Onko sinulla ollut elämässäsi hetkiä, jolloin elämä pysähtyi?

Ihminen vastaanottaa jotain niin järkyttävää, että pää ei kykene sitä sillä sekunnilla käsittelemään. Kaikki ei jysähdä kerralla.



Minulle soitti rikospoliisi, että mieheni on pidätetty (syytä ei vielä silloin kerrottu): ajoin silloin moottoritiellä, menin suoraan kauppaan ruokaostoksille ja hain lapsen tarhasta. Kotona hoidin asiat kuten ennenkin. Kyllä asia silti pysäytti minut ja tajunnassa jyskytti koko ajan ja kuljin kuin unessa. Normaali perhe olimme olleet siihen asti.

Isän kuolema äkisti käsilleni

Lapsen vakava sairaus

Miehen sivusuhteen ja valheiden paljatuminen



Kaikki nämä saivat ajan pysähtymään. Shokki.

Kyllä mun elämä on vaan rullannut eteenpäin vaikka ikävyyksiäkin on ollut.

Mitähän mahdat pysähtymisellä tarkoittaa? Kun isäni kuoli niin en mä mitään suremaan ehtinyt. Lapset piti ruokkia, pyykki pestä ja töihinkin mennä. Surin sitten hiljakseen siinä sivussa mutta elämä meni koko ajan eteenpäin ja asioita oli pakko tehdä.

Se on hyvin epätodellinen hetki, et oikein kuule mitään, vaikka kuuletkin kaiken ihan kirkkaasti. Kaikki piirtyy hyvin tarkasti silmiisi, vaikket oikeastaan kiinnitä mihinkään huomiota. Sitä on vaikea kuvailla. Ei se kestä kovinkaan kauan, minulla kesti joitakin minuutteja, luulisin. Taitaa tosiaan olla jonkinlainen sokkitila. Minulle ei tullut sellaista muiden omaisten kuolemasta kuullessani, mutta tuosta kohtukuolemasta kuullessa tuli (kirjoitin pari viestiä ylempänä). Kai se riippuu myös siitä, kuinka yllättävä ja hetkellinen se tieto on.

Silloin, kun ex-mieheni jäi ekan kerran kiinni pettämisestä.



Olisin voinut vielä kuusi vuotta sitten vannoa ja vakuuttaa, että olemme loppu elämämme yhdessä eikä mun mieheni ainakaan ikinä pettäisi. Opinpahan siitäkin paljon...en enää katsele eroperheitä nenän vartta pitkin ja luule että kaikki on kiveen kirjoitettu vain koska mä niin ajattelen :/

Kyllä mun elämä on vaan rullannut eteenpäin vaikka ikävyyksiäkin on ollut.

Mitähän mahdat pysähtymisellä tarkoittaa? Kun isäni kuoli niin en mä mitään suremaan ehtinyt. Lapset piti ruokkia, pyykki pestä ja töihinkin mennä. Surin sitten hiljakseen siinä sivussa mutta elämä meni koko ajan eteenpäin ja asioita oli pakko tehdä.

Se on hyvin epätodellinen hetki, et oikein kuule mitään, vaikka kuuletkin kaiken ihan kirkkaasti. Kaikki piirtyy hyvin tarkasti silmiisi, vaikket oikeastaan kiinnitä mihinkään huomiota. Sitä on vaikea kuvailla. Ei se kestä kovinkaan kauan, minulla kesti joitakin minuutteja, luulisin. Taitaa tosiaan olla jonkinlainen sokkitila. Minulle ei tullut sellaista muiden omaisten kuolemasta kuullessani, mutta tuosta kohtukuolemasta kuullessa tuli (kirjoitin pari viestiä ylempänä). Kai se riippuu myös siitä, kuinka yllättävä ja hetkellinen se tieto on.

vaikka elämäni on ollut ajoittain melkoisen raskasta ja vaiherikasta. En varmaan tyyppinä ole sellainen pysähtelijä. Suru ei tunnu pysähtyneeltä olotilalta vaan no, surulta.

