Vihaan näitä riipiviä mustasukkaisuuden tunteita itsessäni

Olin ennen mustasukkainen, ihan siksi että minua oli petetty pahasti edellisessä suhteessa.



Olin mustis varmaan pari vuotta (muistan tuon kuvaamasi tunteen), mutta sitten elämä alkoi saada laajempaa perspektiiviä. Tällä tarkoitan lapsia ja sitä yhteistä elämää, johon on perheenä kasvettu.



Luottamus kasvaa jos on aihetta ja tahtotilaa. Enää en jaksa miettiä tai pelätä miehen pettämistä. Itse asiassa suhteemme on vakaalla pohjalla ja suoraan sanoen asia ei voisi kiinnostaa yhtään vähempää.



Toki tiedostan sen että jokainen voi pettää. Ja jos mieheni pettää niin pettää, sekään ei häiritse. Perhe on meille tärkeä ja en usko että hän sitä haluaa vaarantaa. Voisin tietyissä olosuhteissa antaa pettämisen myös anteeksi, ei se oikeasti tässä maailmankaikkeudessa paljon häiritsisi.



Mietipä nyt itsekin: tämä koko universumi, kaikki rakkaat, koko elämä. Mitä jollain fyysisellä kontaktilla vieraaseen ihmiseen on mitään merkitystä?