Miten te kaverittomat ihmiset selviätte?

Mulla taas ei ole lainkaan mitään noita kuvailemiasi kerhotuttavia tai muita. On vain yksi ystävä, jota näen ehkä parin kuukauden välein ja ehkä kerran viikossa viestitellään. Sitten on pari vanhaa ystävää, ovat nykyään etäisiä kavereita, jutellaan ehkä kerran vuodessa.



Hengissä olen enkä osaa tätä murehtia.

Ihmisen on hyvä olla yksin. Joskus kuitenkin kaipaan sellasta että vois kavereitten kanssa mennä vaikka mökille tai tehdä yhdessä jotain hauskaa.

mihin se on jääneet, jos on ollut?

Kaikki nykyset ja entiset työkaveritkoulu/opiskelukaverit, lapsuuden ystävät, serkut, sisarukset jne?

naapurustosta, miehen työkavereiden vaimoista, lomareissuiltaki on jokunen tarttunut jne.

Ihmisen on hyvä olla yksin. Joskus kuitenkin kaipaan sellasta että vois kavereitten kanssa mennä vaikka mökille tai tehdä yhdessä jotain hauskaa.

Vappu, juhannus ja uusi vuosi aina kurjia. Tai eihän ne kurjia ole, lasten kanssa viihdyn hyvin. Mutta ei ole sitä ystäväperhettä, jonka kanssa viettäää vappua tms.

Tästä voin syyttää vain exääni (ja itseäni), hän karkotti kaikki elämästämme, pikkuhiljaa 20 vuoden aikana tuli erkoiduttua...

käyn yksin harrastamassa, yksin shoppailemasa, yksin elokuvissa, yksin ravintolassa syömässä ja jopa yksin baarissa. Miehen kanssa en ikinä pääse koska olemme totaalitukiverkottomia eli meillä ei ole ketään kuka hoitaisi. Menemme siis aina erikseen jos pitää päästä tuulettumaan.



Ilman ystäviä pärjää ihan hyvin. Se on vain tottumiskysymys. Aikuisiällä olen muuttanut työn takia eri kaupunkeihin, ja alkuun aina raivoisasti yritin etsiä ystävää. Ei onnistunut vaikka miten kovasti ponnistelin, joten päätin että antaa olla. Ja kun asia ei ole enää ongelma, niin sen kanssa on sinut, ja pärjää ihan hyvin ilmankin. En kaipaa ketään sellaista jolle vuodattaisin kaikki asiani ja ongelmani. Jos ongelmat alkaisivat kasautumaan niin maksaisin sitten terapeutille siitä että kuuntelee.



Perhe, puoliso ja harrastukset riittävät ihan hyvin aikuisen elämänsisällöksi. Sukua meillä ei ole (isovanhemmat eivät kuulu elämäämme, heidän omasta tahdostaan/ongelmistaan johtuen) joten olemma aina vain oman perheen kesken. Muille tämä on ilmeisesti ongelma (saan kuulla ihmettelyä asiasta) mutta itseäni tämä ei häiritse. Olen jo tottunut.



Elämä on hyvin mielekästä kun voi koko ajan opiskella, lukea, etsiä tietoa, kirjoittaa, pohdiskella ja kehittää itseään ja osaamistaan. Toki myönnän että meitä on erilaisia, osa kaipaa oikeasti seuraa ja ystävää, mutta kannattaa miettiä että MIKSI kaipaat ystävää? Eli siis kärsitkö siitä todella oikeasti, vai kaipaatko ystävää vain siksi kun "kuuluu" olla ystävä?

