Ahdistaa tulevat häät. ;( Sanokaa, että tämä on normaalia!
Häitämme vietetään vajaan kolmen kuukauden päästä. Olemme olleet yhdessä 3 vuotta, kihloissa vuoden. Olen tuntenut sulhaseni lapsesta saakka, eli tiedän millaisen ihmisen nain.
Sulhaseni on ihana ihminen, luotettava, kunnollinen, fiksu ja kaikin puolin ihana mies. En oikein keksi mitään huonoa sanottavaa hänestä, hän pystyisi varmasti antamaan minulle ihanan kodin ja rakkautta. Varsinaista intohimoa en ole mieheen koko suhteen aikana tuntenut, en edes muista miksi aloin seurustella hänen kanssaan. Kai hän vain tuntui turvalliselta ja parhaalta vaihtoehdolta. Hyvä mies hän on jokatapauksessa.
Minua kuitenkin on alkanut häiden lähestyessä ahdistamaan suunnattomasti tuleva. Tämä kaikki tuntuu jotenkin niin lopulliselta, hänestä tulee mieheni ja se on sitten siinä. Minun pitää rakastaa häntä koko loppu elämäni.
Sanokaa, että tämä ahdistus on normaalia, näin sen kuuluukin mennä, sanokaa. En tiedä miksi tunnen näin enkä saa sitä loppumaan. ;(
Kommentit (17)
itse olen ollut 15-vuotiaasta yhdessä mieheni kanssa, naimisissa 16 vuotta.
Ahdistanut ei ole koskaan.
Jostain se ahdistus nousee, jokin ei ole kohdallaan.
Onko mies sinulle kompromissi, lasketko varman päälle?
Mutta erohan siitä loppujen lopuksi tulee.
Nimim. yhdessä 9 vuotta, ei ole koskaan ahdistanut.
juuri se lopullisuus...
samoin ahdisti tupakan lopettaminen, enkö saa enää polttaa!
ja ahdisti autolaina, jne..
menee ohi =)
.. jos arveluttaa, kun sanot että intohimo puuttuu, eikä sitä ole ollutkaan. Jos turvallisuus ja että hän on "paras vaihtoehto" riittää, niin siitä vaan.
Kyllä muakin arvelutti, mentiin aika nopeasti naimisiin (alle 1,5 v. ensitapaamisesta), mutta meillä just se molemminpuolinen intohimo kai on ollut se kantava voima. Mä taas en (ainakaan tietoisesti) ole kaivannut mitään "turvaa" eli aika erilainen tilanne. Mahdoton tietää miltä susta tuntuu häiden jälkeen, asiat joko loksahtaa paikalleen tai sit ei.
..kuten me ja useimnmat fiksut työkaverini. Älyköt maistraattiin, vähemmän fiksut alttarille.
Mutta jos nyt ajattelen omaa ahdistustani ennen häitä silloin aikoinaan, niin olisi kannattanut purkaa kihlaus. Avioero muutamaa vuotta myöhemmin oli todella traumaattinen kokemus.
Ja samoista syistä menin naimisiin. Erohan siitä tuli lopulta 7 vuoden jälkeen. Jälkikäteen voin sanoa että ahdisti koska en rakastanut miestä aidosti vaikka miten tahdoin. Ei rakastumista eikä intohimoa. Helppo varmaan päätellä että suhteesta loppui ensin seksi ja sitä myöten kaikki. Ero pelkästään helpotus, nyt on helppo hengittää kun rakastamattomuuden taakka on pois harteilta.
Ei ahdista yhtään kun menet maistraattiin... ..kuten me ja useimnmat fiksut työkaverini. Älyköt maistraattiin, vähemmän fiksut alttarille.
..ap missään kerro missä hän menee naimisiin? Ei kai se paikka tässä ahdista, vaan itse naimisiinmeno?
jos ei olisi koskaan tuntenut intohimoa mieheensä ja pitäisi sitten mennä naimisiin! Pohdiskelun paikka. Tyydytkö tuollaiseen järkiavioliittoon? Harvemmalle varmaan riittäisi tuollainen kunnollinen, kiva mies joka takaa turvallisen elämän, jos ei ole mieheen rakastunut. Etkä sinä ole rakastunut. Jos olisit, niin tuntisit intohimoa etkä ajattelisi noin, että tätä ihmistä nyt sitten "pitää rakastaa" loppuelämä.
jos häneen "tyytyy" vain koska hän sattui sopivaan aikaan kohdalle
Jos ajattelet itsesi viiden vuoden päähän, millaista elämää toivot silloin eläväsi?
En tosin ole vielä menossa naimisiin, mutta mies on tähtäämässä siihen. Kyllä se nyt vaan niin on että 40v aina sinkkuna eleillyt on "outo" kuin 40v kerran avioeron ottanut.
Ja samoista syistä menin naimisiin. Erohan siitä tuli lopulta 7 vuoden jälkeen. Jälkikäteen voin sanoa että ahdisti koska en rakastanut miestä aidosti vaikka miten tahdoin. Ei rakastumista eikä intohimoa. Helppo varmaan päätellä että suhteesta loppui ensin seksi ja sitä myöten kaikki. Ero pelkästään helpotus, nyt on helppo hengittää kun rakastamattomuuden taakka on pois harteilta.
Jos et nyt ole innoissasi niin tuskin sitten 5-10 v. päästä lapsikatraan keskelläkän
josta syntyi kaksi lasta. Alettiin seurustella, kun olin 14 v. Muutettiin yhteen ennenku täytin 17. Mitään suurta rakkauden huumaa en tuntenu missään vaiheessa. Eroamista aloin ajatella, kun täytin 18 vuotta, mutta siinä sitä vaan elettiin arkea yhdessä. Jotenkin en osannu lähteä.
Olin 19, kun kerran ajattelin pitää kuukauden tauon pillereistä. Kypsytti niiden syöminen. Ja hups heijaa heti tulin raskaaksi. Vauva oli kyllä sitten ihan tervetullut. Mietin eroa, kun vauva oli pieni, mutta sitten päätin, että haluan täyssisaren pienenllä erolla. Laitettiin toinen lapsi alulle. Mutta miehestä en enää välittäny piirun vertaa.
Erottiin kun lapset oli 1 ja 3 vuotiaita. (aikaa tästä jo 17 vuotta)
Jälkikäteen ajatellen, niin oltiin ihan tottumuksesta yhdessä ja suhteella ei todellakaan ollut jatkumisen mahdollisuutta. Naimisiin en olisi ikinä suostunut menemään. Se jokin puuttui.
Kyllä mäkin halusin lapsia, mutta kun aloin odottaa niin ahdisti mielettömästi, että nyt mun on pakko loppuelämän ajan olla äiti. Se meni ohi. Myin ihanan uuden sinkkuasuntoni ja ostin miehen kanssa vanhan talon, ahdisti mutta se meni ohi. Eikö kaikki isot elämän muutokset tuo mukanaan myös epäilyksiä, se on normaalia ja tervettäkin kyseenalaistaa päätöksiään.
jotain puuttuu.