Vihaan "isääni"

minulla on ollut samanlainen isä, elin lapsuuteni pelossa, kauhussa, ja pelkäsin että isäni tappaa minut. Isäni väkivalta ja raivo oli aivan silmitöntä ja aina mielivaltaista, ei ollut siis mikään rangaistus tehdystä tuhmuudesta, vaan isä purki omia turhautumiaan lapseensa. Eli kun isä halusi vain omaa pahaa oloaan lievittää, niin pahoinpiteli lapsia ihan ilman syytä. Isä selkeästi myös nautti nähdä lapsen kipu, kärsimys ja hätä, eli oli jonkinlainen sadisti. Nauroi ivallisesti ja hullunkiilto silmissään kun lapsi iti, parkui ja rukoili armoa. Äiti ei puuttunut mitenkään, meni joskus ulos kun ei kestänyt kuunnella lapsensa hätää.



Olen käynyt terapian ja kyennyt antamaan anteeksi, mutta tekemisissä en suostu olemaan. En tapaa isääni, en anna häenen koska pitkällä tikullakaan lapsiini, en millään tavalla päästä häntä sisäpiiriini. Ja tiedätkö, jos asian haluaa nähdä "kostona" tai oikeudenmukaisuutena, niin olen kuullut sanonnan "paras kosto on hyvä elämä".



Tämä nimittäin toimii. Isääni raivostuttaa suunnattomasti se että minulla on perhe, talo, hyvä koulutus ja ura, olen onnellinen ja hän ei voinut minua nujertaa. Yrittää toki vieläkin, mustamaalaa ja valehtelee selän takana, on tehnyt perinnöttömäksi ja kiristää raha-asioilla, mutta sekin loppui kun lopetin yhteydenpidon ja en vastannut enää yhteydenottoihin.



Ja tiedätkö, nyt helpottaa ja olen onnellinen. Vain antamalla anteeksi (en unohtamalla, en hyväksymällä, vaan ehkä "armahdus" on oikea sana) sain aikaan sen että isäni on minulle YHDENTEKEVÄ. Ja tämä on se taikasana! Kun isäsi viimein muuttuu sinulle yhdentekeväksi, hän ei enää vie sinulta energiaa. Ei tarvitse enää vihata, murehtia, kantaa kaunaa, ajatella koko ihmistä.



Itselleni isä on aivan se ja sama, kuolkoon yksin ja maatkoon vanhainkodissa pissavaipoissaan. Olen hänet armahtanut, mutta niin tyhmä en ole että annan hänen uudestaaan saada valtaa minua kohtaan.



Suosittelen sinulle samaa, ja huomautan vielä että älä ainakaan tunne siitä syyllisyyttä että et rakasta isääsi. Miksi pitäisi rakastaa? Ei se isäsikään rakastanut sinua ja kohdellut rakkaudella niinkuin lasta pitäisi kohdella, miksi siis sinä olisit isällesi rakkautta tai kiintymystä velkaa?

Kiitos lohduttavista sanoistasi kakkonen!



Tarinasi kuulostaa todella tutulta. Juuri tuo sadismi ja mielivaltainen väkivalta, oman pahan olon purkaminen lapsiin, tai minun tapauksessani yhteen lapseen. Muistan miten isäni nauroi ylimielisesti nähdessään lapsensa itkevän hätäänsä: ihan kuin itku olisi ollut vain esittämistä ja näyttelemistä.



Olen huomannut onnellisuuteni ärsyttävän häntä suunnattomasti. Se, että elän onnellista, oman näköistäni elämää, olen opiskellut ja teen tällä hetkellä oikeasti nauttimaani työtä. Sekös häntä kovasti ahdistaa ja vihastuttaa: "minä pääsen kuulemma elämässäni ihan liian helpolla". "Ei kukaan saa olla onnellinen tai ainakaan onnellisempi kuin hän on."

Olisiko hän kateellinen lapselleen? Vai mikähän lie tunne häntä tuossakin suhtautumisessa ajaa?



Paras kosto todellakin tuntuu olevan onnellinen elämä. Eikä tuota onneaan kannata pitää vakan alla hänen aikaansa. Ikävistä asioista tai mahdollisista epäonnistumisista ei hänen aikaansa taas kannata missään nimessä puhua, niistähän hän vain nauttii ja saa pönkitystä omalle asenteelleen ja elämälleen!



En ole hänen kanssaan missään tekemisissä nykyisin, ainoastaan olosuhteiden pakosta (ts. äitini vuoksi) joudun häntä satunnaisesti näkemään. Sekin on ihan liikaa.

Mä vihaan mun isää kauheasti

Ei hän enää juo alkoholia mutta mun isän v*tun luonne on hirvee. Huutaa aivan koko ajan kiroilee ja muuta. Mä tiedän etten tee isästäni pitämään en nyt enkä koskaan jos hän kuolee haittaako se mua no ei...