Lue keskustelun säännöt.
G: väkivaltaa kokeneet (lapsena) oletteko väleissä lapsuudenkotiin?
18.03.2012 |
lyhyesti kyselen gallupina, ne teistä jotka kokivat lapsena väkivaltaa, oletteko väleissä kotiväkenne kanssa eli onko teillä millainen suhde isäänne ja äitiinne? Rajaan tässä vielä vähän tuota käsitettä eli ihan lievät väkivallat voisi jättää pois (tyyliin "kerran tukistettiin"). Tarkoita tässä siis oikeaa kipuatuottavaa piiskausta, hakkausta, potkimista, kuristamista, tukasta repimistä, sellaista mistä jää tosissaan jäljet.
Kerro vielä vaikka millä ikäkaudella tämä tapahtui?
Omat vastaukseni:
olen 70-luvulla syntynyt, kuritus alkoi jo vauvasta ja jatkui 15-v ikään asti, ja väkivalta oli todella pahaa ja rankkaa.
Ja en TOD ole väleissä vanhempieni kanssa enkä varsinkaan vie lapsia sinne hullujenhuoneelle.
PS: kysyn tätä siksi että terapiassa sain kuulla epäilyttävän väitteen siitä että "useimmat" antavat anteeksi nämä asiat ja unohtavat ja elävät niinkuin mitään ei olisi tapahtunut. Uskon tämän ehkä niiden osalta jolla oli tukistus tai luunappi silloin tällöin, mutta en tosiaankaan niiden osalta joita on oikeasti _hakattu_.
Kommentit (35)
kotona aikavälillä 4vuotiaasta 15vuotiaaseen, kunnes pääsin karkaamaan kotoa.
hakkaukset tapahtuivat äitipuolen toimesta. joskus myös isän, kun se nainen sai sen manipuloitua siihen.
en ole ollut tekemisissä sen koommin.
pari kertaa ollaan nähty suvun mökillä, ei olla puhuttu sanaakaan.olen nyt 38v, ja tiedän tarvitsevani terapiaa, tuo kammottava lapsuus vaikuttaa ihan jokaiseen päivääni, mutta en kehtaa mennä terapiaan. olen päättäänyt "pärjätä omillani". joka on hieman vaikeaa, mutta rämmin eteenpäin.
lapsuuden hakkaamiset pilasivat koko elämäni. ja kyllä, olen ikuisesti katkera siitä, ettei minulla ollut normaalia lapsuutta, ja että koko elämäni on pilalla. olen 38v, ja ei ainuttakaan kunnon ihmissuhdetta ole ollut, en osaa rakastaa, en ole saanut siihen oppia. olen todella kylmä, vaikka itkenkin joka päivä.
minua piestiin koiranremmillä,vöillä, kumisaappailla, mattopiiskalla, pisteltiin neuloilla, revittiin tukasta niin että tuntui päänahka lähtevän tukan lisäksi, tikattiin päätä, kun hakattiin käsipesualtaaseen, poltettiin saunassa, poltettiin kädet kiehuvalla vedellä, ym, ym, ja tuo kaikki oli jatkuvaa. kaiki nuo vuodet.
ikinä en anna anteeksi.
kuinka julmaa
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
minua piestiin koiranremmillä,vöillä, kumisaappailla, mattopiiskalla, pisteltiin neuloilla, revittiin tukasta niin että tuntui päänahka lähtevän tukan lisäksi, tikattiin päätä, kun hakattiin käsipesualtaaseen, poltettiin saunassa, poltettiin kädet kiehuvalla vedellä, ym, ym, ja tuo kaikki oli jatkuvaa. kaiki nuo vuodet.
ikinä en anna anteeksi.
Olen ihan sanaton... ja todella pahoillani puolestasi.
Tarkoittikohan terapeuttisi anteeksi antamisella pikemminkin sitä, että oman hyvinvointisi kannalta olisi tärkeää jossain vaiheessa kyetä ikään kuin päästämään irti vihasta ja katkeruudesta, jotta nämä negat. tunteet eivät söisi sinua itseäsi, voimavarojasi ja onnellisuuttasi. Itse uskoisin, että nimenomaan se on tärkeää, ettei koko loppuelämää piehtaroi näissä tunteissa, vaan päästää niistä irti, antaa anteeksi, vaikkei edelleenkään hyväksyisi tai ymmärtäisi vanhempiensa tekoja tai olisi edes tekemisissä heidän kanssaan.
