Lapsi 2 v. ja nyt vasta voin sydämestäni sanoa rakastavani häntä!

äidin mielessä oikeasti luonteva ja rakas osa perhettä. Se voi kestää hyvinkin ton pari vuotta. Jotkut rakastaa lapsiaan tai osaa lapsistaan heti, joillakin kestää kauemmin. Yhtä hyviä äitejä ovat silti.



Mun mielestä nykyään ehkä liikaakin korostetaan sitä, että äidin pitäis rakastaa sitä lasta ensi hetkestä alkaen. Kuitenkin se lapsen hyvinvointi koostuu siitä, miten häntä kohdellaan, ei siitä mitkä ne äidin elämykset sattuu olemaan.



Minä rakastin ensimmäistä lasta heti, toisen kohdalla meni paljon kauemmin aikaa. Silti olen ollut molemmille yhtä hyvä äiti - ja kakkoselle parempikin, koska jo tiesin miten lasta pitää hoitaa. Enkä koe olleeni masentunut - pikemminkin niin, että kun luotin itseeni ja omaan äitiyteeni, ei ollut sellaista rakastamisen "pakkoa" vaan annoin itseni kaikessa rauhassa kiintyä lapseen.

lapset ovatkin usein aika rasittavia, kun koko ajan on joku vaihe, missä on omat haasteensa. Toki monella 2-vuotiaalla pamahtaa sitten se uhma päälle, mutta sekin menee ohi. Itsekään en ole vauvaihminen, esikoiseni on nyt 3 v ja koko ajan mukavammaksi muuttuu. :)

nyt ja silloin ajateltuna. Lapset on olleet rakkaita alusta alkaen mutta hoitamisen koin heidän ollessa pieniä rankkana

hyvä näinkin



Joo, ei varmaan kaikkialla kannata puhua.

jos ei kahta vuotta, niin puolitoista ainakin. Ykkösen ja kolmannen kanssa ei ikinä ollut moista ongelmaa. Vauvaihminen minäkään en juuri ole, on ne söpöjä kyllä, mutta elämä vauvaperheessä on kuitenkin aika rasittavaa ja väsyttävää, etenkin jos on myös niitä isoja lapsia.

Esikoinen todella helppo ja hurmaava. Toinen todella vaikea, vaativa, itkuinen keskonen. Ei hetken rauhaa.

Todellakin rakkaus kakkoseen on tullut ajan myötä. Nyt olen todella ylpeä hänen vahvasta ja reippaasta luonteesta!

Varsinkin jos on isompia lapsia, tai äiti tai joku lapsista on sairas, niin elämä voi olla niin rankkaa ettei siinä ole tilaa millekään isoille rakkauden tunteille. Ei siitä tarvitse tuntea syyllisyyttä. Ei rakkaus ole mikään äitiyden mittari. On äitejä, jotka eivät koe rakastavansa lastaan eivätkä nauti äitiydestä vaan kokevat sen pettymyksenä. Silti heidän lapsensa voivat voida oikein hyvin ja kokea, että heillä on oikein hyvä äiti ja onnellinen elämä.

minä tunsin ihan samalla tavalla kuin sinä esikoisen kohdalla. Kauheinta oli, että kuopus, joka syntyi esikoisen ollessa juuri 2-vuotias, oli minulle jostain syystä heti helpommin rakastettava. Mutta kunhan esikoisen pitkä ja perinpohjainen uhmaikä loppui vähän yli 3-vuotiaana, on elämä ollut esikoisenkin kanssa aivan ihanaa. Ja voin sanoa todellakin rakastavani molempia lapsiani. Täydestä sydämestäni. :)



Toki minäkin hoidin esikoista vastuuntunnosta ja huolehdin hyvin. Mutta se kaikki tuntui suorittamiselta ja todella raskaalta pitkään. Onneksi elämä nyt on toisin!

Ei munkaan mielestä vauva-aika ollut mitään elämäni parasta aikaa. Siinä vaiheessa kun lapsi oli n. 1 v. alkoi olla oikeasti kivaa. Rakastin kyllä vauvaakin, mutta eniten taisin nauttia niistä päiväunihetkistä. Onneksi se vauva-aika menee nopeesti.