Lue keskustelun säännöt.
Onko muita, jotka eivät edes uskaltaisi rakastua?
26.04.2012 |
Tai ainakaan aloittaa suhdetta, jos nyt jollekin edes sattuisi kelpaamaan...
Kaikki parisuhdemarkkinateoriat ja ulkonäkökeskeisyys sun muut ovat saaneet mut miettimään, ettei kukaan voi oikeasti haluta JUST MUA. Jos joku huolii, niin se on nimenomaan huolimista, kun ei parempaa (kauniimpaa) saa. Että otetaan se OMAN TASOINEN. En mä katsele niitä normijanttereita sen takia, että ajattelen, että "korkeintaan sellaisen voisin saada". Mä en pidä mitään Brad Pittejä tai muita kiiltokuvapoikia viehättävinä. Vai oonko vaan niin ohjelmoitu siihen, etten siksi haluaisi mitään mallipoikaa, kun en voi sellaista saada?
En myöskään oikeasti usko, että mies voisi olla uskollinen. En vaan usko.
Harmi, kun mun mielestä rakkaus kuitenkin on ainoa asia, millä todella on väliä. En mä saa tyydytystä tavaroista, rahasta, lomista. Kun olen yksin.
Kommentit (4)
sinkkuna on tietenkin siinä mielessä helpompaa, ettei tule loukatuksi. Eikä oma mieliala ole toisen mahdollisesta ilkeilystä kiinni... Mutta on elämä kuitenkin tyhjää näin.
Ei sellaista aitoa ja pysyvää kumppanuutta taida olla kuin Disneyn saduissa...
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
eikä kaikki miehet missi-naisista.
Huono itsetunto aiheuttaa aiheetonta pelkoa, "parisuhdemarkkinoilla" (yök, mikä sana). Suurin osa meistä, me taviksetkin, ollaan itsessämme loputtoman kiehtovia ja rakastettavia, kunhan hiljennymme kuuntelemaan ja tutkailemaan. Kaikki eivät vain ole kiinnostuneita rakastumaan ja sitoutumaan vaan elämysmatkailevat. Pitää löytää ne, jotka ovat.
Sitä on rakkaus.
T: 35-vuotiaana yh-äitinä ekan kerran seurustelemaan alkanut ja onnen löytänyt
Nyt 25-vuotiaana seurustelen ekan kerran vakavasti, ja olen oikeastaan nyt onnettomampi kun sinkkuna, koska en vaan voi luottaa että mies oikeasti rakastaisi juuri minua. Olen ollut koko seurustelusuhteen ajan hyvin varuillani ja ahdistunut. Etsin oikein merkkejä, mitkä osoittaa ettei se oikeasti rakasta, ja sitten kun niitä löydän, en pääse niistä yli vaan vatvon niitä päässäni ja unohdan ne kaikki hyvät merkit. Välillä mietin, että ehkä pitäisi erota ihan vain siksi kun olen niin ahdistunut. Tosi tervettä.
ja jatkuvasti paniikissa siitä, että mies pettää tai lähtee muuten vain. En kykene uskomaan, että hän rakastaa minua oikeasti ja haluaisi vain minut. Tähän tosin vaikuttaa myös miehen moraalikäsitys (hänen mielestään on ihan ok pettää, jos panettaa, mutta hän ei sitä tee koska kunnioittaa minua...). Toisinaan aika ahdistavaa. Sinkkuna on sinänsä helpompaa, ettei tarvitse olla mitenkään riippuvainen toisen ihmisen ajatuksista ja teoista.