Äitisi antamia kasvatusohjeita, jotka todellakin olet huomannut hyviksi?!

perustavaa laatua olevaa perintöään. Eivoi tarjota sellaista, mitä ei ole itse saanut, siinä kohtaa on tyhjää.



70-luvun vanhemmatovat olleet sota-ajan vanhempien "tuotteita". Sodan traumat ja sen ajan ilmapiiri on siirtynyt heihin. He ovat osaltaan yrittäneet muuttaa asioita hiukan, mutta on ollut vaikeata varmasti löytää sanoja tunteille. Silti isätkin rupesivat jo tarttumaan kauhanvarteen, imuriin, vaippapakettiin, lastenvaunujen aisaan. Pitivät lapsia sylissä. Ennen sellainen ei tullut kuuloon.



Me 70-80 -luvun lapset taas teemme kovasti oivalluksia; isäkin voi jäädä kotiin, lasta ei tarvitse pakkosyöttää, poika saa olla homo, tyttö mennä politiikkaan ja uraäidiksi. Toisaalta haikaillaan paluuta entiseen: tiukempaan siveellisyyteen (ei nyt saa lapset juosta pylly paljaana uimarannalla kyten 70-luvulla!) ja takaisin lähelle luontoa kantoliinassa ja lähiruokailemaan.



Saapa vain nähdä miten omat 90-2000 -luvun lapsemme tulevat etenemään. Joka tapauksessa saamme kuulla tehneemme kasvatusvirheitä ja he haluavat niistä irti.

- isommat rangaistukset ovat turhia ja tarpeettomia, tai rangaistukset oikeastaan ylipäätään. Jos lapsi istuu pienestä pitäen milloin mistäkin syystä kotiarestissa, turtuu hän siihen. Tämä ei tarkoita, että saa tehdä ihan mitä vaan, lasta kyllä ohjataan toimimaan oikein jne, mutta siihen ei tarvita näitä perinteisiä "nyt saat kyllä kärsiä kun toimit noin" rangaistuksia. Seurauksia teoista kyllä on :), mutta ne ovat loogisia seurauksia itse teosta (tyyliin: piirrät seinään niin kas se seinä pitää putsata sen jälkeen)



- lapsi on oma persoonansa ja hänellä on oikeus itse päättää omasta ulkonäöstään. Vanhempana en puutu hiusten pituuteen tms. Eikä meillä siten todellakaan ole ollut klassisia "mummo/pappa maksaa sulle jos käyt parturissa" tilanteita (joita kavereilta välillä kuulee). Mummoa/pappaa ei varsinaisesti sinällään kiinnosta lapsen tukan pituus, se on lapsen tukka, ei heidän :)



- mitäs muuta? Kait ennen kaikkea, että vanhemmuus on kivaa ja hauskaa ja lapset ovat siunaus (ei nyt kristillisessä mielessä tyyliin antaa tulla niin monta kuin tulee :), vaan ihan vaan ihanana lisänä elämään)

Onneksi myös itse miettimällä ja lukemalla voi paljon oppia.

perustavaa laatua olevaa perintöään. Eivoi tarjota sellaista, mitä ei ole itse saanut, siinä kohtaa on tyhjää. 70-luvun vanhemmatovat olleet sota-ajan vanhempien "tuotteita". Sodan traumat ja sen ajan ilmapiiri on siirtynyt heihin. He ovat osaltaan yrittäneet muuttaa asioita hiukan, mutta on ollut vaikeata varmasti löytää sanoja tunteille. Silti isätkin rupesivat jo tarttumaan kauhanvarteen, imuriin, vaippapakettiin, lastenvaunujen aisaan. Pitivät lapsia sylissä. Ennen sellainen ei tullut kuuloon. Me 70-80 -luvun lapset taas teemme kovasti oivalluksia; isäkin voi jäädä kotiin, lasta ei tarvitse pakkosyöttää, poika saa olla homo, tyttö mennä politiikkaan ja uraäidiksi. Toisaalta haikaillaan paluuta entiseen: tiukempaan siveellisyyteen (ei nyt saa lapset juosta pylly paljaana uimarannalla kyten 70-luvulla!) ja takaisin lähelle luontoa kantoliinassa ja lähiruokailemaan. Saapa vain nähdä miten omat 90-2000 -luvun lapsemme tulevat etenemään. Joka tapauksessa saamme kuulla tehneemme kasvatusvirheitä ja he haluavat niistä irti.

Minun lapsuudenkodissani ei pakkosyötetty, poikakin sai olla homo ja tyttökin saattoi mennä politiikkaan tai "uraäidiksi". Oli itsestään selvää mm. että tytötkin kouluttautuvat pitkälle. Tosin isäni ei ollut ehkä maailman osallistuvin isä :), vaippoja mm. ei vaihtanut, mutta viihtyi muuten meidän lasten kanssa.

Meillä oli hauskasti yhdistelämänä summerhilliläis sävytteinen äiti, joka oli Alice Millerinsä lukenut. Ja sitten isä, joka oli vähän perinteisempi :-D. Toimi sinällään ja äidin kunniaksi sanottakoon, että mm. takoi isälle perille, että meillä ei harrastettu ruumiillista kuritusta (kun se oli 70-lukulaisen liberaalin kasvattajan mielestä väärin). Mainittakoon, että meillä "vapaa kasvatus" oli käsitetty samalla tavalla kuin nykyäänkin se käsitetään ns. oikein: ei siis lapsen jättämistä kasvamaan ihan pellossa ja ohjaamatta, vaan lempeästi ohjaten, lasta ihmisenä kunnioittaen.