esimerkiksi juuri nyt. Ja se, että ei ole ketään jakamassa niitä pieniä ilojoa ja lapsen oppimia asioita. Eksä oli käymässä, lasta kattomassa, ja lapsi kiipeili sohvalla molempien päällä ja hassutteli ja puhuimme lapsesta. Jäi ihan viiltävä ikävä perhettä. Itkin koko eilisillan ku lapsi meni isälleen.



Itse pelkään juuri tuota, että musta tulee liian mielivaltanen natsi, kun ei kukaan ole vahtimassa mua. Yritän kyllä parhaani, että olisin reilu, mutta ku lapsen luoma paine kohdistuu vain muhun, eikä laimene moneen ihmiseen, se väsyttää.

Pahinta on huoli siitä, miten isättömyys vaikuttaa lapseen. Tosi raskasta on kuunnella ja lukea jatkuvasti isättömyyden negatiivisista seurauksista, ihan kuin lapsi olisi jo valmiiksi tuomittu häviäjäksi. Ymmärtämättömyys ja ennakkoluulot yksinhuoltajia kohtaan tietysti kismittävät myös, onneksi tosielämässä kohtaa kuitenkin enemmän myönteistä asennetta.

ja tämä on se huonoin puoli ehdottomasti.

että yksin on helppo hengittää. Siis ei tarvitse ottaa huomioon sitä toista puoliskoa. Saa olla paljon omassa rauhassa.

Pahinta on se, että välillä on todella yksinäitä, esimerkiksi juuri nyt. Ja se, että ei ole ketään jakamassa niitä pieniä ilojoa ja lapsen oppimia asioita. Eksä oli käymässä, lasta kattomassa, ja lapsi kiipeili sohvalla molempien päällä ja hassutteli ja puhuimme lapsesta. Jäi ihan viiltävä ikävä perhettä. Itkin koko eilisillan ku lapsi meni isälleen.

on niin tuttua mullekin!

t. ysi

vastaajista ainoastaan yksi on oikeasti tyytyväinen yksin oloon. Muut ovat tyytyväisiä, ko ovat päässeet eroon paskoista miehistä.

vastaajista ainoastaan yksi on oikeasti tyytyväinen yksin oloon. Muut ovat tyytyväisiä, ko ovat päässeet eroon paskoista miehistä.

ja vastasin tähän ketjuun jo...

Etpä kovin aikuiselle vaikuta.

Parasta oli se kun mutsi lähti, niin sitten kämppä olikin minun hallussa. Ei ollut toista vanhempaa enää dominoimassa tai muuten tiellä. Sai tehdä mitä halusi, eikä tullut enää "SIIVOA HUONE" -tyyppisiä komentoja sekunti sen jälkeen kun oli piirretyt laittanu pyörimään videoon. Haista mutsi vittu muuten. Vituttaa vieläkin tuo.

Pahinta oli diktatuuri ja tyrannia, eli se että äidillä oli kaikki päätäntävalta, eikä isän puoleen voinut kääntyä räikeissä vallan väärinkäyttötapauksissa. Voi kuulostaa koomiselta mutta olen ihan vakavissani. Oikeaan kotiin kuuluu kaksi aikuista, koska henkinen tasapaino ei säily yhdellä ihmisellä kaiken aikaa. Lapsi joutuu silloin henkiseen vuoristorataan, halusi hän sitä tai ei.

t. isän kanssa kaksistaan kasvanut nyk. yh itsekin

Ilman omaa valintaa, se nyt vain oli pakko huolehtia lapset kun mies pakkasi kamat ja lähti, ei niitä voinut lastenkotiinkaan kipata. Hoidin toki lapseni kuten ennenkin, mutta odotin liian kauan että mies olisi tullut takaisin.



Opin olemaan yksin, olin useita vuosia sinkku. Lopulta kun tapasin mieheni, olin onnellinen, mutta nyt olen nähnyt myös jälkeenpäin sen, kuinka hyvin asiat meillä oli "perheenä" vaikka olinkin vain yksin lasten kanssa. Silloin kaipasin vain miestä vierelleni ja lapsille isää.



Ja tosiaan kuten ap kirjoitti, se viilteli usein ja syvältä, kun lapset (pojat vielä) kaipasi isäänsä enkä voinut auttaa heitä mitenkään. Isä on ns. kylmä yhteydenpitäjä, eli joka toinen vkl nähdään, välissä ei soiteta eikä hän vastaakaan puhelimeen jos soittelee.



Nykyään eivät edes samalla tavalla kaipaa, kun on tosiaan uusi mies kuvioissa, joka huolehtii pojista kuin omistaan. Minun rakas mies :)

että saa elää omaa elämää, lapsen ehdoilla tietysti. Ei tarvii kuunnella valitusta millon mistäkin (sotkusta, ruuasta, rahankäytöstä...) eikä tarvii ite miettiä missä se toinen huitelee.



Pahinta on yksinäisyys, siis se että se toinen aikuinen puuttuu siitä rinnalta. Toki ystäviä on, mutta ei ne korvaa kumppania.

se, että saamme elää täällä kotona rauhassa, ei riitoja, ei kännisen aiheuttamia harmeja, ei arvosteluja. Ja vaikka elintasoni laski, niin nautin joka päivä siitä, että tiedän tulot ja menot ja voin elää sen mukaan.



Pahinta on se, että vaikka erosta on kulunut kohta kolme vuotta, niin ex järjestää kaikenlaisia tempauksia ja tekee kiusaa. Vastuu on myös kova, koska isä ei sitä juurikaan ota. Viime viikonloppu oli ensimmäinen vapaani tänä vuonna.

vastauksistakin voi päätellä, että yksinhuoltajien tilanteet ja lähtökohdat vaihtelevat, ei voi yleistää mitään. Omalla kohdalla niin, että alusta asti olen ollut yksin, mies ei halua tavata lastaan, eikä maksa edes elatusmaksuja.



Numero 8. Oikaistakseni ennakoluulojasi kerron, että lapsen isä ei ole koskaan maksanut minulle tai lapselle yhtään mitään. Sossusta en ole myöskään koskaan hakenut rahaa. En käytä alkoholia tai tupakkaa enkä ole harrastanut seksiä tai deittaillut ketään lapsen isän jälkeen (ei sillä, että siinäkään mitään väärää olisi, ei ole vain kiinnostusta nyt). Mutta pidä toki ennakkoluulosi.

Parasta:



- oma aika joka toinen viikonloppu

- oma päätäntävalta

- omien vahvuuksien löytäminen

- lapset ja minä olemme lähentyneet toisella tavalla, meistä on tullut tosi vahva pieni perhe

- ystävät lähentyneet ja myös uusia ystäviä



Huonointa:



- kaiken vastuun kantaminen yksin

- arjen työtaakan kantaminen yksin

- oman ajan olemattomuus muutoinkin kuin isäviikonloppuina, ts. kaikki harrastukset tms. käytännössä mahdottomia toteuttaa

- vaikeus jäädä ylitöihin, tehdä työmatkoja jne --> ura jäissä

- kukaan ei ole jakamassa iloa lapsista, seuraamassa lasten kasvua ja kehitystä

- satunnainen yksinäisyys, aikuisen kumppanin kaipuu

-lasten suru erosta ja isän ikävöiminen



Pääosin olen kuitenkin onnellinen. Taustaksi, että meillä mies halusi eron rakastuttuaan työkaveriinsa.