Lue keskustelun säännöt.
Olenko ihan outo? Järkytyin plussasta...
28.03.2012 |
Jätimme ehkäisyn pois tammikuun alussa. Nyt nasahti tikkuun plussa. LA joulukuun alussa.
Olenko ihan outo, kun vollotan ja pelkään miten elämä muuttuu, miten kaikki järjestyy, onko vauva terve, tms.?
Ollaan molemmat 30+, minä ja mies. Oma koti ja auto on, vakkariduunit. Eli paketti kasassa, jos näin voi sanoa.
Huolestuttaa, miten selviän lapsen kanssa, osaanko olla hyvä äiti, yms.
Lisäksi painaa se, että lapsi syntyy loppuvuonna; inhoaako se meitä aikuisempana, kun on aina nuorin ja saa vikana ajokortin...mitättömiä asioita, tiedän, mutta näitäkin pohdin.
Eniten jännittää kotiin jäänti naapurin vuoksi:
Naapurit on todella outoja (muutimme juuri), jonka vuoksi pelkään mammalomalle jäämistä...naapurin mies on ilmeisesti jonkinasteinen alko-ongelmainen, on uhannut vieraitamme parkkipaikalla ja meitäkin pihalla. Syyksi riittää, että olemme uusia ja "emme tiedä mistään mitään". Mitään pahaa emme ole hänelle sanonut/tehnyt.
Kyseessä pieni yhtiö, jossa muut peesaavat, eli eivät tervehdi meitä uusia eivätkä ota kantaa tuon miehen tekosiin. Ahdistaa.
Tekisi mieli muuttaa pois, mutta alue on työmatkojen kannalta kätevä, ja tosiaan vasta tähän muutimme: kaikenlaiset myyntivoittoverot, yms. painaisivat niin paljon, että emme saisi tämänveroista asuntoa mistään.
Olen niin ahdistunut, että itken koko ajan. Raskauden hehkusta ei siis ainakaan toistaiseksi tietoakaan.
En kehtaa valittaa kenellekään (paitsi näin anonyyminä), koska meillä kuitenkin tärppäsi nopeasti ja monet yrittävät vuosia.
Kommentit (6)
On se ensimmäinen lapsi iso muutos ja on ihan normaalia että kestää aikansa tottua ajatukseen. Kyllä minullekin tuli ensimmäisestä kova ahdistus ja jopa pelko kun huomasin olevani raskaana: tuntui että olen ansassa, että en enää pääse pakoon, että nuoruus on ohi ja elämä jotenkin lukkoonlyöty, ja että nyt olen jotenkin koneistojen kuten neuvolat, koulut jne ja yhteiskunnan armoilla ihan toisin kuin ennen. Lapsi oli ihan toivottu eli ei siitä kyse, olipa vain minun henk. koht. tapa reagoida muutokseen.
Puolessavälissä raskautta pelot ja huolet helpottuivat minulla jo paljon, ja kohdistuivat enää lähinnä lapsen terveyteen. Ekat kuukaudet syntymänkin jälkeen kyllä välillä kävin tarkastelemassa että vauva varmasti hengittää kun nukkui, murehtijaluonne ja pessimisti kun olen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
On se ensimmäinen lapsi iso muutos ja on ihan normaalia että kestää aikansa tottua ajatukseen. Kyllä minullekin tuli ensimmäisestä kova ahdistus ja jopa pelko kun huomasin olevani raskaana: tuntui että olen ansassa, että en enää pääse pakoon, että nuoruus on ohi ja elämä jotenkin lukkoonlyöty, ja että nyt olen jotenkin koneistojen kuten neuvolat, koulut jne ja yhteiskunnan armoilla ihan toisin kuin ennen. Lapsi oli ihan toivottu eli ei siitä kyse, olipa vain minun henk. koht. tapa reagoida muutokseen.
Puolessavälissä raskautta pelot ja huolet helpottuivat minulla jo paljon, ja kohdistuivat enää lähinnä lapsen terveyteen. Ekat kuukaudet syntymänkin jälkeen kyllä välillä kävin tarkastelemassa että vauva varmasti hengittää kun nukkui, murehtijaluonne ja pessimisti kun olen.
koen olevani jotenkin epäkiitollinen, itsekäs ja hölmö, kun ajattelen tällaisia ajatuksia...se lisää itkuisuutta entisestään...
En tiedä, mitä tehdä.
Pitäisikö muuttaa jonnekin vuokralle, vaikka nyt on tilava asunto jossa oma piha ja vauvalle oma huone.
Ahdistaa nuo naapurit niin paljon. Pelottaa, mitä tuo naapurin mies voi tehdä...jos se tulee tänne, kun olen päivällä yksin kotona, niin ovelle huutelemaan, tms.
Mies yrittää lohduttaa, että harvoin ne suunsoittajat mitään tekee, mutta itseä pelottaa. En olisi ikinä uskonut, että täällä, hyvämaineisella alueella, voi olla tällaista...
t. ap
Onneksi yhdeksän kuukautta on hyvä aika totutella muutokseen. Naapuri kuulostaa kyllä oudolta. Seurailkaa tilannetta. Tsemppiä!
niin paljon iloa mutta myös niin paljon huolta ja murhetta! Et ole outo vaan koko kroppa ja mieli myllertää uudessa elämäntilanteessa ja raskaushormoonit vielä siihen kaupanpäälle.
Mutta tosiaan, eihän se lapsi vielä huomenna synny eli sinulla on aikaa tottua raskaana olemiseen ja äitiyteen...päivä kerrallaan.
Taloyhtiö kuulostaa kamalalta ja asunnon takia ei kannata mielenterveyttä pilata. Asukaa nyt vaikka puoli vuotta avoimin mielin ja jos tilanne ei parane niin muutto voisi olla paras vaihtoehto. Itkeminen ei auta vaikka helpottaa hetkeksi... ei se naapurin ukko muutu vaikka itkisit joka päivä eli älä anna sen ukon nyt ainakaan pilata koko raskautta! Woimia ja rakkautta ja vähän sitä hehkuakin ;)
onnittelut plussasta! Vaikka et nyt välttämättä pysty ottamaan onnitteluja vastaan, niin muista ne sitten, kun vauva on maailmassa ;)
Mä olin lähes koko odotusajan vähän ahdistunut, suorastaan kammotti se, että lapsi tulee maailmaan. kaikki kommentoivat, että voiii, sä tuskin maltat odottaa sitä, kun vauva syntyy, ja mä hiljaa mielessäni kommentoin, että onkohan 9 kk tarpeeksi pitkä aika tottua ajatukseen...
Elä nyt odotusaika vain itseäsi varten (tai siis tietty pitää ajatella sikiön terveyttä, mutta tarkoitan henkisesti!). Vauvaa varten ehdit elää sitten kun se syntyy. Sä huolehdit asioista, se tarkoittaa, että välität vauvasta jo nyt, vaikkei se semmoista ihanaa rakkautta olekaan - sen aika koittaa vielä!
Mä luulen, että jos saan toisen vauvan, osaan sitten ehkä iloita odoyusaikanakin, kun tiedän, mitä on tulossa.
Parasta itsesi ja vauvan kannalta on kuitenkin yrittää olla stressaamatta turhia ja ottaa päivä kerrallaan. Älä murehdi asioista, joihin et voi vaikuttaa.