Olen ollut ahdostunut lapsi, olen nyt ahdistunut aikuinen.

Lapset ovat kuitenkin yllättävän tervepäisiä, vaikkakin myös jossain määrin huolehtimaan taipuvaisia.

jo ajatus kaikesta mikä lapsiani voisi kohdata, saa minut hulluuden partaalle. En ole koskaan kokenut tunnetta että elämää kantaa.



ap

Muutos on aina eteenpäin!

jo ajatus kaikesta mikä lapsiani voisi kohdata, saa minut hulluuden partaalle. En ole koskaan kokenut tunnetta että elämää kantaa.

ap

eihän se siinä mielessä kannakaan, että joka tapauksessa sitä ainakin kuolee jossain vaiheessa, vaikka ei mitään muita vastoinkäymisiä tulisikaan, ihmiset vain sitten joko eivät ajattele koko kuolemaa tai se ei heitä haittaa. Siis että sillä ei ole niin väliä, mitä tapahtuu, vaan miltä ne tapahtumat itsestä tuntuu- vaikka tulisikin kriisi, niin ihmiset kai yleensä pääsee niistä yli ja aivot palautuu samalle onnellisuustasolle missä ne olivat aikaisemminkin. Sun pitäisi ehkä koittaa saavuttaa se onnellisuus ensin, niin sitten alkaisi tuntua siltä, että elämä kantaa, eli että alat luottaa siihen, että vastoinkäymisen jälkeen pystyt olemaan taas onnellinen.

niitä vastoinkäymisiä ja vaurioittavia kokemuksia oli lapsena liikaa. Olen saanut pitkään terapiaa ja olen puhunut kaikki asiat halki, mutta olen päässyt vasta pisteeseen, jossa kykenen elämään. Muuhun musta ei ole. Kykenen pitämään itseni elävien kirjoissa, enkä juuri muuta.



Keinoni on opiskelu. Opiskele, opiskelen ja opiskelen. Seuraan maailman tapahtumia, ajattelej ja ahdistun. Kaikki vahvistaa tunnetta siitä, että elämä ei ole minunlaisiani varten. En kykene töihin. Mulla on mies, joka elättää minut ja vanhemmat, joilta saan hieman rahaa ja joskus perinnön. Rakkautta mulla on ympärilläni ja rakastan itsekin ahdistukseni keskeltä. Se ei vaan auta minua eteenpäin.



ap

Mitä oikein odotat, että av ratkaisee sun ongelmat?

Et sä muuten tuosta jumituksesta pääse eteenpäin.

Ei kannata hankkia lapsia, koska vaikka ei olis edes ahdistunut ennen, niin synnytyksen jälkeen hormoonit herkistää ja pienet asiat tuntuu maailmanlopuilta.



Juu, silti AINA lasten kanssa voi ahdistua jo ihan arjessa. Itse ahdistuin tosin ennen vanhaan paljon paljon pienemmästä kun 9 vuotiaani oli pieni. Nyt uuden vauvan kanssa olen paljon eheytyneempi, mut mulla kans lapsuuden traumat (narsistinen isä) vaikuttaa jossain asiois vähän vieläkin. Uskossaolo on avain mulle kaikes ahdistuksen hallinnassa ja kaik konkreettiset kokemukset Jumalan huolenpidosta on vieny tätä rikkosiipistä perhosta eteenpäin läpi maailman kylmien tuulien, eheytymään päin ;)



Mut tunnen kans usein että olen vähän liian herkkä tähän maailmaan. Mulla on haasteita, mutta en murehdi niistä (mies joutui sairaseläkkeelle, mun ammatti on ihan väärä jne...)



Hyvä että selviät itseäsi hoitaen ja itsestäsi huolehtien. Lasten saaminen on antoisaa mutta vaatiikin paljon.

ensin terapian aikana ja vielä sen jälkeenkin. Yhteensä 9 vuotta.