Äitini lapsuudenkoti oli täynnä väkivaltaa, sekä henkistä että fyysistä. Perheen isä joutui todella nuorena sotaan ja sai siellä pahoja traumoja. Eihän siihen aikaan ollut mitään kriisiryhmiä tai muutakaan apua tarjolla.
Isoisäni niin sanotusti sekosi sodan takia ja tyrannisoi viatonta perhettään. Esimerkkejä: sai raivareita ja heitti vaimon ja pienet lapset ulos yli 30 asteen pakkaseen paljain jaloin. Irrotti kaikki ovet saranoiltaan talosta ja meni itse nukkumaan saunarakennuksen lämpöön talvipakkasilla.
Löi ja pieksi vaimoaan ja pieniä lapsiaan. Uhkaili puukolla parivuotiasta äitiäni. Ja vaikka mitä muuta. Ei ihme, ettei äitini osannut olla mulle hyvä. Yritti kyllä, mutta aina vaikeuksien koittaessa sortui samaan uhkailuun ja väkivaltaan, mihin oli omassa lapsuuden kodissaan tottunut.
Enkä jätä lapsiani äitini hoitoon laisinkaan, vaikken ajattelekaan että äitini hakkaisi lapsiani.
En ole unohtanut, enkä tule koskaan unohtamaankaan. Välit äitiini ovat asialliset, mutteivät tippaakaan läheiset.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Äitini elinaikana välimme olivat kohtuulliset mutta eivät lämpimät. Vasta hänen kuoltuaan alkoi suhteen etääntyminen. Nyt en varmaan kävisi hänen haudallaankaan, jos isä ei olisi samassa haudassa.
Jostain syystä vasta kuoleman jälkeen alkoivat palautua mieleeni äitini tekemiset. Hän oli innokas tukistaja sekä vitsan ja remmin käyttäjä. Kuritus ei ollut muodollista ripsauttelua vaan todella kivuliasta ja aina alastomana (paitsi tukistus). Paikalla olevat muut ihmiset eivät haitanneet, esimerkiksi neljä vuotta vanhempi sisareni oi usein "katsomossa". Äidilläni oli myös niin vahva henkinen ote, että minulla ei tullut mieleenkään vastustaa kuritusta edes viimeisinä kertoina 13-vuotiaana poikana.
en ole yhteydessä väkivaltaiseen veljeeni. ajatuskin inhottaa. edes hautajaisissa en haluaisi häntä enää kohdata. perinnöt on luvannut ottaa kaikki omiin nimiinsä, joten sekin on sitten tälla tavoin. isäni kuoli äkillisesti ja jätti minut henkisesti sairaan ja henkisesti pahoinpitelevän äidin ''armoille'' ja väkivaltaisen kusipääveljen .... ei jaksa kirjoittaa edes. voi pahoin jo pelkästään sanoista - minulta kuoli oman isäni mukana kaikki. ainut ihminen, joka minua rakasti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En oo väleissä mun mutsin kanssa. Isän kanssa kyllä, mut se olikin toisella paikkakunnalla töissä viikot, viikonloput kotona. Isä ei koskaan hakannu.
83 syntynyt.
En anna ikinä anteeks. Lähinnä toivon, et mutsille tulis joku tuskanen riuduttava tauti, joka jatkuis vuosia ja sit se kuolis siihen.
kotona aikavälillä 4vuotiaasta 15vuotiaaseen, kunnes pääsin karkaamaan kotoa.
hakkaukset tapahtuivat äitipuolen toimesta. joskus myös isän, kun se nainen sai sen manipuloitua siihen.
en ole ollut tekemisissä sen koommin.
pari kertaa ollaan nähty suvun mökillä, ei olla puhuttu sanaakaan.
olen nyt 38v, ja tiedän tarvitsevani terapiaa, tuo kammottava lapsuus vaikuttaa ihan jokaiseen päivääni, mutta en kehtaa mennä terapiaan. olen päättäänyt "pärjätä omillani". joka on hieman vaikeaa, mutta rämmin eteenpäin.
lapsuuden hakkaamiset pilasivat koko elämäni. ja kyllä, olen ikuisesti katkera siitä, ettei minulla ollut normaalia lapsuutta, ja että koko elämäni on pilalla. olen 38v, ja ei ainuttakaan kunnon ihmissuhdetta ole ollut, en osaa rakastaa, en ole saanut siihen oppia. olen todella kylmä, vaikka itkenkin joka päivä.
