Jos olet ns. ujo ja kiltti, minkälainen mies sinulla on? ev

kiltistä en niinkään tiedä, mies tosin on luonnehtinut minua kiltiksi... Mieheni on ulospäinsuuntautunut, sosiaalinen, ei todellakaan jännitä sosiaalisia tilanteita niin kuin minä mutta viihtyy toisaalta yksinkin ja kotona minun kanssani. Jos hän olisi sinkku niin aika varmaan menisi baarissa ja epämääräisten retkukavereiden kanssa. Loistava itsetunto ja muutenkin varma itsestään.

Koska ei ollut samanlainen.



Olin ehkä ujo ja kiltti siksi, että multa oli lapsena otettu luulot pois remmillä ja silleen.



Vanhempani olivat 2- ja 3- vuorotyötä tekeviä duunareita, jotka halusivat itselleen jonkinmoiset urat ja hienon talon. Tuntui silloin 70-luvulla, että me lapset oltiin vain tiellä, eikä meillä ollut mitään arvoa. Miksi edes tekivät meidät? Hakatakseenko ja haukkuakseen?

olen ujohko ja liiankin kiltti ja hyväntahtoinen luonne.



Mieheni on sosiaalinen, seuralllinen,iloinen, positiivinen, tykkää keskistella mistä tahansa aiheesta, lapsi- ja eläinrakas. Hellä. Voimakas. Sivistynyt. Iso jörrikkä, jolla rakastava, ja ihana sydän. Iso mutta kiltti. Uskollinen ja rehellinen Suomalainen mies parhaimmillaan.

aina sitä huomaamattaan hakeutuu poljettavaksi... ei edes jaksais taas erota kun kuitenkin sitten taas löytää itsensä jonkun muun paskiaisen kanssa samasta tilanteesta, vaikka kuinka päättäis, että ei enää

nuorena ja naiivina, paljon ennen elämänkokemusta. Menimme naimisiin kun olin vasta 18-vuotias, hän oli silloin jo 27. Olin äärettömän ujo ja kiltti vaimo.

Elin yli 20 vuotta piinaavassa avioliitossa jossa mies alisti minua kaikin tavoin henkisesti ja fyysisesti, mutta oli seurakunnassa ja ystävien keskuudessa rakastettu ja puhelias mies, aina valmiina auttamaan muita.



Avioerosta on pian 6 vuotta jonka ajan olen ollut sinkku. Vasta viime vuosina olen alkanut arvostaa itseäni enkä anna kaikkien polkea itsetuntoani maahan. Seurakunnasta erosin avioeron aikoihin, sillä sen tuomitseva ilmapiiri olisi vienyt itsetuntoni viimeisetkin rippeet. Seurustelusuhteita en enää kaipaa sillä pelkään kaikesta huolimatta päätyväni vahingossa yhteen exmieheni kaltaisen miehen kanssa.

nuorena ja naiivina, paljon ennen elämänkokemusta. Menimme naimisiin kun olin vasta 18-vuotias, hän oli silloin jo 27. Olin äärettömän ujo ja kiltti vaimo. Elin yli 20 vuotta piinaavassa avioliitossa jossa mies alisti minua kaikin tavoin henkisesti ja fyysisesti, mutta oli seurakunnassa ja ystävien keskuudessa rakastettu ja puhelias mies, aina valmiina auttamaan muita. Avioerosta on pian 6 vuotta jonka ajan olen ollut sinkku. Vasta viime vuosina olen alkanut arvostaa itseäni enkä anna kaikkien polkea itsetuntoani maahan. Seurakunnasta erosin avioeron aikoihin, sillä sen tuomitseva ilmapiiri olisi vienyt itsetuntoni viimeisetkin rippeet. Seurustelusuhteita en enää kaipaa sillä pelkään kaikesta huolimatta päätyväni vahingossa yhteen exmieheni kaltaisen miehen kanssa.

Itse elän mustasukkaisen ja väkivaltaisenin miehen kanssa. Hän on sellainen ajoittain räjähtelevä aikapommi. Olen miettinyt joskus, että kunpa löytäisin uskossa olevan miehen, mutta toisaalta olenkin miettinyt uudelleen, että ehkä sen miehen pitäisikin olla samassa tilanteessa kuin itsenikin eli väärin kohdeltu, seurakutaa vasta etsivä, eikä mikään ylhäältäpäin komenteleva ja kaikkitietävä, koska sellainen ei ole mitään oikeaa uskoa.

Lasten kaltaisten on Jumalan valtakunta eli etsivien, luottavaisten, kunnollisten...

ei suinkaan seurakuntien johtajien tai sellaisten, jos nykymeno on tuollaista kuin mitä on.

ujoja ja kilttejä, mutta sellaista tyyppiä, joka viihtyy nahoissaan. Minusta ujous ja kiltteys ovat positiivisia ominaisuuksia, arvostamme näitä piirteitä toisissamme.

en pida tutemattomien ihmisten seurasta jotka heti hyokkaavat (heilla on omat syynsa tehda niin), mutta en ole ujo omanlaistenki kanssa. ap:lle sanoisin etta ei kaikkia tarvitse miellytta. ole itsesi.