Lopetin lääkkeet kontrolloidusti, eikä mitään eroa voinut havaita. Niistä oli apua sen verran, että pystyin käymään terapian läpi, mikä sen vähän avun sitten versinaisesti toi.



ap

Ahdistus estää työssäkäynnin? Itse olen joutunut lopettamaaN monessa paikassa, syynä paniikki ja ahdistus. Nyt pelkään hakea töitä jos samat oireet palaa. Mikä sua työssä ahdistaa? Mä koen et työ liian vaativaa, en usko itseeni ja pärjäämiseeni, sit ahdistun, unettomuutta seuraa jne... Onko tähän avuksi jotain lääkettä?? Mikä hyvä ahdistukseen ja ylitsepääsemättömään jännittämiseen? Muita joilla samaa? T. Toinen jo lapsuudesta asti ahdistunut:(

oletko ajatellut hoitaa itseäsi kuntoon?

Olen hankkinut ja saanut terapiajakson, vuosien mittaisen, lääkkeet ja pitänyt itseni aktiivisena opiskelun avulla. Joka päivä ajattelen, että jaksan tämän päivän, tai puoleen päivään ja sitten taas iltapäivän.

En minä makaa kotona, mutta en kuitenkaan pysty osallistumaan yhteiskuntaan kuin hyvin rajatuin tavoin. Opiskelen ja olen siinä hyvä mutta jos alan miettiä töihinmenoa, minut valtaa kirjaimellisesti fyysinen halvaus. En saa sanoja suusta, en nuku, en pysty kävelemään, konttaan vessaan. On parempi että elelen siten kuin parhaiten kykenen.

Ajatuskin siitä että olisin virallisesti rekisteröitynyt työnhakija on täysin ylitsepääsemätön. Rahan takia ei onneksi ole tarvinut mennä niihin rattaisiin pyörimään, kun en ole mitään vailla, ei millään voida kiristää.

Vähän pystyn irtoamaan ja aukenemaan ulkomailla. Mies on jo ehdottanut että muuttaisimme ulkomaille pysyvästi, mutta en siihen suostu. Jos vien arkeni täältä pois, et mulla ole ehkä mitään pakopaikkaa. Odotan sitä vuosittaista kaksiviikkoista, jolloin pääsen vähän tuntemaan sitä mitä on todella elää.

Olet selvästi tehnyt parhaasi.

Ajattelin kokeilla, miten onnistuu asiasta kertominen julkisesti mutta anonyymisti. Viime yön mietin vain tätä aloitustani ja huomasin että kyllä minä välitän siitä, mitä minusta ajatellaan. Häpeän itseni ja tilaani, häpeän hyödyttömyyttäni.



Joku aika sitten ajattelin että voisin olla hyödyksi äitinä, mutta siitä ajatuksesta tuli lähes samanlainen olo kuin töihinmenostakin. En voi mitenkään siirtää omia ahdistuksiani syyttömien elämään. Teen parhaan palveluksen syntymättömille lapsilleni ja jätän heidät sydämeeni.



ap

Mun mielestäni yksikään lapsi ei ansaitse noin pahasti mt-ongelmaista äitiä. Mun mielestäni olisi äärimmäisen itsekästä tehdä tuohon tilanteeseen lapsi kasvamaan, kun kerran itsekin tiedät, että olet ihan pihalla.



TOivottavasti et muuten myöskään vie opiskelupaikkaa keneltäkään sellaiselta, joka ihan oikeasti tarvitsisi sen tulevaisuuden työssäkäyntiä varten? Siis ihan ok että opiskelet ja sillä pidät itsesi kunnossa, mutta toivottavasti teet sen esim. avoimessa yliopistossa tms. missä itse myös kustannat sen. Tai siis miehesi ja vanhempasi kustantaa.

Juurihan minä yllä sanoin, että olen lapsihaaveista luopunut. Saarnaat nyt kuorolle.

.TOivottavasti et muuten myöskään vie opiskelupaikkaa keneltäkään sellaiselta, joka ihan oikeasti tarvitsisi sen tulevaisuuden työssäkäyntiä varten?

Mitä tulee opiskeluun, niin itseäni kiinnostavia asioita ei voi opiskella avoimessa yliopistossa tai vastaavissa. Ihan olen pääsykokeiden kautta pyrkinyt ja päässyt oikeaksi opiskelijaksi. Niin kauan kuin tämä ei ole laitonta tai kiellettyä, saat tuomita ihan rauhassa. Halvempaa se opiskelu valtiolle on kuin lopunikäinen laitospaikka.