minua piestiin koiranremmillä,vöillä, kumisaappailla, mattopiiskalla, pisteltiin neuloilla, revittiin tukasta niin että tuntui päänahka lähtevän tukan lisäksi, tikattiin päätä, kun hakattiin käsipesualtaaseen, poltettiin saunassa, poltettiin kädet kiehuvalla vedellä, ym, ym, ja tuo kaikki oli jatkuvaa. kaiki nuo vuodet.
ikinä en anna anteeksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
halaillaan vanhempien kanssa kun nähdään, mutta he eivät tiedä että usein mun pinnan alla kuohuu. en voi koskaan sanoa heille siitä mitä mä koin (pitivät fyysistä väkivaltaa normaalina kasvatuskeinona,ja pitävät edelleen,minulla myös pienempiä veljiä jotka asuvat vielä kotona) ehkä joskus vielä isompana saan suuni auki.. pitävät mua viäkin aika teininä vaikka asun jo omillani, vähättelisivät varmaan vain tai voisivat jopa suuttua kunnolla.
kiitos viesteistä, sitäpä minäkin, että ei se anteeksianto ja unohtaminen noin vaan tapahdu. Itsekään en kykene antamaan anteeksi. Jossain määrin olen sentään katkeruudesta päässyt eroon mutta että anteeksi - ei todellakaan, varsinkaan kun vanhemmat kieltävät kaiken tapahtuneen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
ovat tehneet oikeesti pahaa kuin hyvää niin se jo auttaisi toipumisessa: olet saanu heidät tajuamaan sun tuskan! ja anteeksipyyntökin olis kova sana. eri asia pystyykö ihan heti antaa täysin anteeksi. mä ne pystyis, kyllä se tapahtuis ajan kanssa.
äitipuoli on kyllä pyytänyt anteeksi?? "voidaanko unohtaa"-sanomalla. en vastannut siihen mitään.
olin silloin 26v.
-3
Sisältö jatkuu mainoksen alla
olet päässyt terapiaan selvittämään lapsuutesi kokemuksia. Toivottavasti sulla on hyvä ja luottamuksen arvoinen terapeutti, jonka kanssa voit turvallisesti käydä läpi rankkojakin kokemuksia. Parin vuoden terapiakäynneillä ei tuollaisista kokemuksista eheydy, se on sanomattakin selvää. Toivon että sulla on mahdollista jatkaa terapiaa niin kauan kun koet sitä tarvitsevan.
Luulen että anteeksianto voi olla mahdollista siinä vaiheessa kun olet hyväksynyt sen tosiasian että näin on valitettavasti käynyt sinulle. Anteeksianto ei tarkoita asian hyväksymistä. Eikä anteeksianto tarkoita että sinun tarvitsisi olla yhteydessä vanhempiisi tämän jälkeen. Mielestäni anteeksianto olisi jossain vaiheessa (sitten kun olet valmis) tärkeää sinun itsesi kannalta.
Vanhemmat jotka kohtelevat lapsiaan väkivallalla ovat todennäköisesti psyykkisesti sairaita, päihderiippuvaisia tai he ovat kasvattaneet kurittamisella omasta mielestään silloisen kasvatustavan mukaan ihan oikein.
Kukaan terve ihminen ei vahingoittaisi toista ihmistä tahallaan, varsinkaan pientä puolustuskyvytöntä vauvaa tai lasta.
Itse käyn myös terapiassa, vuodesta -07 ja lapsuuttani en enää hirveästi siellä käsittele. Mutta ongelmia kyllä riittää tai lähinnä niiden ratkaisumalleja, joita ei todella lapsuudenkodista opittu. Olen yhteydessä isääni, joka on kohdellut minua sekä fyysisesti että henkisesti kaltoin (minun tapauksessani tuo henkinen kaltoinkohtelu on jättänyt isommat arvet kuin fyysinen, tosin fyysinen pahoinpitely on jäänytkin vain tukistamisiin ja selkäsaunoihin). Mutta en ikimaailmassa jättäisi pientä lastani yksin hänen hoiviinsa. Niin ja olen syntynyt myös -70 luvulla. Henkinen väkivalta jatkui 18 vuoteen kunnes pääsin vihdoin muuttamaan omaan kotiin ja fyysinen ajoittui varmaankin pahimmillaan 4-8 vuoteen, en ole ihan varma tästä.
