Puhukaa naapureillenne! Bulevardin tapauksessa

sielä ei tunneta naapureita, ei välitetä kuin itsestään

sellainen "hyvää päivää, onpas helle/paljonl lunta"-välit riittävät minulle. Ihan tarpeeksi hankala yrittää löytää aikaa jo olemassaoleville ystäville ja perheenjäsenille.



Eli se ettei halua tutustua tarkemmin naapureihin ja on vaitonainen ei välttämättä tarkoita että mikään olisi vialla - tosin ap ei kai väittänytkään että aina olisi, mutta tehdään nyt vielä selväksi tämäkin :)

Vaikka ois hyvätkin tutut, kaikkee ei kerrota.

Kuka nyt naapurille avautuisi??? Ongelmistaan?

Eiköhän ystävät, perhe, sukulaiset tms ole jutteluun sopivampia kuin naapurit?

jostain meidän perheen sisäisestä asiasta. Ennemmin puhuisin äidilleni, siskolleni tai ystävilleni.

Moikkailin ystävällisesti, ei edes vastannut. Jos oli tulossa ulos ja huomasi, että olen ovella, veti lapsensa sisään ja oven kiinni.



En kyllä koskaan epäilluy, että kyse olisi jostain tällaisesta, mutta voin vannoa, että siinä tilanteessa ei kyllä keksi järkeviä keinoja ottaa selvää, tarvitseeko naapuri apua. Menisi ihan kotihäirinnän puolelle, koska mikään laki ei kai velvoita esim. tervehtimään rapussa. Ja kun ei edes vastaa tervehdykseen, niin miten tutustua.



Sanomatta selvää, että pidin koko perhettä todella kummallisena.



Mitään ystävyyssuhteita en naapureista edes halua, mutta jos yläkerran vanhus on pitkään vain asunnossaan, niin olen sen verran väleissä, että voin vaikka käydä kysymässä, onko kaikki OK.

Naapureille puhuminen ei asiaa auta. Meillä on kaksi perhetuttua tehneet itsemurhan. Suku yritti auttaa, vietiin lääkäriin yms. Lääkärit vain antoivat masennuslääkkeitä eikä edes ohjanneet mihinkään hoitoon. Molemmat kuolleita. Eivät jaksaneet. Kaikki yrittivät saada miehiä hoitoon, jopa miehet itse toivoivat pääsevänsä. Eivät kuulemma olleet riittävän sairaita. Toinen näistä yritti tappaa tyttöystävänsäkin, mutta ei onnistunut siinä. Onneksi. Lopulta tappoi itsensä.

eikä ota kontaktia lainkaan. Ei toi Bulevardin case naapureihin liity mitenkään.

sitäpaitsi nykyisin voi saada turpiinsa, jos menee ystävällisesti juttelemaan jollekulle tai edes moikkaa...

Naapureille puhuminen ei asiaa auta. Meillä on kaksi perhetuttua tehneet itsemurhan. Suku yritti auttaa, vietiin lääkäriin yms. Lääkärit vain antoivat masennuslääkkeitä eikä edes ohjanneet mihinkään hoitoon. Molemmat kuolleita. Eivät jaksaneet. Kaikki yrittivät saada miehiä hoitoon, jopa miehet itse toivoivat pääsevänsä. Eivät kuulemma olleet riittävän sairaita. Toinen näistä yritti tappaa tyttöystävänsäkin, mutta ei onnistunut siinä. Onneksi. Lopulta tappoi itsensä.

Väkisin on vaikea auttaa ketään! Vaikea ohjata hoitoon, jos asianomainen ei halua mennä.

Sen jälkeen sen tietää kaikki. Juoruillaan selän takana, jutut muuttuu ja moni oikein nauttii.

Avusta ei tietoakaan.

Naapureille ei kannata kertoa mitään yksityiselämästään.

elämässä etten vaan ehdi, jaksa, kykene kyselemään naapureiden asioista etenkin kun itse ehdin todella vähän pihassa olemaan kyselemässä...ei tätä asiaa voi naapureiden vastuulle sälyttää. Totta kai olen itsekin sitä mieltä että tietynlainen yhteisöllisyys tekisi terää mutta minkäs teet kun elämä on niin hektistä ettei vaan aika siihen riitä. Mulla 3 pientä lasta ja käyn töissä...en vaan ehdi!

Eivät vastaa lapseni tervehdyksiin takaisin. Tai kun kävellään heidän talon ohi he katselevat suurinpiirtein talonsa seiniä, painuvat sisälle, tai tuijottavat taivaalle. Kun olemme pienen matkan päässä he tulevat peräämme tuijottamaan. Eipä hirveästi viitsi tällaisten kanssa alkaa syvällisemmin keskustelemaan.

Eivät vastaa lapseni tervehdyksiin takaisin. Tai kun kävellään heidän talon ohi he katselevat suurinpiirtein talonsa seiniä, painuvat sisälle, tai tuijottavat taivaalle. Kun olemme pienen matkan päässä he tulevat peräämme tuijottamaan. Eipä hirveästi viitsi tällaisten kanssa alkaa syvällisemmin keskustelemaan.

että sen perusteella valitsisi ihmiset, joihin haluaa tutustua paremmin, esim. kertomalla omista asioistaan enempää kuin tervehtimällä kohteliaasti.



