Ajattelen lähes joka päivä kuolemaa yleensä tai omaa kuolemaani

Toivon, että kuolisin tapaturmaisesti, sillä itseäni en voi tapaa - on pieni lapsi.

Tosin olen ajatellut, että kun hän täyttää 18-vuotta voin päättää päiväni, lapsi on jo tarpeeksi vanha pitämään huolta itsestään eikä ole muiden armoilla enää.

Toivon, että kuolisin tapaturmaisesti, sillä itseäni en voi tapaa - on pieni lapsi.

Tosin olen ajatellut, että kun hän täyttää 18-vuotta voin päättää päiväni, lapsi on jo tarpeeksi vanha pitämään huolta itsestään eikä ole muiden armoilla enää.

ei ole normaalia tuollainen enää.. olette jollain tavoin henkisesti sairaita, masennusta tms

hakekaa apua ja PIAN !!

toki kuolemaa on hyvä ihan kaikkien pohita, elämä on rajallinen jne jnemutta ei ole normaalia, et vallan odottaa, et lapsi on 18v jotta voisi tappaa itsensä : ((

elämä on muutakin kuin kuoleman odotusta, jos ei ole teidän mielestänne, niin hakeutukaa lääkäriin ja aloittakaa lääkisty!!!!

no 10 viesti viittaa siihen että kyse ei enää tosiaan ole pelkästä kuoleman todellisuuden henkisestä käsittelystä vaan hyvin todennäköisesti on masennusta. Lääkärikäynti tosiaan voisi olla paikallaan, vaikka totta onkin että itsestäänkin toisinaan tuollaisetkin tunteet menevät ohi.



Mutta nämä muut, minusta ne kuulostaa ihan tavanomaisilta ajatuksilta joita ei pidä hiljaisiksi lääkitä ellei sitten tosiaan ole olo sietämättömän paha pitkiä aikoja. Ei elämässä kannata tummia tunteita ja ajatuksiakaan pelätä, jos haluaa henkisesti kasvaa ja vahvistua.

tosi, tosi usein tuollaisia - kuolemaa yleensä ja omaa ja muiden. Itse asiassa aprikoin näitä niin tiuhaan, että oon alkanut miettiä onko se enää hyväksi tai normaalia. Välillä se ahdistaa, useimmiten onneksi ei niin kovasti. Ja ihan tavallinen nainen olen, en koe itseäni masentuneeksi, mulla on elämäniloa, tavoitteita ja hyvä elämä. Mutta nää ajatukset... Ne on todella pimeitä.

Jos ei jatku kovin pitkään (useita kuukausia), niin en olisi huolissani. Ehkä mieli työstää jotain?

Olen itse nelikymppinen ja kuolema-ajatukset ja -"toiveet" alkoivat ehkä pari-kolme vuotta sitten. Rekkojen kohdalla mietin, miten kävisi, jos ne koukkaisivatkin päälleni. Tai jos sairastuisin pahasti, tai putoaisin korkealta tai... Tai jos mieheni kuolisi.



Pelottavia ajatuksia. Toisaalta suvusta ja tuttavapiiristä on kuollut paljon porukkaa viime aikoina. Olen viimein tajunnut, että vanhempani alkavat olla iäkkäitä 70+. Että kohta olen itse sitä vanhinta elossa olevaa sukupolvea.



Lisäksi tähän kytkeytyi aviokriisi, jonka ulospääsynä näkyi vain kuolema. Muuta vaihtoehtoa ei ollut (muka). Kaikki ratkeaisi kuolemalla, minun tai miehen.