Uhkaavassa tilanteessa jossa luulin kuolevani. Muistan kun tajusin tilanteen ja katsoin taivalle, joka täynnä tähtiä ja ajattelin että tässäkö tämä nyt oli. Selvisin tilanteesta kuin ihmeen kaupalla mutta sen jälkeen mikään ei enää ollut ennallaan. Koko suhtautuminen elämään ja läheisiin muuttui. Muistan, että siinä tilanteessa surin erityisesti sitä, että en pystyisi hyvästelemään perhettäni. Se tuntui silloin todella vaikealta.

liukkaalla tiellä. Onneksi hänen väistöliikkeensä pelasti meidän niin että etupuskurin kulma vain raapaisi toisen auton kylkeä ja lensimme auton kanssa ojaan vastaiselle puolelle tietä. Oli talvi ja lumihanki, joten ojaan päätymisestä ei seurannut meille mitään. Se hetki kun näin vastaan tulevan auton suoraan edessäni jäi pysähdyksenomaisesti mieleen, ajattelin että tässä se oli, nyt kuolen.



Lasten syntymät eivät ole tehneet tällaista pysähdyksenomaista tunnetta vain tunne siitä että nyt kuolen.

kun olin lähdössä 1,5 vuorokauden ikäisen kuopukseni kanssa kotiin ja sain tiedon, että pikkuveljeni on menehtynyt liikenneonnettomuudessa. Tuntui, että kuolen siihen paikkaan. Minulle on olemassa kaksi aikaa ja elämää... se, mikä oli ennen veljeni kuolemaa ja se, mikä tuli sen jälkeen. Kaikki elämässäni muuttui: suhtautuminen elämään, puolisoon, lapsiin, vanhempiini... kaikki. Nykyään on kiitollinen jokaisesta päivästä, jonka saa elää ja olla rakkaiden ihmisten kanssa. Pienet vastoinkäymiset ei enää tunnu miltään. Elämä on lahja ja laina, täytyy elää tässä ja nyt, täysillä, sillä huomista ei välttämättä tulekaan.

Tuntuu niinkuin olisi kuplan sisässä, on kylmä ja kaikki äänet kuuluu kaukaa. Ei pysty keskittymään kunnolla ja päässä vain jyskyttää: tämä ei ole totta, tää ei voi olla totta. tuntoaistikin tuntuu hävinneen jonnekin. Esim. kävellessä tuntuu ettei tunne lattiaa jalkojen alla, mutta pystyy silti kävelemään.



Ja sille jonka mies oli pidätetty ja joka kävi kaupassa tiedonsaannin jälkeen. Epäilen ettei kauppaostokset olleet mitenkään järkeviä, tai ettet ainakaan saanut ostettua sieltä mitä olit aikonut ostaa?



Mulla tuollainen pysähtymisen hetki on tullut kaksi kertaa. Ensimmäinen kerta oli kun lapsi sai erittäin pahan astmakohtauksen. Muistan vieläkin miltä tuntui istua ambulanssin takaosassa ja katsella ikkunasta näkyvää maisemaa kun pillit päällä täysiä porhallettiin eteenpäin.



Toinen kerta oli kun sama lapsi sai viime syksynä elämänsä ensimmäisen epilepsiakohtauksen koulussa. Olin töissä ja mulle soitettiin puhelimella siitä. Onneksi olin just tauolla, tuntui että pää räjähtää kauhusta. Siinä vaiheessa ei tietenkään tiedetty että oli epilepsiakohtaus, vaan puhelimessa sanottiin että meni tajuttomaksi ja kouristeli. En kyenny mihinkään muuhun kuin soittamaan miehelle että mene sinne koululle hakemaan lapsi ja sitten päivystykseen.

Rakas 29, kyynel tuli silmään puolestasi. Iso halus sinulle, toivottavasti olet nyt ja jatkossa onnellinen ja niin ehyt kuin mahdollista tuollaisen lapsuuden jälkeen.

Minulle ei ole mitään suurempia vielä sattunut, mutta esikoisen synnyttyä säikähdin kerran niin että sydän jätti pari lyöntiä väliin. Hän oli 3kk ja nukkuin niin sikeästi, eikä hengitystä näkynyt tai kuulunut, joten pelästyin tosissani että onko hän kuollut. Onneksi havahtui kun pikkuisen nykäisin häntä olkapäästä. En ole yleensä huolestuvaa sorttia, enkä sen jälkeen pelännyt kuopuksenkaan kanssa, mutta tuo hetki on jäänyt mieleen.

