Miten selität lapsellesi, että isovanhempi/-vanhemmat eivä ole arjessa mukana, vaikka elossa?

Omien vanhempieni kanssa välit on poikki, isäni on väkivaltainen psyko joka pahoinpiteli minua lapsuuteni, nuoruuteni ja aikuisenakin. En päästä lasteni lähelle! Selitys on lapsille se, että isovanhemmat on pipejä ja sairaita päästä, mikä on totta.

Toisetkaan isovanhemmat ei osallistu koska hyysäävät vain tyttärensä perhettä, ja vain tyttären lapset on oikeita lapsenlapsia, pojan lapset aivan yhdentekeviä.tässä tapauksessa selitys on se että isovanhemmat ovat haluttomia matkustamaan (eivät käy ikinä meillä) mutta siellä voi käydä. Lapset saavat käydä siellä kerran vuodessa, enempi ei sovi koska ovat 364pv vuodessa tyttärensä luona hoitamassa tyttären lapsia.



Alkuun asia v***tti todella rankasti. Kävin terapiassalkin puimassa pettymystä siitä ettei meillä le ollenkaan isovanhrmpia. Ajan mittaan asiaan turtuu ja tottuu, ja nykyään en onneläksi jaksa olla enää kateellinen muiden saamasta avusta isovanhemmilta

paitsi ehkä joillakin teiniäitien lapsilla, joilla isoäitiä tarvitaan. Mutta ikävä tietenkin, jos isovanhempia et tapaa lainkaan.

tarvitsee selitellä. Ei lapsia osaa kaivata sellaista mitä ei ole ksokaan ollutkaan.

Eihän mulla ollut kokemusta muunlaisesta. Tuskin lapsi mitään selittelyjä siis kaipaa.

kun aina on ollut näin.

Lapsetkin toki näkee tuon itsekin ja ymmärtää tilanteen.

Sitten kun kysyi, kerroin totuuden, eli että ovat alkoholisteja. Kerroin, että heillä on sellainen sairaus, että ovat riippuvaisia alkoholista, juovat sitä koko ajan ja ovat siksi koko ajan humalassa. Tämän takia heidän luonaan ei ole mukava käydä ja siksi emme siellä käy, emmekä myöskään kutsu heitä meille. Kun lapsi kysyi asiaa ensimmäisen kerran hän oli jo niin iso (8v), että oli jo sen verran nähnyt kaupungilla humalaisia, että ymmärsi pointin oikein hyvin.

Ei minullakaan ollut isovanhemmat "arjessa" mukana. Näimme muutaman kerran vuodessa, eikä siinä ollut mitään ihmeellistä. Lapsi ei tiedä muusta kuin mitä näkee. Aikuisena voi sitten toki miettiä syitä.



Ihmisillä on muuten yleensä ihan omat elämänsä ja menneisyytensä, ja muukin merkitys kuin ainoastaan lapsiperheen ah niin muodikkaana tukiverkostona toimiminen.

asuvat lastenlastensa kanssa. Oma äitini ei suostu muuttamaan meille, asiasta on käyty moneen kertaan keskusteluja. Anoppi asuu siskonsa kanssa.



On se kyllä monen murheen asia, kun isovanhemmat eivät suostu asumaan lastensa perheissä vaan itsekkäästi haluavat pitää omat kotinsa ja omat elämänsä. Kaverin äiti aina herättelee lapset aamulla, laittaa aamupalat ja varmistaa, että lapset lähtevät ajoissa kouluun. Sitten hän siivoaa ja laittaa ruokaa, pesee pyykitkin. Oma äitini on niin itsekäs, että ei tee meille edes mehuja.

Meillä on tilanne se, että mun vanhempani puuttuvat elämästämme lähes kokonaan. Äitini on tavannut lapseni kerran, vahingossa tullessaan kuokkimaan eräisiin sukujuhliin joissa olin lasten kanssa, isäni taas tapaa lapsia erittäin tiukkojen keskustelujen jälkeen ja tiettyjä pelisääntöjä noudattaen erittäin harvoin, noin kerran vuodessa. Äitini on jonkintyyppisestä persoonallisuushäiriöstä kärsivä alkoholisti, jota hyvin harva sietää muutamaa minuuttia pidempään ilman että haluaa päästä mahdollisimman kauas hänestä, ja isäni itsesäälissä rypevä alkoholisti, mutta muuten mukava. Mieheni vanhemmista molemmat kyllä tapaavat lapsia, toinen harvemmin reistailevan selkänsä vuoksi ja toinen useammin - käytännössä lapsilla on siis vain yksi oikeasti läsnä oleva ja läheinen isovanhempi.