60- ja 70-luvulla oli tavallista mennä hyvin nuorena naimisiin, joten lapsia saatiin siinä iässä kun itsekin oli vielä lähes lapsi.
Isänsä pahoinpiteli häntä ja muutakin perhettä. Mieheni on äitinsä kanssa ihan hyvissä väleissä, jotenkin säälii äitiään kun tämä on joutunut kestämään niin kovia (vaikka ulkopuolisen silmin äidillä olisi ollut sata miljoonaa mahdollisuutta häipyä siitä avioliitosta?!). Isänsäkin kanssa on puheväleissä, mutta ei vieläkään uskaltaisi esim. sanoa tälle vastaan.
Ja siis ihan kunnon lyömisestä on kyse. Vaimoaan mieheni isä pahoinpiteli muullakin tavoin.
väleissä väkivaltaisen isän kanssa, äidin kanssa joskus soitellaan ehkä kerran vuodessa nähdään, siskojen kanssa välit huonot. joskus väkivalta perheessä lähentää välejä sisarusten kanssa,joskus loitontaa. meille kävi näin. ikävää olla yksin,ei ole muitakaan sukulaisia, isä ajoi kaikki pois käytöksellään. terapian jälkeen menee paremmin, ei ole aina helppoa,mutta en enää ajattele lapsuutta ratkaisevana elämänkokemuksena, vaikka se sitä on, katson eteenpäin iloisena & onnellisena - elämänilon olen löyttänyt itsestäni!
olen nelikymppinen, siis olin lapsi 70- ja 80 -luvulla.
p.s. suosittelen terapiaa, se ei ole ratkaisu elämään, mutta kannattelee ja avaa asioita, auttaa hyväksymään oman elämän sellaisena kuin se on ja katsomaan eteenpäin.
Miksi et suojele nuorempia sisaruksiasi?
Ja 3, olen todella pahoillani puolestasi. Toivottavasti vielä joskus haet ja saat apua.
lasketa perheväkivallaksi vaikka se voi olla ihan yhtä raakaa tai raaempaakin kuin aikuisten harjoittama.
Tiedän kyllä nykyisin joitain tapauksia joissa väkivaltainen isosisarus on huostaanotettu pikkusisarusten turvallisuuden vuoksi.
Minuakin pari vuotta vanhempi isoveli terrorisoi etenkin murrosikäisenä. Tilanne ei kuitenkaan ollut ihan noin paha kuin sulla koska olimme harvoin kaksistaan kotona.
Myös mutta tarinani eroaa hieman muitten kertomasta, meidän perheessä väkivaltainen oli isoveljeni ja minä 4vuotta nuorempana se uhri.
Murrosikäsenä veljeni muuttui kusipääksi, väkivaltaseks paskaks , sitä ennen oli maailman kiltein lapsi.
Tää on niin pitkö tarina etten jaksa alkaa kirjoittamaan.Veljeni kuitenki kiusas mua aina, haukkui, nImitteli, löi, kidutti, töni, paiskoi lattialle, uhkaili ja huuti. Ja tätä tapahtui kun olimme kahden. Äiti ja isö eivät uskoneet kun kerroin riidoistamme, sanovat vain että se on normaalia sisarustappeluja, se ei ollut!!
Ja kun kantelin vanhemmille niin olin kanteljia ja sain taas tönimistä jne. Kyllä vanhemmat jossain vaiheessa uskoikin jotain tappeluja tapahtuneen ja yrittivät kyllä mukanas puhutella veljeäni että lopettaa mutta ei siitä tehoa ollut.En tiedä miksi hän halus alistaa mua nuorempaa, helppo varmaan heikompaa retuuttaa. Kävi karatessakin ja harjoitteli liikkeitäm potkuja muhun.
biologiseen perheeseeni/sukuuni. Laiminlyöntiä,henkistä/fyysistä väkivaltaa+seksuaalista hyväksikäyttöä.Ikäni nyt 45.
Sekä biologisen isäni että isoveljeni kuolemat takavuosina tuottivat helpotuksen ja vahingonilon tunteita. Hautajaisissa en ollut enkä tule olemaan paitsi omissani joihin ei ketään kutsuta :)
Keskityn omaan elämääni enkä sanottavammin ole kiinnostunut tiedostamattomista olennoista.Elämä on ihan mielekästä kun ei päästä muita sitä sotkemaan.