Lue keskustelun säännöt.
Voidaanko sopia, että jokainen ottaa perheväkivallan puheeksi?
16.04.2012 |
Täällä on ollut paljon keskustelua koskien perhemurhia. Mistä sen tietää, mistä johtuu, mitä on tapahtunut - miten voitaisiin estää?
Sillä, että jokainen meistä ottaa puheeksi yksityisesti, läheisten kanssa, joukossa, tuttavilleen väkivallan. Ottaa sen verran selvää, että mistä voisi olla kyse (voitaisiin jakaa vinkkejä?). Ja kertoisi, että ei saa satuttaa, että apua saa ja pidä jäädä yksin. Kerro, että sinulle voi kertoa - jos olet luotettava.
Minä kerroin. Että olen joutunut pohtimaan väkivaltaa omakohtaisesti. Padot aukesivat muutamassa vuodessa: ympärilläni olikin ollut useita, joilla oli kokemuksia uhrina tai tekijänä, tilanne päällä tai menneisyyden traumoissa. Keskustelu ja luottamus syntyi, kun kerroin, miten ymmärrän väkivallan ja olevani valmis kuulemaan.
Merkkejä on aina. On kontrollia, on edeltävää väkivaltaa, sairaalloista mustasukkaisuutta, harhaisuutta, häiriintyneisyyttä. Salaisuuksia, eristäytymistä, häpeää ja kiristystä. Merkit alkavat näkyä, kun niihin tottuu. Väistävät katseet tai välähdys silmissä, kun asiaa sivutaan. On paljon, mitä voisi havaita etukäteen.
Pyydän, että toimitte ja alatte puhua. Kerrotte olevanne sitoutuneita olemaan heikomman puolella. Ei tarvitse tietää, mikä on totuus suhteesta, emme ole tuomareita. Asioita selvitetään aikanaan. Alkuun kuunnellessa on oltava kertojan puolella, jotta hän uskaltaisi alkaa katsoa ongelmiaan uudesta näkökulmasta, hakea apua, ottaa tukea vastaan. Oli sitten tekijä tai uhri. Minä olen molempia kuunnellut.
Pyydän, että ette odota. Meistä kukaan ei voi tietää, milloin peruuttamaton tapahtuu. Mikä väkivaltakerta on se viimeinen, hengenvaarallinen. Aikaa ei välttämättä ole juuri lainkaan. Perhehelvetissä sekuntit kuluvat hitaasti. Samaan aikaan tavallisen ongelmaisena perheellisenä sitä voi rämpiä päivästä toiseen.
Sillä aikaa se perhehelvetti on saattanut leimahtaa viimeisen kerran. Emme voi pelastaa toisiamme, mutta voimme ottaa vahvan kannan, tarjota käytännön apua. Kertoa, että meille saa tulla keskellä yötä, että tuo lapset, jos pelottaa. Hyväksyä sen, että irrottautuminen vie aikaa. Joskus liikaa. Silti voimme auttaa monia.
Pyydän, että puututaan. Kun huoli on suuri, pitää puuttua viranomaisvoimin. Ei ole väärin soittaa hätänumeroon, lastensuojeluun tai sosiaalipäivystykseen ja kysyä neuvoa, antaa ammattilaisen arvioida, pitääkö lähteä heti hakemaan uhrit turvaan.
Kerran oli liian myöhäistä minun läheiseni kohdalla. Ja kannan sitä surua ikäni mukanani. Siksi musta tuntuu tärkeältä puhua teille tästä. Että nämä perhemurhat ovat sitä, ne ovat sitä perheväkivaltaa. Parisuhdeväkivaltaa, joka on piilossa. On niissä paljon muutakin, mutta perheväkivalta on se, minkä voisi havaita, kun tabu murretaan.
Kommentit (12)
oikeasti? Jos on kyse ns lievästä väkivallasta niin saako jostain sellaista apua joka auttaisi pääsemään tuosta?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
oikeasti? Jos on kyse ns lievästä väkivallasta niin saako jostain sellaista apua joka auttaisi pääsemään tuosta?
Kyllä väkivaltaisille tarkoitetusta avusta on tutkimusten mukaan apua. Oman alueen palveluista voi kysyä neuvoa esimerkiksi Turvakodeilta, jotka tarjoavat näitä avopalveluina. Esimerkiksi Jussityö on tunnettu apumuoto. Mikään ei auta, jos tekijä ei halua lähteä työstämään ongelmaansa ja ota vastuuta. Sitä voi siellä aputahossa sitten herätellä.
