Ihme sääntö: Ei saa olla surullinen lapsen edessä.

Meillä on kolme lasta. 17- 11- ja vajaa vuoden ikäinen. Voin itkeä vanhempinen lasten nähden jos siltä tuntuu ja selittää heille miksi itken.

Viimeksi itkin kun katsoin kadonneen jäljillä. 11-vuotias tuli juuri silloin alakertaan ja oikeesti säikähti miksi itken. Kerroin ja se ymmärsi.

Mutta miten ymmärtää vajaa vuoden vanha? En mä ainakaan vielä olisi valmis itkemään sen nähden. Mä en tiedä mitä se ymmärtää ja mitä ei?



Nää on vähän kaksipiippuisia juttuja. Tunteita saa näyttää mutta välillä niitä on ihan hyvä vähän himmailla. Tää on mun mielipide.

lapsen kehitystason mukaisesti.



Aikuiset unohtavat, että lapset ovat hakoja "haistamaan" tunneilmaston. Omassa lapsuudessakin tiesin kaikki vanhempani salaisuudet, vaikka luulivat, että en tiennut (isän uskottomuuden äidille, avioliiton ristiriidat jne). Lapsilta on lähes mahdotonta salata mitään, ne saavat ennemmin tai myöhemmin sen selville tai hoksaavat sen kun tulevat tarpeeksi vanhoiksi! Lapset aistivat helposti toisen ihmisen tunnetiloja ja kodin ilmapiirin.



Salaaminen, selittely ja valehteleminen vain hämmentää ja opettaa lapsen salailunkulttuurin. Asioista tulee tabuja. Ja ne vasta kummittelevatkin aina taustalla.



Kun asioista puhutaan, ja opetellaan vaikeiden tilanteiden kanssa suoritumista niin lapsi oppii käsittelemään omia, vaikeita tunteitaan ja ristiriitojen käsittelyä. Ristiriidoiltahan ja murheilta ja surulta, vihalta ja pettymyksiltä ei kukaan jää paitsi tässä elämässä. Niiden kanssa on vain opittava elämään.



Tunnelukot syövät vain ihmistä. Se mitä pakenet, seuraa aina kannoillasi. Se minkä kohtaat, jätät taaksesi. Näin se vain menee.

miten lapsi oppii näyttämään tunteitaan jos vanhemmat piilottaa ne ?

väittää? Kaikkia tunteita pitää saada/voida ilmaista. Ainut on vaan se, että väkivaltaisia tunteita täytyy pystyä hallitsemaan.

jos äiti itki. Se oli pelottavaa.

Kyllä lapsi kärsii jos vanhempi teeskentelee jatkuvasti muuta kuin on. Mutta tietty jos jatkuvasti on masentunut, ei sekään ole hyvä, silloin on lastenkin takia haettava apua.

jos itkee, voi selittää lapselle miksi itkee. Esim: äiti itkee kun äidillä on paha mieli kun riiteli isän kanssa.

Sitten toki sovitaankin lapsen nähden tai kerrotaan lapselle, että nyt äidillä on parempi mieli kun äiti ja isi puhuivat.

Näin lapsikin oppii tunteita samalla.

Mihin sellainen perustuu? Miten ne lapset oppisivat avointa tunteiden näyttämistä jos niitä ei saa näyttää? Miksi lapsille pitäisi esittää että elämä on pelkkää aurinkoa kun se ei ole? Itse muistan vuosi sitten itkeneeni useaan otteeseen lasteni nähden kun menetin läheisen ihmisen eivätkä lapset siitä rikki menneet. Lohtua heiltä sain.



t.Maiju

Kotona oli oletus että MITÄÄN tunteita ei saa näyttää. En vielä 4-kymppisenäkään osaa itkeä muidne nähden. Äidin opit on tiukassa, ja ne on vahingoksi.

sano ihossa

kun nykyään kaikki lapset pitää kasvattaa ihan pumpulissa!! Ei mitään järkeä. Aikuisena kaikki pienetkin vastoinkäymiset tuntuu sitten tosi suurilta. Tästä oli juuri ohjelma.

JOS on valmis kertomaan syyn. Jos mulla on riita vaikkapa miehen kanssa ja en pysty syytä kertomaan lapselle niin silloin en tuskaani lapselle näytä.

"äiti itkee koska isi on kuspiä" "isi on surullinen koska äiti ei anna"



Näin mä toimin. Toki jotkut asiat voi korvata sanomalla että on kyse aikuisten asioista mutta kun periaatteessa en hyväksy sitä että perheessä on asioita jotka ei lapselle kuulu, vaikuttaahan ne heihinkin joten olen mieluummin hiljaa.

Kunhan lapsi tietää, mistä suru johtuu. Muuten on varmasti hämmentävää, jos vanhempi itkeskelee muuten vain. Meillä ei ikinä kotona näytetty tunteita, ainoastaan sai suuttua, itkeä sai jos sattuu. Iloita sai esim. koulussa onnistumisesta. Ei halailtu eikä jaettu helliä sanoja. Tämä malli heijastuu minuun edelleen, mikä on oikeasti sääli.