Uskotko ns. sielunkumppanuuteen
eli että on olemassa ihminen/ihmisiä, joiden kanssa kaikki vaan yksinkertaisesti natsaa niin, että jo ensitapaamisesta tuntuu, kuin olisit tuntenut ko. ihmisen koko ikäsi?
Kommentit (24)
uskon, että joidenkin kanssa voi natsata siten, että tuntee tunteneensa koko elämän ajan. Mutta en ajattele sen olevan mitään maagista, vaan sitä, että toinen ihminen muistuttaa niin paljon äitiä/isää/veljeä/ensisijaista hoitajaa/kaikkia näitä yhdessä, että tuttuuden tunne tulee.
Moni terpeutti sanoo, että kun tulee sielunkumppanuus-fiilis, pitää olla erittäin varovainen. Tommy Hellstenin sanoin: hälytyskellot alkavat soida ja ihminen luulee niitä hääkelloiksi.
Kaverini ensimmäinen varteenotettava poikaystävä oli hänen "sielunkumppaninsa", tätä aina kovasti hehkutettiin. Molemmat pettivät toisiaan ja sekoilivat. Heillä oli on-off -suhde, jonka hyvinä hetkinä sitten uskottiin tähän "sielunkumppanuuteen". Mäkin varmasti halusin uskoa siihen silloin, vaikutti heidän suhteensa varsinaiselta vuosisadan rakkaustarinalta, kun parikymppisiä oltiin.
Sen jälkeen olenkin ajatellut, että kaikki sielunkumppanuus-puheet on kukkua ihmisiltä, jotka ei oikeasti kykene ottamaan vastuuta omasta ihmissuhteestaan ja hoitamaan sitä. Vaan haluaa ennemminkin uskotella itselleen, että kaikki on jo taivaassa määritelty.
Huh huh, sanon minä.
ihmisten kohdalla vaan synkkaa hyvin yhteen ja tuntee olevansa samalla aaltopituudella.
Olen samaa mieltä. Se, että kohtaa ihmisen, jonka kanssa nyt vaan natsaa niin täydellisesti ensihetkestä lähtien, ei välttämättä tarkoita katastrofia. On tietysti riski, että sokeasti ryntää uskomaan, että kaikkivoipa rakkaus pelastaa. Ei pelasta, eikä toinen tee onnelliseksi. Jokaisella on vastuu elämästään ja valinnoistaan. Mutta en missään tapauksesssa jättäisi tilaisuutta käyttämättä, mikäli olen vapaa suhteeseen. Sen verran utelias olen selvittämään, mistä tuollainen tunne kumpuaa. Olen sellaisen kokenut:)
Kyllä uskon. Välillä tuntuu että on jopa tavannut joitain,mutta ne lipuu käsistä. Ehkä ne onkin sellaisia hetkellistä sielujen sympatiaa. Ja sitten uidaan taas vastavirtaan yksin. Mutta ehdottomasti on olemassa. Tuntuu että tapasin vasta taas. Mutta se ei johtanut mihinkään. Väillä kun ajelehtii itekseen niin aaltojen takaa tulee hetkeksi joku, mutta se katoaa aaltojen mukana taas. Niin kai se menee. En edes usko pitkäaikaseen sielunkumppanuuteen, ne on hetkissä. Kaikessa on kyse hetkistä. Jos oot sen ihmisen kans tarpeeks kauan, en usko että se pysyy samana, toki muistot on edelleen niistä ajoista kun sielut yhtyivät. Mutta minusta sen kuuluu mennä niin, että hetkessä ollaan ja sitten mennään.
[quote author="Vierailija" time="09.04.2012 klo 13:00"]uskon, että joidenkin kanssa voi natsata siten, että tuntee tunteneensa koko elämän ajan. Mutta en ajattele sen olevan mitään maagista, vaan sitä, että toinen ihminen muistuttaa niin paljon äitiä/isää/veljeä/ensisijaista hoitajaa/kaikkia näitä yhdessä, että tuttuuden tunne tulee.
Moni terpeutti sanoo, että kun tulee sielunkumppanuus-fiilis, pitää olla erittäin varovainen. Tommy Hellstenin sanoin: hälytyskellot alkavat soida ja ihminen luulee niitä hääkelloiksi.
[/quote]
Tämä selittääkin paljon! Luulin tavanneeni sielunkumppanini ja meillä synkkasi loistavasti. Vähitellen huomasin miten paljon hän muistuttaa isääni. Ahdistuin tästä todella paljon ja mietin että ei se voi olla mahdollista sillä en ole koskaan ullut toimeen isäni kanssa. Olen aina vihannut häntä. Outo juttu mutta onneksi tiedän nyt että tuo tapaamani ihana "sielunkumppani" onkin vain narsisti isäni reinkarnaatio.
Uskon koska olen tavannut sielunkumppanini. Kun olin hänen seurassaan minut valtasi täysi tyyneys ja koin itseni hyväksytyimmäksi mitä olen koskaan itseäni tuntenut. Maailma katosi ympäriltä ja tuntui kuin olisimme tunteneet aina ja kun olimme erossa tuntui kuin tapaamisemme olisivat olleet vain unta. Ja tämä siis ensitapaamisesta lähtien. Se oli samalla pelottavaa ja samalla järjettömän ihanaa.