Mikäli parisuhdetta jatketaan ja tekijä käy työstämässä väkivaltaisuuttaan, on tärkeää, että myös uhrit saavat tukea. Väkivaltaista auttavalla taholla olisi syytä olla uhrien yhteystiedot, jotta voivat seurata edistymistä ja puuttua, mikäli tarvetta.
Aloittaa voi vaikka soittamalla / ottamalla netin kautta yhteyttä www.naistenlinja.com
Kahdenkesken väkivallasta ei päästä irti. Tarvitsette molemmat apua, erikseen. Mikäli mies ei ole valmis nyt käsittelemään asiaa, niin keskity auttamaan itseäsi. On olemassa anonyymeja auttamistahoja, joiden kanssa voit päästä alkuun.
Esimerkiksi mainitsemani naistenlinja, turvakodeilla on myös anonyymeja avopalveluita uhreille jne.
ap
Kahdenkesken väkivallasta ei päästä irti. Tarvitsette molemmat apua, erikseen. Mikäli mies ei ole valmis nyt käsittelemään asiaa, niin keskity auttamaan itseäsi. On olemassa anonyymeja auttamistahoja, joiden kanssa voit päästä alkuun.
Esimerkiksi mainitsemani naistenlinja, turvakodeilla on myös anonyymeja avopalveluita uhreille jne.
ap
väkivalta on niinsuuri häpeä, että siitä ei ole kovin helppoa avautua. Vastassa on yleensä ihminen, joka sanoo: kerrankin kun lyö niin jätä! Itteäs saat muuten syyttää!
Meillä on se toisenlainen tarina, jota en käy selittämään auki. Mies on tunnustanut tekonsa, antautunut avun varaan. Olemme menneet terapiaan yhdessä. Tilanne on toistunut ja olen joutunut toteamaan, että nyt oli viimeinen kerta, seuraavasta soitan poliisin ja lastensuojelun. Olen avannut tilanteen myös joillekin läheisille.
Meidän perheemme on toipunut ja parantunut, mutta se on merkinnyt myös ystävien ja sukulaisten menettämistä. Sanotaanko, että sadasta jäi jäljelle 8.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
varsinkin kun tiedän että he tekevät sitä vieläkin (eivät ole olleet pariin vuoteen yhdessä, toinen jo uudessa parisuhteessa ja tässä väkivalta edelleen jatkunut) mutta uskon että saan osakseni vaan syyttelyjä ja vähättelyä, puolustetaan niitä tekoja osana kasvatusta. ei koskaan ole puhuttu eikä vanhemmat ole myöntäneet että ovat tehneet väärin. (sain tietää yläkoulussa lyömisen olevan vastoin lakia) ei ne koskaan sanoneet että ei näin sais tehdä, päin vastoin, heidän sana oli laki. ainoa mikä auttais mun haavoihin olis se kauan kaivattu anteeksipyyntö.. :(
Tähän ovatkin nyt vastanneet väkivaltaa kokeneet, joille (meille) puhuminen on erityisen vaikeaa, omakohtaista. Kuka on luottamuksen arvoinen, kuka osaa tukea? Siksi kannattaa ulkopuolista tukea hakea, että saa perspektiiviä siihen, millaisessa tilanteessa oikein on. Pieniä askelia, edes.
Ja jotkut eivät ole valmiita kuulemaan, tekijät eivät myönnä tehneensä mitään väärää - ja jos ovatkin, niin se on ollut provosoitua tai johtunut uhrin siitä tai tästä ominaisuudesta. Siksi apua ja tukea niiltä, jotka ovat itse kokeneet samaa tai sitten sitä ammatillista.
Sinulle, jonka vanhemmat ovat olleet väkivaltaisia. Voisitko kirjoittaa heille kirjeen? Älä lähetä sitä, mutta kirjoittaisit kuitenkin sen, mitä haluaisin heille sanoa, mitä heiltä toivoisit? Se on sinun surusi, joka olisi käytävä läpi. Sellaisen kanssa, joka on valmis kestämään sun tuskasi ja kuulemaan, mitä haluat sanoa. Kyllä joku on, vaikka aputahoja onkin ehkä vaikea löytää. Älä luovuta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meillä on ollut lievää perheväkivaltaa. Olemme puhuneet siitä ystäväpariskunnan kanssa. Onneksi, sillä nyt olemme rohjenneet puhua aina ongelmiamme ja tunteitamme läpi jo ennen kuin asiat riistäytyvät hallinnasta. Olemme oppineet sen, että asiat on puhuttava tarpeeksi ajoissa ja kuunneltava toista kunnolla. Luottamus on syntynyt uudelleen.