Jatkossa tämä jo tutkinnon suorittaneiden pyrkiminen vaikeutuu, meille tulee omat pienet kiintiöt. Ei se mitään, minulla on aikaa valmistautua. Minkä minä sille voin, että olen varsin älykäs ja aivoni tarvitsevat jatkuvia haasteita. Jos joku jää tällaisen hullun taakse pääsykokeissa, niin syy ei tosiaan ole tällä puolella.

ap

Ihan sama, vaikka viet paikan joltain, joka menisi työhönkin. Nimittäin toisaalta se, että sairas ei saa työtä on taas sulta pois, mikä on väärin.



Mun mielestä sairaan pitäisi saada ihan sama palkka kuin työssä käyväkin. Sairaus pitäisi tasoittaa kaikille. Sairaudelle ei mitään voi.



Haaveile lapsista vaan. Ihmiselle on hyvin tärkeää saada lapsia. Vanhuksena saatat katua ja voida vielä huonommin. Eli tee lapset! Ei tilanne heidän takiaan pahennu. Paremmaksi voi mennä. Huomaat, että elämään tuli sisältöä ja olet heille tärkeä.

On vaikea ymmärtää tuota, koska kuitenkin kykenet opiskelemaan. Oletko kokeillut työssäkäyntiä vai mihin käsityksesi perustuu? Oletko varma, että kävit itsellesi oikeanlaisessa terapiassa? Niitäkin on monia erilaisia... On sääli, jos nyt päätät, että olet tehnyt kaikkesi ja tulet aina olemaan ahdistunut. Etkö omasta mielestäsi ansaitse parempaa?

Sanot, ettet kykene työhön. On vaikea ymmärtää tuota, koska kuitenkin kykenet opiskelemaan.

Luulen, että kyse on siitä, kuka on asettamassa vaatimuksia ja millainen kontrolli minulla on niiden yli.

Opiskelussa asetan tavoitteet itse itselleni. Tiedä, että voin tarvittaessa paeta peiton alle ja lopettaa vaikka koko homman, jos se alkaa tuntua epäsoivalta. Voin säädellä työkuormaa omaehtoisesti.

Työssä ahdistaa ehkä eniten se asetelma. Joku maksaa minulla palkkaa ja sen edestä mun on tehtävä tietty määrä asioita, myös sellaisia asioita, joiden kanssa en ehkä ole puheväleissä tai joita en hallitse. Lisäksi epäonnistuminen on kiellettyä ja koko ajan pitää olla kuin olisi tilanteen herra. Inhimillisyyttä ei saa näyttää eikä sitä että pelkää.

Saattaisin kyetä tekemään kokoaikaisesti töitä palkatta. Olisi taustaolettama, että lahjahevosen suuhun ei ole oikeutta katsoa. Tekisin mitä pystyisin. Toisaalta oman vapauden antaminen pois kokonaan ja ilmaiseksi ei ole kovin motivoivaa.

Näin toimin kyllä osa-aikaisesti jo nyt, teen yhteiskunnallisesti ei-mitätöntä ilmaistyötä, toimin erilaisissa luottamus- ja järjestötehtävissä, joista ei saa korvausta. Tosin näitäkin olen joutunut välillä rajaamaan ja pitämään taukoa, kun on alkanut tuntua, että minuun kohdisuu odotuksia, joita en kestä.

ap

En millään haluaisi luovuttaa mutta pelottaa että kohta on pakko. Mä olen siinä tilanteessa että pää kyllä kestää mutta keho ei. Eli vaikka pystyn elämään työn aiheuttaman paniikin kanssa, keho ei kestä sitä. Tulee kaikenlaista psykosomaattista vaivaa jonka kanssa on erittäin vaikea elää. Jos tätä työongelmaa ei olisi, voisin jo elää täysin onnellista elämää. Elämäni ensimmäiset 35 vuotta elin jatkuvassa paniikissa ja tuskatilassa, nyt se vaivaa enää vain kun yritän tehdä töitä.

Opiskelu ei ole samalla tavalla pakkotahtista kuin työ. Voi itse määritellä, miten paljon kursseja ottaa ja miten nopeasti valmistuu.