Mietteitä lapsen saamisesta ja lapsettomuudesta..

Minä koen oman, elämäni hyväksi tällä hetkellä. Olen pystynyt elämään jonkinlaisessa tasapainossa lapsettomuuden ja ns. normaalin elämäni kanssa. Lapsettomuus ei hallitse tällähetkellä elämääni, mutta on sellainen pikkuinen peikko jossain mielen syövereissä joka välillä haluaa synkistellä sieltä. Erityisesti näin hoitojen alla. Aloitin syksyllä opinnot, ne vie tällähetkellä ison osan elämästä ja siksi ei ole ollut kamalasti aikaa synkistellä asioilla. Koko tämän reilun vuoden jonka olen hoidoissa laukannut olen kuitenkin pystynyt säilyttämään positiivisen asenteen elämään kaikista vastoinkäymisistä huolimatta.



Mainitsit tekstissäsi lapsen vammaisuuden. Se on asia jota olen viime päivinä miettinyt. sitä kuvittelee ehkä joskus saavansa ihanan terveen pikku palleron. Entä jos se onkin vammainen? Selviänkö siitä? Nämä pelot ovat heränneet vasta nyt, jostain syystä ekaan pas:n meno on saanut ne heräämään. Johtuu ehkä siitä, että siellä pakasteessa odottelee niitä pieniä alkuja jotka sulatuksen jälkeen ovat ihan eläviä alkioita joista jotain hyvällä säkällä voisi isoksikin kasvaa (mikäli sulatuksesta selviävät). Olen myös pohdiskellut voiko pakastus ja sulatus aiheuttaa vammautumista tai sairautta verrattuna alkioon joka on saanut alkunsa normaalisti ja ollut koko ajan kohdussa. Tälläisiä ajatuksia olen viime päivinä pienessä päässäni pyöritellyt? Pas ensi viikolla, toivottavasti!



Auringon paistetta kaikille!!!

mrscarriage:

Miten te koette elämänne? Onko teillä aikaa elää ja nauttia elämästä

vai viekö lapsettomuus ja siitä koituva suru ja ehkä joskus huonommuuden tunne iloiset värit elämästä? Minulla meinaa käydä

näin jatkuvasti.. elämästä on tullut epäonnistumisten jatkumo, jossa

odotetaan seuraavaa epäonnistumista uskaltamatta iloita olemassaolevista hyvistä asioista...

Nämä fiilikset tosiaan vaihtelevat ajan myötä. Meillä kun tätä lapsettomuutta on takana jo sen verran monta vuotta että kaikenlaista on ehtinyt elämässä tapahtua tässäkin välissä. Ja täytyy sanoa että välillä on ollut täysi nolla olo tämän lapsettomuuden vuoksi. Jäin nimittäin joksikin aikaa työttömäksi tässä samalla kun lapsettomuuden suossa tarvottiin ja lähdin sitten opiskelemaan lisää. Ja siinä vaiheessa kun:

1) lasta ei tullut vaikka tehtiin mitä

2) töitä ei löytynyt vaikka tein mitä

3) enkä päässyt edes tentistä läpi

niin ajattelin että olen täysin mitätön, arvoton ja nolla ihmisenä jonka elämässä ei tapahdu enää ikinä koskaan milloinkaan mitään hyvää. Huomasin olevani vihainen ja mustasukkainen lähes kaikille ihmisille kaikesta mahdollisesta.

Mutta ajat muuttuvat. Nyt olen erittäin mielenkiintoisessa työssä eikä lapsensaaminen ole enää sellainen 110% pakkomielle kuin esim. työttömyysaikana (enhän olisi ollut enää työtön jos olisin ollut äitiyslomalla tms). Lisäksi koitamme nyt matkustaa mieheni kanssa niin paljon kuin vain voimme ja tehdä nimenomaan sellaisia kaukomatkoja joita emme voisi tehdä jos olisi pieniä lapsia (mm. Karibian purjehdus-/risteilymatkoja jne).

Vaan eihän tämä tarkoita sitä etteikö lapsettomuus ottaisi niin hemmetin koville. Kyllä tämä on ollut ehdottomasti elämäni isoin kriisi ja kipupiste (ainakin tähän mennessä). Ja takana on kuitenkin myös mm. ex-mieheni todella törkeä käytös/pettäminen minua kohtaan + vaikea avioero jne. Joskus mietin vieläkin että onko elämää jos en saa lasta koskaan. Miksi minä olen olemassa? Kuka minusta pitää huolta kun olen vanha - kuolenko yksinäisenä vanhana mummona ilman että kukaan on muistanut minua vuosikausiin (olen ainoa lapsi kuten miehenikin ja sukumme ovat todella pienet)? Jne. Onneksi näitä ajatuksia on nyt tullut vähenevissä määrin tällä hetkellä. Tuota ajatusta että mitä jos lapsi ei olisikaan sitten terve (jos sen lapsen edes joskus saisi!) en ole kyllä suoraan sanoen uskaltanut/halunnut edes ajatella. Tiedän että se tulisi olemaan sekä minulle mutta varsinkin miehelleni todella kova paikka (miehelle vaikuttaa ihan varmasti se pahentavasti että hänellähän on jo kaksi biolasta - tervettä tietenkin).