käyn yksin harrastamassa, yksin shoppailemasa, yksin elokuvissa, yksin ravintolassa syömässä ja jopa yksin baarissa. Miehen kanssa en ikinä pääse koska olemme totaalitukiverkottomia eli meillä ei ole ketään kuka hoitaisi. Menemme siis aina erikseen jos pitää päästä tuulettumaan. Ilman ystäviä pärjää ihan hyvin. Se on vain tottumiskysymys. Aikuisiällä olen muuttanut työn takia eri kaupunkeihin, ja alkuun aina raivoisasti yritin etsiä ystävää. Ei onnistunut vaikka miten kovasti ponnistelin, joten päätin että antaa olla. Ja kun asia ei ole enää ongelma, niin sen kanssa on sinut, ja pärjää ihan hyvin ilmankin. En kaipaa ketään sellaista jolle vuodattaisin kaikki asiani ja ongelmani. Jos ongelmat alkaisivat kasautumaan niin maksaisin sitten terapeutille siitä että kuuntelee. Perhe, puoliso ja harrastukset riittävät ihan hyvin aikuisen elämänsisällöksi. Sukua meillä ei ole (isovanhemmat eivät kuulu elämäämme, heidän omasta tahdostaan/ongelmistaan johtuen) joten olemma aina vain oman perheen kesken. Muille tämä on ilmeisesti ongelma (saan kuulla ihmettelyä asiasta) mutta itseäni tämä ei häiritse. Olen jo tottunut. Elämä on hyvin mielekästä kun voi koko ajan opiskella, lukea, etsiä tietoa, kirjoittaa, pohdiskella ja kehittää itseään ja osaamistaan. Toki myönnän että meitä on erilaisia, osa kaipaa oikeasti seuraa ja ystävää, mutta kannattaa miettiä että MIKSI kaipaat ystävää? Eli siis kärsitkö siitä todella oikeasti, vai kaipaatko ystävää vain siksi kun "kuuluu" olla ystävä?

ongelmiaan, mutta heidän seurassaan on kiva olla ja turista ihan kaikke amikä mieleen juolahtaa. Yksin tykkään olla myös, mutta välillä on kiva treffata rakkaita ihmisiä. Minä olen asunut ympäri Suomea ja ulkomaillakin ja aina olen löytänyt ystäviä, eivätkä vanhatkaan ole kelkasta pudonneet. Perhe, puoliso ja harrastukset eivät riitä elämänsisällöksi: olen muutakin kuin äiti ja vaimo, olen minä, jolla on ollut ystäviä jo ennen puolisoa ja perhettä, enkä ole nähnyt ytarvetta ystävien unohtamiseen. Osaan ja haluan tehdä asioita myös ilman perhettäni.

Mistä pitää selvitä jos ei ole ystäviä?

Elämästä selviää kyllä ilmankin, mutta eihän se aina ole kivaa ette ole ketään jolle soittaa tai kutsua iltaa istumaan.



Minulla on mieheni, ja lapset tietysti. Ei muita.

Harmittaa että kun olen hoitovapaalla niin en saanut edes kutsua työyhteisön tyttöjeniltaan.



Työkavereista kukaan ei ole tullut oikeaksi kaveriksi, naapurin kanssa ollaan tekemisissä päivittäin hiekkalaatikolla, mutta en pidä hänestä "ystäväihmisenä".



Harrastukseen kaikki tulevat ja lähtevät eikä olla urheilusalim ulkopuolella missään tekemisissä.



Lapsuudenystävät ja koulukaverit ovat jääneet kauas taakse usean muuton jälkeen.



Fece on ihan kiva että kuulee näiden kaukaistenkin ihmisten kuulumisia. Varsinkin niiden jptka ovat muuttaneet ulkomaille.



En tiedä mistä uusia ystäviä saa, ne varmaan tulevat elämään mukaan yhtä varkain kuin rakkaus. Joidenkin kanssa vaan alkaa natsaamaan. Kevättä ja kavereita ap:lle.

mutta paljon kivampaa olisi jos olisi ystäviä. Minulla siis ei ole yhtään, ei ole ollut edes lapsena/nuorena (olin kiusattu ja hyljeksitty) eikä aikuisenakaan. Valitettavasti mulla ei enää ole edes miestä, joten olen totaaliyksin. Ei tämä nyt niin kauheaa ole mutta joskus kyllä tylsää varsinkin juhlapyhinä ja viikonloppuina.

kaikki ne elämän varrella löytyneet ns. kaverit ovat vain jääneet, kun sitä yhteistä koulua, työtä, kurssia jne. ei ole enää ollut, tai sitten ovat jo tuolloin löytäneet parempia kavereita.