Kerran olin auton kyydissä, istuin takapenkillä keskellä nojaten ja jutellen etupenkkiläisten kanssa. Edestämme ihan läheltä juoksi hirvi, mikä säikäytti kunnolla. Silti eibollut niin pysäyttävä kokemus kuin säikähdys oman lapsen puolesta.

Muistan tilanteen, lämpimän ilmavirran, tuoksut ja ilmeet. Kaikki hidastettuna, ihmeellisesti. Se oli jotain sanoinkuvaamattoman ihanaa. Ensimmäiset kolme vuotta leijuin metrin ilmassa.



Nyt se muistikuva saa kyyneleet silmiini, koska vaikka rakastan miestäni ja hän minua edelleen, niin liian monta rankkaa asiaa ja pettymystä olemme joutuneet elämässämme kokemaan. Asioita, jotka ovat tämän hetkisen elämämme rankimpia asioita ja monen niistä vuoksi elämämme ei ole ollut tasapainoista viimeisen viiden vuoden aikana.



Olemme molemmat korkeasti koulutettuja ja elämämme on päällisin puolin mahtavaa, mutta kohtaamamme vaiheet ja ihmiset ovat saaneet aikaan paljon paljon pahaa.

Muistan tilanteen, lämpimän ilmavirran, tuoksut ja ilmeet. Kaikki hidastettuna, ihmeellisesti. Se oli jotain sanoinkuvaamattoman ihanaa. Ensimmäiset kolme vuotta leijuin metrin ilmassa.



Nyt se muistikuva saa kyyneleet silmiini, koska vaikka rakastan miestäni ja hän minua edelleen, niin liian monta rankkaa asiaa ja pettymystä olemme joutuneet elämässämme kokemaan. Asioita, jotka ovat tämän hetkisen elämämme rankimpia asioita ja monen niistä vuoksi elämämme ei ole ollut tasapainoista viimeisen viiden vuoden aikana.



Olemme molemmat korkeasti koulutettuja ja elämämme on päällisin puolin mahtavaa, mutta kohtaamamme vaiheet ja ihmiset ovat saaneet aikaan paljon paljon pahaa.

mutta tähänastisen elämäni pysäyttävin hetki on ollut sisälläni kasvavan vauvan toteaminen hengettömäksi. Läheisten(kin) kuolemat, oma sairaus ym. ovat olleet jollain tapaa selitettävissä ja ymmärrettävissä, mutta minun heikko kohtani on tuo mahavauvan menetys.

Sen puhelinsoiton jälkeen (miehen pidätys) en tosiaan kovin järkeviä ostoksia kyennyt tekemään. Puolet unohtui ja ostin jotain turhaa. Olin kuin kone.

Ensimmäinen oli "yliluonnollinen" ilmiö, josta en kerro sen enempää, kuin, että kohtasin Jumalan.



Toinen oli hetki, jolloin olin kuolla ja minua juostiin sairaalasängyllä leikkaussaliin ja köytettiin leikkauspöytään. Oli epävarmaa selviänkö. Se oli vaikuttava hetki. Valtava tuska tiedosta, että en ehkä näe lapsiani ja miestäni enää koskaan.

Katseeni kohtasi ensimmäistä kertaa elämäni suuren rakkauden katseen, ja tiesin heti, että olemme toisillemme ne oikeat. Nyt olemme onnellisesti naimisissa.

sairastuin raskaana ollessani äkillisesti, mutta siitä selvittiin, se pysäytti kyllä

ns. kiltti ja tavallinen aviomieheni oli pitänyt salassa koko seurustelu- ja avioliittomme ajan. Se hetki kun sain asian selville on jäänyt valokuvana mieleeni, muistan aivan tarkkaan kaikki asiat, jopa yksittäiset esineet joita oli siinä huoneessa josta sain asian kuulla. Tänne en voi kirjoittaa mistä oli kyse, koska joku voi tunnistaa.



Kammottava, pysäyttävä tilanne jonka jälkeen sain elämäni ensimmäisen paniikkihäiriökohtauksen ja sen jälkeen niitä on seurannut useita. Avioerosta on jo vuosia mutta menen edelleen ihan "veltoksi" kun ajattelen asiaa tai kuulen asiasta.

Suhtautumiseni elämään ja ihmisiin on tapahtuman jälkeen muuttunut merkittävästi, en ole enää mustavalkoinen, luottavainen enkä naivi.