No, enpä nyt tiedä oliko tässä sepustuksessa mitään päätä tai häntää mutta tällaisia ajatuksia täällä tänään.

Kyllä tän lapsettomuuden myötä on tullut just tosi paljon mietittyä kaikkea elämän tarkotuksesta ja ihmisyydestä aina vaaleensinisiin vauvahaaveisiin ja ristiäisten ym. järjestämiseen.. =0)



Ja on sitäkin tullu mietittyä, että jos nyt sitten joskus sais vauvan ja se oliskin kehitysvammanen tai vakavasti sairas... tai ihan sitäkin, että jos äitiys ja vanhemmuus oliskin TOSI raskasta ja vaikka sairastuis synnytyksen jälkeiseen masennukseen. Kyllä varmaan ensimmäisenä olis ajatus; " MIKS vielä tää? miks just meille? eikö olla kärsitty jo tarpeeks?" .



Musta ainakin tuntuu, että kun NIIN kauheesti toivonu vauvaa ja haaveillu raskaudesta, äitiydestä ym., niin sit jos se toteutuukin, niin on jotenkin enemmän todistettavaa tai paineita olla hyvä äiti. Hölmöä noin on ajatella, mut sellanen olo mulle ainakin tulee. Kai mä aattelen, että muut aattelee, että " kun noi on niin kauheesti vauvaa vinkunu ja käyny hoidoissa, ni mitä ne nyt sitte vinkuu kun äitinä on niin raskasta olla... olis vaan tyytyväinen."



Mut siis sen vielä sanon, että lasta me miehen kanssa toivotaan... oli se sitten terve tai sairas. Ehkä sitten meille on vaan tarkotus tulla sairas lapsi jos niin käy... tai ei lasta ollenkaan. Totta kai toivon tervettä lasta - eniten sen lapsen takia. Mut mä ajattelen niin, että kaikella on tarkoituksensa, vaikka välillä sitä voi olla vaikee hyväksyä. Ehkä vaan pitäis muistaa koittaa ajatella asioista niitä positiivisia puolia.



Esim. tän lapsettomuuden mä oon kyllä kokenu sekä negatiivisena että positiivisena... Tää on varmasti lähentäny meidän parisuhdetta ja just on tullu mietittyä sitä mikä elämässä on oikeesti tärkeetä ja on laittanu sen myötä asioita oikeisiin mittasuhteisiin ja tärkeysjärjestyksiin.



En tiä mäkään, että oliko tässä mitään päätä tai häntää, mut ompahan kirjotettu ainakin jotain. =)

Olen jo eri tilanteessa, kun onnistuimme viimein laparoskopian jälkeen plussaamaan ja odottelemme esikoistamme viikolla 30+. Halusin vastata mrscarriagen kysymykseen, kun tämä aihe tuntui riipaisevan sydäntä.



Alkuraskauden pelkojen hellitettyä (keskenmeno ja kemiallinen raskaus takana) suurin osa odotusajasta on ollut tulevaisuuteen luottavaista ja onnellista aikaa. Mutta sitten tulee näitä hetkiä, jolloin lapsettomuuden suru, kateus, tuska, viha, kaikki ne ikävät tunteet tulevat taas pintaan. Varsinkin synnytyksen lähestyessä huomaan miettiväni jokin verran tällaisia ajatuksia: " Vauvamme syntyy kuolleena..." " Hänellä on joku kauhea vamma..." Näissä skenaarioissa vaikeimpana tuntuu juuri näiden ystävien kohtaaminen, joilla kaikki on mennyt tosi helposti tyyliin " eka kierrosta raskaaksi ja terve vauva" . Tulee sellainen katkera olo, että kaikilla muilla kaikki menee niin helposti ja me joudutaan käymään niin paljon vaikeita aikoja läpi. Minulla on voimakas pelko, että tämä kärsimys jatkuisi vauvan kuoleman tai vammaisuuden muodossa. (Mikään ei anna olettaa näin: lapsemme on todettu ultrissa terveeksi, mutta eihän kaikkea niissäkään näe.)



Olen todella kiitollinen, että meille näin kävi ja koetan taistella ikäviä ajatuksia vastaan. Pointtini on se, että lapsettomuuden jälkeinen odotusaika voi sisältää vaikeita ajatuksia ja ne tunteet on jollain tavalla käytävä läpi.



mrscarriage: itse olin masentunut lapsettomuusaikana (ja jo sitä ennenkin työuupumuksen takia), ja tuollaiset pelot erilaisista tulevaisuuden skenaarioista, toivottomuus ja ajatusten pyöriminen omien vaikeuksien ympärillä saattavat olla oireita lievästä masennuksesta. Lieväänkin masennukseen kannattaa hakea apua. Keskusteluapu ja/tai lääkitys voi auttaa ylös tuosta noidankehästä kunnes sitä pärjää taas paremmin omillaan. Masennus on tosi ikävä kaveri, sillä se harvoin paranee itsestään, ja sillä on tapana kroonistua tai uusia. Siksi se kannattaa mieluummin hoitaa heti kuin odotella ihmeitä. Vaikeaksi ehtineestä masennuksesta toipuminen onkin jo pitkä ja hankala prosessi, ja siitä kärsii paitsi itse sairastunut, myös kaikki lähimmät ihmiset.