Näköjään eivät vastaa edes kyselyihin fb:ssä..



Mulla ei ole sitä miestäkään, se riittäisikin mulle kaveriksi ihan hyvin.

Mutta eipä tässä mitään, hyvin tää elämä menee yksinkin.

käyn yksin harrastamassa, yksin shoppailemasa, yksin elokuvissa, yksin ravintolassa syömässä ja jopa yksin baarissa. Miehen kanssa en ikinä pääse koska olemme totaalitukiverkottomia eli meillä ei ole ketään kuka hoitaisi. Menemme siis aina erikseen jos pitää päästä tuulettumaan.

Ilman ystäviä pärjää ihan hyvin. Se on vain tottumiskysymys. Aikuisiällä olen muuttanut työn takia eri kaupunkeihin, ja alkuun aina raivoisasti yritin etsiä ystävää. Ei onnistunut vaikka miten kovasti ponnistelin, joten päätin että antaa olla. Ja kun asia ei ole enää ongelma, niin sen kanssa on sinut, ja pärjää ihan hyvin ilmankin. En kaipaa ketään sellaista jolle vuodattaisin kaikki asiani ja ongelmani. Jos ongelmat alkaisivat kasautumaan niin maksaisin sitten terapeutille siitä että kuuntelee.

Perhe, puoliso ja harrastukset riittävät ihan hyvin aikuisen elämänsisällöksi. Sukua meillä ei ole (isovanhemmat eivät kuulu elämäämme, heidän omasta tahdostaan/ongelmistaan johtuen) joten olemma aina vain oman perheen kesken. Muille tämä on ilmeisesti ongelma (saan kuulla ihmettelyä asiasta) mutta itseäni tämä ei häiritse. Olen jo tottunut.

Elämä on hyvin mielekästä kun voi koko ajan opiskella, lukea, etsiä tietoa, kirjoittaa, pohdiskella ja kehittää itseään ja osaamistaan. Toki myönnän että meitä on erilaisia, osa kaipaa oikeasti seuraa ja ystävää, mutta kannattaa miettiä että MIKSI kaipaat ystävää? Eli siis kärsitkö siitä todella oikeasti, vai kaipaatko ystävää vain siksi kun "kuuluu" olla ystävä?

Mä haluan elämääni muitakin ihmisiä, kuin aviopuoliso ja lapset. Tällä hetkellä mun elämää on vaan lapset ja tosiaan kaipaisin jo muitakin ihmissuhteita kuin vain perhe. Mies ja perhe ei korvaa sitä ystävänkaipuuta, mikä mulla on.

Kaipaan ystävää elämääni ihan oikeasti, en vain sen takia, että "kuuluu" olla ystäviä. Luettelit paljon asioita, joita teet yksin. MInä taas haluaisin tehdä noita asioita toisen ihmisen kanssa. Tottakai on hyvä välillä olla yksin, mutta kyllä mulla tätä yksinoloa on ollut jo ihan tarpeeksi.

Ja joku kysyi, onko mulla ollut kavereita. On niitä ollut, opiskelukavereita oli koulussa ja niiden kanssa vietettiin aikaa vapaa-ajallakin. Mutta koulut loppui ja elämä vei eri suuntiin. Ilman sitä yhdistävää tekijää ei yhteys enää säilynytkään.

Eikä ystävän niskaan kaadeta pelkästään suruja vaan myös iloja! Jos elämässä tapahtuu jotain ihanaa, olisi ihana soittaa ja kertoa siitä jollekin :)

Toivon tosiaan, että jokus työelämään siirtyessä niitä uusia ihmissuhteita voisi syntyä. Tää on vähän sama kuin sinkku janoaa rakkautta ja parisuhdetta - minä janoan ystävyyttä...

