Tiedätkö tunteen, kun olet kovasti ahdistunut ja yrität saada apua...

jotenkin on oppinut omassa varassa selviämään. Itse on aina ollut kuuntelijana ja tukijanakin, mutta vastavuoroisuutta ei oikein löydy. Mulle tullut tosi vaikeaksi pyytää apua, siksi kai ei oikein ole turvallsita verkostoakaan. Perhe on kaikki kaikessa, suuri onni. Silti tarvitisi joskus ystävän tukea.

Juuri samanlaiset tuntemukset. Kuuntelijaksi ja tukijaksi kelpaan, mutta kun olisin itse vailla vaikka vain pientäkin tsemppiä tai rohkaisua, tukea, en sitä saa.

Tunsin itseni totaalisen yksinäiseksi ja turvattomaksi, kun pitkän harkinnan jälkeen päätin koettaa avautua eräälle "ystävälle" ahdistuksestani eikä hän vastannut yhtään mitään. Enkä voi käsittää, kuinka joku voi suhtautua niin välinpitämättömästi. En tiedä, kuinka häneen suhtautua nyt jatkossa.

ap

Ihmiset ei osaa kuunnella. Jos sanoo ihan suoraan että tarvisin nyt sun apua että voisitko kuunnella, niin siltikään. Useimmiten ihmiset alkaa puhua itsestään heti kun vetää henkeä. Ei osata yhtään asettua toisen asemaan, edes sen verran että 5min puhuttais yhden ihmisen asioista eikä vedettäis aina omia juttuja joka asiaan.



Itse olen tietoisesti opetellut kuuntelemista kun vuosia sitten huomasin miten vaikeaa se muille on ja huomasin että teen sitä itsekin. Osaan kuunnella, tukea ja puhua minulle uskoutuvan ihmisen asioista kääntämättä puhetta joka kerta itseeni...

Olisi niin helpottavaa, kun joskus voisi jollekin kertoa itseä painavista asioista, en tarkoita että kaataisin ongelmiani toisen niskaan. Mutta ei minunkaan elämäni ole ruusuilla tanssimista, vaikka jonkun mielestä varmasti hyvinkin helpolta ulkoisesti vaikuttaa. Sitä se ei kuitenkaan ole.

ap

Jatkat sitten vaan kunnon ystävän katselua, kyllä niitäkin on kun pitää silmät auki ja liiallisista pettymyksistä vaihtaa uusiin ihmisiin.

olen tuntenut vasta syksystä asti. Hän on kertonut minulle omista vaikeista asioistaan ja olen kuunnellut ja koettanut tukea. Saattaa puhua tunninkin puhelimessa asioitaan.

Nyt sitten kun itse hieman avauduin viestissä, ei mitään vastausta. Olisi riittänyt pelkkä ymmärrys ja muutama sana edes, mutta kun ei mitään :´(

ap

Minulla on useita ystäviä, joille voin puhua. Jopa kaverini kuuntelevat. Tuo ap:n kokemus on aivan outo. Vai onko se ikäsidonnaista? Me kaikki olemme 40-50-vuotiaita.

ihmissuhteet solmussa. Hän saattoi soittaa myöhään, joulun alla ym. ja itkeä ja kertao pitkään ongelmistaan. Kuuntelin, autoin vaikka ei aina olisi ollut mulle kovin hyvä hetki. No, sain aikanaan välit kuntoon ja arvatkaapa mitä sitten tapahtui...? ei vastattu kuin ylimielisesti mun viesteihin, ei ollut mitään kerrottavaa enää, ei tietenkään kun oli suhteet kunnossa tähän toiseen/toisiin ihmisiin taas. Mihinpä sitä enää olisi mua tarvittu. Mutta että niin näkyvisti heti vain dumpataan, ei käsitä...

ihmissuhteet solmussa. Hän saattoi soittaa myöhään, joulun alla ym. ja itkeä ja kertao pitkään ongelmistaan. Kuuntelin, autoin vaikka ei aina olisi ollut mulle kovin hyvä hetki. No, sain aikanaan välit kuntoon ja arvatkaapa mitä sitten tapahtui...? ei vastattu kuin ylimielisesti mun viesteihin, ei ollut mitään kerrottavaa enää, ei tietenkään kun oli suhteet kunnossa tähän toiseen/toisiin ihmisiin taas. Mihinpä sitä enää olisi mua tarvittu. Mutta että niin näkyvisti heti vain dumpataan, ei käsitä...