Olen käynyt psykologilla, en ole puhunut näistä kuolema-ajatuksista, mutta muista ongelmistani kyllä. Helpottaa vähän. Olen saanut vertaistukea samankaltaisessa tilanteessa olevilta. On helpottanut ajatus, että muutkin ajattelee näin. Että muutkin ovat nähneet kuoleman ainoaksi ulospääsyksi.

jos näitä asioita ei miettisi. Sen verran ihmeellistä ja älytöntä tämä ihmisen elämä pohjimmiltaan on :D

Kuten joku aiemmin sanoi, tuollaisia kausia elämää tulee useimmille ihmiselle, joissa elämän rajallisuus on enemmän pinnalla. Se on ihan terveellistä eikä sitä tarvitse pelätä, vaikka kuoleman ajatus ahdistaakin. Usein näihin liittyy myös paniikkikohtausmaisia äkillisiä kuoleman pelon tunteita ja sellaisten ajatusten vatvomista joissa kuvitellaan kuolematilanteita ja kuoleman mahdolliia hirvittäviä seurauksia esim. omille lapsille.



Mutta kun sellaiset kaudet käy vaan läpi, antamalla ajatusten ja tunteiden tulla mutta juuttumatta niitä loputtomiin vatvomaan - eläen samalla normaalielämää - niin lopulta iän myötä, ja juuri noiden kausien ansiosta paljolti, ihminen pääsee yleensä sopuun vanhenemisen ja kuolevaisuuden kanssa, ja saa tiettyä syvyyttä.



Toki on myös mahdollista että kuolemanajatuksiin jää liiakis kiinni niin että normaalielämä huomattavasti vaikeutuu, tai kuolema-ajatukset kestävät häiritsevän intensiivisinä vuosikausia. Silloin voi ammattilaisen keskusteluapu olla tarpeen, joskus harvoin lääkityskin. Mutta sinun tapauksessasi, kun sanot ettei useimmiten ahdista kovasti, etkä ole masentunut ja elät normaalia elämää, en olisi huolestunut. Mielesi vaan prosessoi syntyjä syviä nyt, anna sen tehdä niin.

..sitten sairauden syöpään 10 vuotta sitten ja nyt ajattelen - mutta eri tavalla. Minuun läikähtää joka kerta tietynlainen ilo - olen tässä vielä. Ihanaa!

Täällä on mukavaa pohdintaa! Olen itse vielä jokseenkin nuori - no, alle kolmekymppinen - eli mitään kypsän iän kriisiä en kai käy vielä läpi. Mutta nyt kun ajattelen, niin ehkä havahtuminen omien vanhempien hitaaseen vanhenemiseen on osaltaan yllyttänyt näitä mietteitä elämän rajallisuudesta. Minulla ei ole sisaruksia eikä näin ollen teoriassakaan ketään läheistä joka jakaisi juuri minun tilanteeni ja tuntoni tässä asiassa. Miestäni en halua alituiseen kuormittaa mieleni mutkilla, varsinkaan kun sen kummempaa hätää ei ole, vain tällainen ajoittainen outo henkinen pohjavire.

ja parin viime vuoden aikana on tullut ajateltua ja pelättyä kuolemaa enemmän tai vähemmän. Kuitenkin selkeästi enemmän mitä koskaan aikaisemmin. Omaa tai perheenjäsenten kuolemaa. Joskus unen rajamailla näen kamalia välähdyksiä lasten kuolemasta, kaivoon tippumisesta, auton alle jäämisestä yms. Joskus taas mietin sitä, että jos minä kuolen tai mieheni kuolee, miten perheelle käy. Saatan ajatella hautajaisia ja itkeskellä itsekseni. Kerran mietin, mitä musiikkia toivoisin omissa hautajaisissani soitettavan.



Ihan normaalina tätä pidän. Taustalla on pienet viitteet omassa terveydessäni siitä, että terveys ei ole itsestäänselvyys sekä erityisesti sen tajuaminen, että omat vanhemmat ovat jo oikeastaan aika vanhoja. Nuorempana pidin kamalana kliseenä sitä, nuorena ei muka tajua elämän rajallisuutta, koska tokihan sitä aina on ymmärtänyt että täältä joskus lähdetään. Kuitenkaan sitä ei nuorena kovin syvällisesti ymmärrä, nytkin vasta ehkä hieman syvällisemmin. Sitä se vanheneminen on. Jospa sitä sitten vanhana olis jo asian kanssa täysin sinut.