Lisäksi haimme apua perheneuvolasta, vaikka kynnys oli todella suuri ja pettymys itseemme hirmuinen, koska koimme epäonnistumista. Saimme apua heti. Emme olleet osanneet käsitellä asioita ja tunteitamme rakentavasti ja vastuullisen aikuismaisesti. Todellakaan. Meitä ei syyllistetty, ammattilaiset vain auttoivat löytämään ja ymmärtämään ongelmiimme ratkaisuja.
Olen todella ylpeä ja kiitollinen rohkeudestamme hakea apua. Ja siitä, että meitä kuunneltiin ja autettiin. Sitä varten ne ammattilaiset ja ystävät ovat, että auttavat myös ongelmatilanteissa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
johti lastensuojelutapauksen avaamiseen. Saimme jo alussa kuulla, että tapausta "pidetään auki" 3kk jona aikana katostaan löytyykö apua ja järjestyvätkö asiat.
Se oli raskasta aikaa, mutta lähdimme mukaan, toivoimme itse kaikille tarpeellisia tapaamisia vaikka kehden kesken työntekijöiden kanssa. Sanoimme teini-ikäisille, että toivomme heidän puhuvan rehellisesti tunnoistaan, että tästä joskus selvitään. Lopulta oli kyse jopa siitä, että teini sai itse päättää haluaako tehdä jutusta poliisiasian ja ilmaisimme, että se on ihan ok, hänellä on täysi oikeus siihen emmekä tuomitse. (isä retuutti häntä).
Teini sanoi, ettei koe tarvetta siihen. Hänelle on tärkeintä, että kaikki halusivat tunnustaa asian ja ottaa vastaan apua.
Ja niin kävi. Tapaus suljettin 3kk:n päästä, kun elämä sujui ja kukaan ei tuntenut olossaan suuria möykkyjä. Ei meitä jäänyt kukaan "kyyläämään" ja vaikka oltaisiinkin tietämättämme katseltu huolekkaina seuraava vuosi, niin ei meidän elämässämme ollut päivänvaloa kestämätöntä.
Minusta poliisia ja lastensuojelua pelätään turhaan. Ei ole mitään pelättävää, jos asiat saa kuntoon.
Kiitos niistä. Joskus voi tuntua siltä, että rohkeus ei riitä, kynnys on liian suuri. Pienet askeleet, vähitellen avautuva ymmärrys siitä, mitä apu voisi olla. Avun tarkoitus on kannatella, vaikka se on toisaalta rankkaa työtäkin.
Minunkin tilanne oli sellainen, että tunsin olevani ansassa: en voi hakea apua, koska saatan menettää lapseni. Silloin en tiennyt, miten ne askeleet voisi ottaa, että selviäisimme hengissä kaikki. Osa askelista osui harhaan, osa viivyytti tilanteen selkenemistä.
Eteenpäin vei jokainen selkeä tuntemus, oivallus, jaettu murunen siitä väkivallasta, joka oli. Pieniä vahvistuksia, lopulta selveneviä suunnitelmia: turvasuunnitelma (miten lähtisin turvakotiin, jos vaaranmerkit olisivat selvät), tunnusteluja aputahoista, tunnustus ystävälle humalassa..
ap
Tässäpä vasta vaikea aihe (mutta hyvin läheinen), varsinkin mulle itelle.Mies pahoinpiteli mua siitä asti kun tavattiin.Jouduin sen vuoksi kahteen eri leikkaukseen.Ja vaikka mitä...ei pysty ees kirjottaan.Kun sairaalaan jouduin tuon vuoks muutaman kerran niin kyllä lääkärit siellä tiesi mistä on kysymys.Kyllä siellä kysyttiin tarvinko apua ja hoettiin että älä palaa sen miehen luokse.En ottanu apua vastaan ja palasin mieheni luo.Ehkä sillon tyhmyyttäni palasin mutta nyt en kadu enään että palasin.Mies on 2 vuotta ollu tekemättä pahaa minulle.Voisin väittää että pahoinpitely loppu kun tulin raskaaksi.