Tai olen soittanut isälle keskellä yötä jos olen herännyt yöllä miettimään suruani.

Päivällä olen puhunut sitten muille ihmisille ja perheenjäsenille. Isä on sanonut että hänelle voi soittaa, milloin vaan.



Jos ei ketään ole niin kriisipuhelimeen voi soittaa. Minun kohdalla on vielä erikseen omakin numero jonne soittaa, siellä on kohtalontoveri.



Mutta minusta sun kannattaa soittaa, ei laittaa tekstareita.

Muutenkin sukulaisille ja tuttaville puhumista kannattaa pitää sillain ei niin kriittisenä paikkana koska he eivät voi määräänsä enempää ongelmia kuunnella, osaa auttaa tai tukea.



Kukaan ystävä ei voi olla sellainen joka pelastaa toisen. Varsinkaan tekstaillen. Toinen ei välttämättä saa viestiä, ei näe sitä kuin joskus myöhemmin, ei osaa auttaa, häntä ahdistaa sinun ahdistus.

joutui suuren ahdistuksensa vuoksi sairaalahoitoon. Hän on viikon verran soittanut mulle yötä päivää.



Ihmettelen hänen sisaruksiaan, jotka eivät "kiireisinä" edes viitsi vastata hänen puheluihinsa. Eivät olisi viitsineet edes työntää tuttavaani hoitoon kaikenlaisiin tekosyihin vedoten. Lopulta veivät hoitoon ja ovat mulle nyt kiukkuisia, kun joutuivat "venymään". Ihmettelen, kun sisarukset eivät välitä enempää. Yhden tekosyy oli huippu: mulla on alaikäinen lapsi, en voi lähteä toiselle paikkakunnalle asiaa hoitamaan. (Tämä alaikäinen on 17-vuotias!)

Olen itse vetänyt sisareeni välit poikki.

Sisko on vaikeasti masentunut, nykyisin alkoholisoitunutkin.

VUOSIA jaksoin, koitin saada perheen kanssa löytää hoitoa mutta jos ihminen on asentunut niin ettei mikään ole koskaan hänen vika ja muut on vaan paskoja niin kauanko sitä pitää kestää?



Terveyskeskuksessa lääkäri kirjoitti minulle sairaslomaa ja kehoitti pohtimaan oman jaksamiseni takia kannattaako jatkaa ja olen nyt paljon onnellisempi että tilanne on tämä.



En usko että sinulle ollaan vihaisia, korkeintaan tilanne on hoidettu niin että siinä on joku loukkaantunut.



On hyvin raskasta olla mt-potilaan sukulainen, varsinkin aikuisen joka ei näe ongelmaa kuin että muut on vaan vaikeita ja koittaa saada hänet ainoastaan laitokseen (siis jotain vihollisia).

Hänen syyt vaihtelee todellisuuden ja muiden mielipiteiden takia. MIKSI joku ei vastaa puhelimeen? Puhelimessa/liittymässä syy, tämän sairaan käytöksessä tai selittääkö sinulle että olisi niin tehnyt?



Jos et olisi niin puolueellinen ja ajattelet ihan sitä tilannetta: Miten helposti perheellinen lähtee juoksemaan 17- vuotiaan perään toiselle paikkakunnalle?

Ehkä niin on tehty ja homma nähty vaikeaksi?

Pitää jonkun hänen lasta hoitaa. Eikö?



Sukulaisena oleminen on raskasta kun se sairas ei ole normaali. Päälle tulee paskaa. Toivottavasti et itse joudu siihen tilanteeseen että vastentahtosen sukulaisen kanssa joudut vääntämään, onni että se ihminen on saatu hoitoon!!

Meillä tilanne meinaan jatkuu.

aikuisen ihmisen pitää kantaa omat tunteensa eikä ladata niitä toiselle.



Se syö läheisten energiaa.

Sekaisin mennyt ihminen on jo yli kolmekymppinen.



Sisarukset siis eivät viitsineet reagoida ollenkaan, ennen kuin todella painostin toimimaan. Nyt ovat siis vihaisia mulle painostuksesta. En voi käsittää välinpitämättömyyttä ja sitä, että eivät jaksaneet vastata sairaan puhelinsoittoihin.