Uskon. Olen tavannut monta, en puolisoa, mutta muunlaisia sielunkumppaneita. Jotkut olen tunnistanut heti kun ekan kerran katsoin silmiin, toisten kanssa on mennyt vähän kauemmin. Mutta se fiilis kun vain juttelee sielunkumppanin kanssa on yksi parhaimpia asioita elämässä.
En enää. Nykyään uskon siihen että miehelle sielunkumppani on se kenellä pysyy sakset auki 24/7.
Kyllä niitä on, sielunkumppaneita, miehiä sekä naisia. Olen vuosien varrella törmännyt ventovieraisiin, jotka tuntuvat ensihetkestä alkaen tutuilta ja turvallisilta. Olen aika torjuva ihminen normaalisti, mutta nämä henkilöt kohdatessa olen avautunut kuin kukka ja tuntenut todella syvää onnellisuutta. Kohtaamiset ovat kestäneet maksimissaan päivän, jonka jälkeen tiemme ovat eronneet. Sielunkumppanuuden tunnistaa siitä äärettömästä rakkauden ja hellyyden tunteesta toista kohtaan kun tiet kohtaavat. Toiseen rakastuu heti jollain syvällä ja järjettömällä tasolla.Mikään ei estä tunnetta kun se tulee. Olen pitkään ollut parisuhteessa ja kärsin aikaisemmin kun en tiennyt mitä se oli, kun tunsin sellaista vieraita ihmisiä kohtaan. Olin häpeissäni ja ajattelin olevani huono ihminen, kun sallin tuntea itseni sellaisia tunteita. Mutta tajuttuani, että kyseessä oli sielunkumppanin kohtaaminen, rauhoitti se mieltäni, ja nyt vaan olen pelkästään utelias milloin seuraavaksi kohdataan. Koskaan ei kohtaaminen ole ollut fyysistä, en ole pettänyt ketään. Ollaan juteltu ja oltu vierekkäin, mutta se on riittänyt.Joskus tulee hirmu ikävä näitä ihmisiä, tuntuu, että sydän pakahtuu kaipuusta.
Samaa sarjaa horoskooppien kanssa
Joidenkin kanssa vaan tuntee toisensa jo valmiiksi, siis ei tietenkään oikeasti, mutta kuitenkin.. jotenkin oikeasti.
Uskon, että ihminen pystyy tunnistamaan toisesta ihmisestä omat ongelmansa ja traumansa, ja että toinen siksi tuntuu turvalliselta ja tutulta, koska käyttäytymismallit ovat samat. Mutta se on sitten asia erikseen, onko mikään hyvä juttu aloittaa esimerkiksi seurustelu tuollaisen "sielunkumppanin" kanssa. Se voi nimittäin perustua sille asetelmalle, että kun ollaan samanlaisia, niin toinen ei muutu eikä itsekään tarvitse sitten muuttua eikä liikkua oman mukavuusalueen ulkopuolelle.
uskon, että joidenkin kanssa voi natsata siten, että tuntee tunteneensa koko elämän ajan. Mutta en ajattele sen olevan mitään maagista, vaan sitä, että toinen ihminen muistuttaa niin paljon äitiä/isää/veljeä/ensisijaista hoitajaa/kaikkia näitä yhdessä, että tuttuuden tunne tulee.
Moni terpeutti sanoo, että kun tulee sielunkumppanuus-fiilis, pitää olla erittäin varovainen. Tommy Hellstenin sanoin: hälytyskellot alkavat soida ja ihminen luulee niitä hääkelloiksi.
Jos nyt ajatellaan että joku uusi tuttu muistuttaisi etäisesti menneestä jotakin hyvin tärkeää ihmistä, vaikkapa aikoinaan oikein hyvää ystävää, niin enpä kyllä heti vetäisi panikoituneita päätelmiä mistään haitallisuudesta.
vaikea uskoa kun en oo koskaan tavannut, kuulostaa urbaanilegendalta.
Uskon. Jos minulla olisi enemmän aikaa, niin kiinnostaisi perehtyä aiheeseen enemmänkin...
Miksi pitäisi olla "varuillaan"? Miksi?! Vääntäkää tämä nyt minullekin rautalangasta.
[quote author="Vierailija" time="09.04.2012 klo 13:00"]
"Moni terpeutti sanoo, että kun tulee sielunkumppanuus-fiilis, pitää olla erittäin varovainen. Tommy Hellstenin sanoin: hälytyskellot alkavat soida ja ihminen luulee niitä hääkelloiksi.
[/quote]
[quote author="Vierailija" time="06.05.2015 klo 22:40"]
Olen samaa mieltä. Se, että kohtaa ihmisen, jonka kanssa nyt vaan natsaa niin täydellisesti ensihetkestä lähtien, ei välttämättä tarkoita katastrofia. On tietysti riski, että sokeasti ryntää uskomaan, että kaikkivoipa rakkaus pelastaa. Ei pelasta, eikä toinen tee onnelliseksi. Jokaisella on vastuu elämästään ja valinnoistaan. Mutta en missään tapauksesssa jättäisi tilaisuutta käyttämättä, mikäli olen vapaa suhteeseen. Sen verran utelias olen selvittämään, mistä tuollainen tunne kumpuaa. Olen sellaisen kokenut:)
[/quote]
Mutta oliko se sitten sielunkumppanuutta kuitenkaan, kun se loppui?
Mutta totta kai on niin, että joistakuista haistaa heti että ovat "mahdollisia ystäviä".