-pohdiskeleva ap

Mulla on ollut vuosien varrella ystäviä, mutta elämä on heitellyt. Ensimmäinen hyvä kaverini muutti ulkomaille vanhempiensa mukana, ja jäivät maailmalle, toinen joutui lukiossa eri kouluun ja lopulta Pohjanmaalle, meni hetikohta naimisiin ja alkoi suoltaa lapsia, meillä oli niin eri elämäntilanteet silloin...Serkkuni, joka oli mielestäni kaverini, ja joka asuikin vuoden luonani, löysi miehen ja sen jälkeen ei ole montaa puhelinsoittoa edes tullut. Neljäs, mua 10 vuotta vanhempi hyvä ystävä taas alkoholisoitui eronsa jälkeen ja sai pahan aivoinfarktin, eikä muista edes kuka mä olen... Tässä on nyt 42 v. vailla ystävää.



En ole nopea tekemään ystäviä. Mua kiusattiin koulussa, ja sen vuoksi olen epäluuloinen ihmisten suhteen. On vaikeata luottaa toisiin ja päästää lähelle. En tosta vaan pyydä ihmistä kaffelle. Saatan tutkailla pitkäänkin, ja se ehkä estää löytämästä uusia kavereita.



Sisko on mulle hyvä kaveri, samoin mulla on aika tärkeä täti, jota olen tukenut nyt kun on ollut pahasti sairas. Mutta olisi kiva, kun olisi joku muukin kuin sukulainen...

...eikä mitään hajuakaan mistä niitä saa...ja oikeastaan mitä niilä edes tekee

meillä on.



Lisäksi on tietysti paljon sisaruksia (sekä minulla että miehellä), joiden kanssa ollaan tiiviisti yhteyksissä.



Mutta ystäviä, toden totta kaipaisin paljon enemmänkin! Eri ikäisiä ja eri elämäntilanteessa olevia.



Olen jopa miettinyt ilmoittautumista SPR:n ystävätoimintaan ystäväksi jollekin yksinäiselle mummolle tai maahanmuuttajaperheelle. samalla saisin ystävän myös itselleni. en siis täysin pyyteettömästi.

Ei tarvitse pelätä selkäänpuukottamista, jäämistä ulkopuolelle, kateutta ja juoruilua. Työyhteistö, puoliso, omat ja miehen vanhemmat ja pari hyvänpäiväntuttua riittävät mainiosti. Isot kaverijengit ovat teinien juttu.

up

Rehellisesti sanottuna viihdyn paremmin yksin. Ihmiset ovat todella ärsyttäviä puheineen (=loukauksineen ja piikittelyineen). Hirveä vaiva kuka sanoi mitä ja mitä sillä tarkoitettiin jne. Yksin on ihan loistavaa ja koiran kanssa vielä ihanampaa. Kukaan ei koskaan sano sellaista mitä ei halua kuulla.

Lapsuudenystävät ovat jääneet tai muuttaneet kuka minnekin paikkakunnalle, eikä heihin ole mitään yhteyttä enää. Tosin kahdesta kaveristani tuli teininä meikkipellejä, joten meillä ei ollut enää mitään yhteistä. He puunasivat itseään ja minä juoksin pitkin maita ja mantuja koirien kanssa. Lapsuudenystävät olivat sitä ennen niitä parrhaita, koska niissä suhteissa olimme luonnollisia ja tasavertaisia.

Aikuisilla näkyy olevan jotain ihan outoja kuvioita, enkä ole kiinnostunut niistä. Kilpailua jne. Minulla ei koskaan ole ollut kilpailuviettiä. En myöskään jaksa mitään aikataulusohlinkeja ja leikkejä kuka on kiireisin ja kuka peruu eniten tapaamisia ollakseen kanakko .