Nykyään naapureina asutaan ehkä hyvinkin lyhyitä aikoja, tai samaan taloon tai kortteliin muuttaa hyvin erilaisia ihmisiä. On järjetöntä vaatia, että naapuruuden perusteella pitäisi asioistaan jutella ja ystävystyä nimenomaan naapureiden kanssa.



Olen itse nykyään tyytyväinen, että olen ystävystynyt parin naapurini kanssa, mutta siihen on syynä yhtäaikainen omakotintalojemme rakentaminen. Jos olisimme rakentaneet vanhalle alueelle, tuskin olisin tutustunut naapureihin samalla tavalla. Mutta asuu meidänkin naapureissamme niitä, joiden kanssa en ole samalla aaltopituudella lainkaan.

Ja jos ei tiedetä ihan kaikkea niin keksitään lisää ja juorutaan niin että leuat lonksuu...

taas sosiaaliseksi ja iloiseksi. Puhui naapureiden kanssa ja leikki lastensa kanssa talon sisäpihalla. Yksi naapuri oli puhunut naisen kanssa pari päivää ennen surmaa kaupassa. Että en nyt alkais tekemään mitään suuria johtopäätöksiä naapureiden jutuista.



Minä itse olen ujo ja hiljainen, moikkaan toki naapureita ja voin jopa jutellakin jos sopiva paikka tulee. Joskus taas en jää juttelemaan vaan lähden pois vaikka pihalla olis akkalauma juoruamassa. Veikkanpa että vastaavassa tilanteessa (ainakin osa) naapurit sanois että olen syrjäänvetäytyvä ja omituinen. Naapurien mukaan mulla olis vaikka mitä ongelmia :) Tosiasiassa ei ole, kaikki on ok, en vain halua mitenkään erityisesti olla naapurien kanssa tekemisissä. Mulla on ystäviä jo ihan tarpeeksi ja maalla asuneena olen tyytyväinen kun ei tarvi naapurien kanssa kaveerata. Mitä vähemmän ne musta tietää sen parempi, eikä mullakaan ole mitään tarvetta tietää naapurieni ongelmia.

Helsingissä asutaan ja naapureiden kanssa hyvää pataa. Käydään kylässä puolin ja toisin. Jutellaan, välillä ihan vaikeistakin asioista. Sairastapauksissa autetaan mm. kysytään voisko käydä kaupassa tai tarviiko kyytiä. Olen myös vienyt naapureille kakkua kun ei jaksanut itse syödä. Ei olla tunnettu ennen kuin muutettiin naapureiksi.

sellainen "hyvää päivää, onpas helle/paljonl lunta"-välit riittävät minulle. Ihan tarpeeksi hankala yrittää löytää aikaa jo olemassaoleville ystäville ja perheenjäsenille.

Eli se ettei halua tutustua tarkemmin naapureihin ja on vaitonainen ei välttämättä tarkoita että mikään olisi vialla - tosin ap ei kai väittänytkään että aina olisi, mutta tehdään nyt vielä selväksi tämäkin :)

Mulla ei ainakaan ole mitään hinkua tuntea naapureitani yhtään hyvääpäivää-astetta enempää. Ei ole aikaa alkaa seurustella vielä heidänkin kanssaan.

Eivät vastaa lapseni tervehdyksiin takaisin. Tai kun kävellään heidän talon ohi he katselevat suurinpiirtein talonsa seiniä, painuvat sisälle, tai tuijottavat taivaalle. Kun olemme pienen matkan päässä he tulevat peräämme tuijottamaan. Eipä hirveästi viitsi tällaisten kanssa alkaa syvällisemmin keskustelemaan.

Sama jatkaa vielä.. ja toisten naapureiden kanssa ollaan paljon enemmän tekemisissä: kuljetetaan lapsia vuoronperään harrastuksiin, jutellaan pihalla, autellaan muutoinkin toisiamme, jos tarvetta. Joidenkin ihmisten kanssa on enemmän yhteistä ja toisten kanssa taas ei juuri lainkaan ja joidenkin kanssa on helpompi jutella, kuin toisten. Niin minulla, kuin esim. myös tällä bulevardinkin äidillä.

Eivät vastaa lapseni tervehdyksiin takaisin. Tai kun kävellään heidän talon ohi he katselevat suurinpiirtein talonsa seiniä, painuvat sisälle, tai tuijottavat taivaalle. Kun olemme pienen matkan päässä he tulevat peräämme tuijottamaan. Eipä hirveästi viitsi tällaisten kanssa alkaa syvällisemmin keskustelemaan.

Osa naapureista ei vastaa munkaan tervehdyksiin. Ei, vaikka osuttaisiin nokikkain roskakatokseen. Ehkä mun pitäisi huolestua heistä?

Noh, enpä itsekään halua pitää naapureihin sen kummempaa kontaktia. Muistan, kun muutettiin tähän ja toin ekaa tavarakuormaa henkilöautolla. Jätin auton talon eteen ja kannoin yhden laatikon sisälle. Sitten otin lasin vettä ja jäin katselemaan ulos ikkunasta.

Kolme naapuria tuli kotiin. Huomasivat mun auton. Piirittivät autoni ja alkoivat tiirailla ikkunoista sisään (sehän oli ihan täynnä tavaraa). Näyttivät kiukkuisilta ja jotain kommentoivat keskenään.

Sitten yhtäkkiä tajusivat, että seison ikkunassa katselemassa. Hymyilin ja vilkutin. He vaan häipyivät hämmentyneinä koteihinsa.

Outoja. :)