Todennäköisesti tulee päivä, jolloin lapsesi osaa kysyä, miksi isovanhempia ei ole elämässä mukana, varsinkin jos lapsi on tietoinen heidän olemassa olostaan ja hengissä olemisestaan. Minä itse otin pienestä asti jo linjan, että kerroin lapsille myös mun vanhemmistani - tokihan lapset ennen pitkää olisivat tajunneet, että pakko mullakin on olla isä ja äiti. Keräsin pienen valokuva-albumin, johon liitin kuvia paitsi itsestäni lapsena, myös sisaruksistani ja vanhemmistani (esim. isästäni synnytyslaitoksella mun syntymän jälkeen, äidistäni ylioppilasjuhlissa ja muutaman muun otoksen). Samoin albumista löytyy kuvia lastenkodista, jossa elin 9 vuotta ennen täysi-ikäistymistäni ja opiskeluihin lähtemistä. Kerroin lapsille alkuun, että minä kasvoin lastenkodissa, ja vasta kun he osasivat kysyä, miksi en äidin ja isän luona, kerroin, että joskus käy niin, etteivät isä ja äiti osaa tai pysty huolehtimaan lapsistaan siten kuin pitäisi, ja silloin lapset voidaan antaa toiseen perheeseen tai lastenkotiin kasvamaan, koska se on lapsille parempi paikka. Sitä päivää, että lapset olisivat kysyneet, mikseivät äitini ja isäni osanneet huolehtia minusta, ei ole vielä tullut, mutta kyllä se tulee. En halua kuitenkaan vastata lapsille kysymyksiin, joita he eivät ole vielä valmiita kysymään, saati joihin he eivät ole valmiita saamaan vastauksia. Vanhin lapsistani on kysellyt, miksemme kyläile minun vanhempieni luona, kuten kyläilemme miehen vanhempien luona, ja olen kertonut hänelle ne syyt: ensinnäkin matkat ovat liian pitkiä (toinen asuu 400 km:n päässä, toinen eri maassa) lyhyisiin vierailuihin, ja molemmat heistä ovat sen verran sairaita, ettei heidän luokseen voi mennä kylään moneksi päiväksi. Sairauksista kerron tarkemmin sitten, kun lapset itse kysyvät, koska silloin he ovat valmiita siitä kuulemaan.



Mun mielestä lapsille voi ja täytyy puhua totta, eikä valehdella. Heille pitää myös tehdä selväksi, että heillä on lupa kysyä - siksi olen omat vanhempani ottanut esille valokuvien muodossa enkä ole vaiennut heistä täysin. Minusta on myös tärkeää, etten mustamaalaa tarkoituksettomasti isovanhempia lapsilleni, vaikka toivoisinkin heidän pysyvän poissa lasteni elämästä mahdollisimman paljon. Isovanhemmat kuuluvat kuitenkin myös lasteni sukupuuhun ja juuriin, halusin minä sitä tai en.



Kaikkein vaikein tilanne olisi mulle selittää isovanhempaa, joka vaan ei ole kiinnostunut sen enempää lapsistaan kuin lapsenlapsistaan, mutta luulen, että yrittäisin tätäkin selittää niin neutraalisti kuin pystyisin. Mieheni suvussa on paljon asperger-piirteitä, ja ihmisiä, jotka oikeasti viihtyvät omissa oloissaan, eivätkä siis näytä olevan, eivätkä olekaan, kiinnostuneita muista ihmisistä, oli kyse omista lapsista tai lapsenlapsista, tai lapsenlapsenlapsista. Mieheni mummo esimerkiksi on jumittunut omaan kotimökkiinsä eikä lähde sieltä minnekään, vaikka olisi juhlat, hautajaiset tai mitä hyvänsä, tai oli ne kenen tahansa (jätti menemättä mm. siskonsa hautajaisiin). Hän ei ole seitsemän vuoden aikana vaivautunut opettelemaan meidän lastemme nimiä sen enempää kuin minunkaan nimeäni, vaan kutsuu minua edelleen mieheni "kaveriksi". Vanhin lapsemme tätä ihmetteli viime vierailullamme (käymme aina hänen luonaan kun käymme miehen isän luona), ja selitin vain, että mummo tykkää olla yksikseen eikä hän välitä, olenko minä isin vaimo vai isin kaveri, mutta mummo kyllä tietää, että minä olen lastemme äiti. Ja kyseessä ei siis ole mikään alzheimer- tai dementia-mummo, tämän naisen muisti pelaa kyllä edelleen aivan loistavasti. Loppujen lopuksi lapsen kannalta tärkeintä on tehdä selväksi se, ettei ole lapsen vika missään muodossa, oli mummo tai pappa millainen tahansa, halusi tavata tai ei halunnut, pystyi tai ei pystynyt.

asuvat lastenlastensa kanssa. Oma äitini ei suostu muuttamaan meille, asiasta on käyty moneen kertaan keskusteluja. Anoppi asuu siskonsa kanssa.

On se kyllä monen murheen asia, kun isovanhemmat eivät suostu asumaan lastensa perheissä vaan itsekkäästi haluavat pitää omat kotinsa ja omat elämänsä. Kaverin äiti aina herättelee lapset aamulla, laittaa aamupalat ja varmistaa, että lapset lähtevät ajoissa kouluun. Sitten hän siivoaa ja laittaa ruokaa, pesee pyykitkin. Oma äitini on niin itsekäs, että ei tee meille edes mehuja.

Toiset isovanhemmat ovat sekaisin ja vaarallisia, toisia ei voisi vähempää kiinnostaa. Ollaan sanottu, että toisten kanssa ei voi olla turvallisesti tekemisissä ja toisia taas kiinnostavat muut asiat. Olemme pahoillamme, mutta emme pysty asiaa muuttamaan. Tämä on vaikuttanut riittävän heille.



Isompi ongelma tuo on näyttänyt olevan meille vanhemmille kuin lapsille, lapsille kyse on erittäin kaukaisista ihmisistä.

eivät isovanhemmat olleet mun elämässä mukana eivätkä ole juurikaan minunkaan lapsen elämässä. Mitä ihmeellistä siinä on tai miksi sitä pitäisi erikseen selitetellä?

Kukin tekee niinkuin parhaaksi näkee.