Miten kolmekymppisenä toisen vanhempansa menettäneet olette surreet?

Äitini kuoli pari vuotta sitten, itse olin vähän päälle 30v silloin.



Mitä tarkoitat tuolla toipumisella tai suremisella?

En ymmärrä.



Itse olin vain helpottunut kun elämästäni lähti ihminen, joka koko elämäni on halveksinut minua ja joka paikassa muistanut mainita, miten minä olen pilannut hänen elämänsä.



En kaipaa äitiäni. Nyt on paljon helpompi hengittää kun äiti ei koko ajan soita ja hauku minua.

Useimmat katsos surevat vanhempiensa kuolemaa,onko tämä sinulle jotenkin uusi asia?

Jotain näköjään olet äidiltäsi perinyt sinäkin

Useimmat katsos surevat vanhempiensa kuolemaa,onko tämä sinulle jotenkin uusi asia?

Jotain näköjään olet äidiltäsi perinyt sinäkin

Tarkoitin, etten ymmärrä _omalla kohdallani_ kysymystä suremisella ja toipumisella.

Eiköhän meillä kaikilla ole tapana vastata kysymyksiin omasta näkökulmasta eikä yleistäen "kaikkihan ovat sitä mieltä...."

Useimmat katsos surevat vanhempiensa kuolemaa,onko tämä sinulle jotenkin uusi asia?

Jotain näköjään olet äidiltäsi perinyt sinäkin

Tarkoitin, etten ymmärrä _omalla kohdallani_ kysymystä suremisella ja toipumisella.

Eiköhän meillä kaikilla ole tapana vastata kysymyksiin omasta näkökulmasta eikä yleistäen "kaikkihan ovat sitä mieltä...."

Älä selitä!

Kun sinut on jo tyhmäksi täällä julistettu kolmosen toimesta, niin selittelyt ei enää auta.

surutyo kesti pari vuotta, ekan vuoden lopulla nain valoa tunnelin paassa. itkin tosi paljon, aina kun silta tuntui. helpotti omaa kuolemanpelkoa kun aiti on siella odottamassa ja vakavoitti minua jonkin verran pysyvasti. kylla suuri suru muuttaa ihmista jollain tapaa.

Olin 26, kun isäni kuoli. Välimme olivat melko monimutkaiset, enkä niitä nyt tässä ala selvittää, mutta pahimmasta pääsin muutamassa kuukaudessa yli. 3 kk isän kuoleman jälkeen tulin raskaaksi, mikä sekin varmasti vei ajatuksia muuhun.

Nyt on mennyt 4,5 vuotta, ja ehkä pariin vuoteen ei ole ollut päivittäin mielessä. Eikä enää välttämättä tule itku vaikka muistuisikin isä mieleen.

Kun menetin aika traagisella tavalla äitini. Ensimmäiset puolivuotta mietin tapahtunutta päivittäin mutta ensimmäisen kuukauden jälkeen en enää juurikaan itkenyt, jäi vaan suru ja järkytys. Päällimmäisenä tulvi siis aina mieleen kuolemaan johtaneet tapahtumat ja kuolinhetki. Puolen vuoden jälkeen aloin muistelemaan enemmän muuten hänen elämäänsä ja yhteisiä hetkiä, ne ikävät muistot kuolemasta jäivät onneksi takaa-alalle.

Nyt kuolemasta on jo yli vuosi ja olo helpottanut paljon.

kuoli viime vuonna. Olin tuolloin 29-vuotias. Lähestyvä kuolema oli tiedossa, sillä äitini sairasti syöpää. Ekat kuukaudet en oikein edes muistanut äitiäni, tai siis mielessä pyöri vain muistot sairaasta äidistä ja niistä viime hetkistä. Itku yllätti missä vaan, mutta kyllä siitä selvisi päivä kerrallaan. Meillä lapsilla oli suht "helppoa", koska meillä oli kotona omat puolisot ja lapset (tosin omani oli tuolloin vasta 8kk), mutta suuri huoli meillä oli isästämme. Nyt kuolemasta on noin 6kk. On äiti vielä lähes päivittäin mielessä, varsinkin silloin, kun tyttö oppii jotain uutta, enkä voikaan tarttua entiseen tapaan puhelimeen ja soittaa siitä äidilleni. Mutta kyllä siitä selviää. Jotenkin tämän ekan vuoden sitä oottaa niitä ensimmäisiä päiviä(eka joulu, eka äitienpäivä jne), luultavasti ensi vuosi on jo erilainen.

Isäni kuoli syöpään, ja vaikka isä oli tärkeä ja läheinen, niin suurin huoli oli äidistä ja äidin jaksamisesta.



Eka vuosi oli pahin. Kaikista juhlapäivistä meni ilo ja tuntui tosi pahalta äidin puolesta. Toinen vuosi on ollut helpompi. On ollut tilaa hengittää eikä huoli äidistä ole enää niin valtava.

Sairasti noin vuoden, ja suurimman surutyöni tein sinä aikana, etenkin loppuvaiheessa.



Kipu isän menettämisestä ei ole enää läsnä koko ajan, sitä kesti varmaan koko viime vuosi ja pari kuukautta kuoleman jälkeen, nyt tulee hetkittäin joku muisto mieleen ja itku ja ikävä.

Isä sairastui useampi vuosi ennen kuolemaansa, ja sairaus muutti hänen persoonallisuuttaan. Hän oli hyvä isä, mutta aina melko etäinen.



Koen syyllisyyttä siitä, etten surrut voimakkaammin. Aika tuli täyteen ja se siitä. Ajattelen häntä melko usein ja haikeana ihmettelen, kuinka vähän reagoin hänen poismenoonsa. Hän olisi ansainnut paljon enemmän suremista.

Tuona aikana sitä pillahti itkuun lähes milloin hyvänsä. Mutta oma perhe piti kiinni elämän arjessa ja auttoi tuomalla elämään iloa. Vähän ennen isän kuolemaa olin menettänyt rakkaimman ystäväni syövälle ja olin kieltämättä aika syvällä, tunsin fyysistä kipua. Mutta vähitellen siitä päästiin, ja tosiaan oma perhe auttoi siinä valtavasti.

Mun vahemmat erosivat aikoinaan isani alkoholismin takia. Isani kuoli sitten tapaturmaisesti 10 vuotta sitten. Kun poliisi soitti, tuli itku, itkin myos hautajaisissa, mutta paalimmaisin tunne oli helpotus. Ei tarvinnut enaa huolehtia.



Han oli kuitenkin viime kadessa mun isa, omine heikkouksineen Ja nykyaan joskus kaipaan hanta, meidan lapset ovat syntyneet hanen kuolemansa jalkeen, Eli he eivat ole koskaan nahneet ukkia.



Semmosia ajatuksia