Kokemuksia sovinnosta ystävän kanssa piiiitkän hiljaisuuden/välitpoikki tilanteen jälkeen?
Onko palstalaisilla kokemuksia sovinnosta sellaisen super ison riidan jälkeen? Niin että olisi esim. vuoden hilajsiuus välissä.
Mulla on erään tärkeän ihmisen kanssa ollut välit poikki jo melkein vuoden. Riidassa ei ollut kummassakaan sen enempää syytä kuin toisessakaan.
Minä kaipaan ystävääni, mutta entä jos hän ei minua? Molemmat ollaan tosi itsepäisiä.
Voiko tällaisesta tilanteesta palata enää ystävyyteen?
Kommentit (22)
se sovinto syntyi? Kumpi nöyrtyi ottamaan yhteyttä?
Musta tuntuu että alkaisin vaan itkemään jos asiasta puhuttaisiin
-ap
se sovinto syntyi? Kumpi nöyrtyi ottamaan yhteyttä?
Musta tuntuu että alkaisin vaan itkemään jos asiasta puhuttaisiin
-ap
ja siitä se sitten lähti kuin mitään ei olisi tapahtunut. Tätä ennen siis täydellinen hiljaisuus sen 8kk.
Yksi kaverini pisti muhun välit poikki tyhmällä tekosyyllä, vaikka oikeasti kyse oli kateudesta nopeasti muuttunutta elämäntilannettani kohtaan. Jos ottaisi yhteyttä ja haluaisi nähdä, en missään nimessä suostuisi. Mun mielestäni kaverit ovat vain kavereita, niitä saa aina uusia. Ei 30+ iässä enää leikitä alakoululeikkejä ja sovita vuosien jälkeen. Naurettavaa.
jos tämä entinen paras ystäväni menisi kihloihin eikä kertoisi siitä minulle (ollaan aina yhdessä puhuttu häistä ja miten osallistuisimme toistemme häihin) ja saisin kuulla siitä muuta kautta. Tms yhtäkkiä saisin vaan kutsun (jos sitäkään..)
-ap
Mulla on sama tilanne. Meillä ollu nyt yli vuoden välit poikki eikä olla oltu missään tekemisissä. Itse haluisin ottaa yhteyttä ja sopia, ja olla taas kavereita. Mutta en tiedä uskallanko tai millä tavalla edes lähestyä. Enkä tiedä mitä mieltä hän on ja haluaako palata kavereiksi enään..
Olimme parhaita kavereita monta vuotta. Hän seurusteli enemmän tai vähemmän koko ystävyytemme ajan eri miesten kanssa ja minä olin sinkkuna koko ajan. Sitten kun löysin miehen niin siitä muutaman kuukauden kuluttua "ystäväni" lopetti yhteydenpidon ja muuttui etäiseksi. Seurustelin kuulemma vääristä syistä.
Siitä sitten vajaan 6kk päästä oli hänen synttärinsä (meidän syntymäpäivissä on vai muutama päivä eroa) ja laitoin hänelle onnittelutekstarin. Siitä kaikki lähti taas liikenteeseen hissukseen ja kuten yllä mainittu, niin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Kaikki meni hyvin siihen saakka kunnes ilmoitin olevani raskaana. Hänelläkin oli jo pysyvämpi mies kuvioissa. Ilmeisesti hän ei sitä sulattanut ja ilmoitti, että on suunnitellut häitä jo pitkään (ei ollut kertonut minulle) ja että pilaan elämäni väärän miehen kanssa.
Me, parhaimmat ystävät koko maailmassa, menimme naimisiin muutaman kuukauden välein ja kumpikaan ei ollut kummankaan häissä. Tämän jälkeen olen (jostain ihmeen syystä) yrittänyt hieroa sovintoa, mutta ajattelin että olkoot.
Olen samaa mieltä, että kun ikää on 30+ voisi nämä "mä en leiki sun kaa" -setit jättää välistä. Olimme yksissä häissä ja siellä tämä ystäväni aviomies tuli meille juttelemaan ja ihailemaan vauvaa, mutta ystäväni oli niin kuin meitä ei olisi ollutkaan.
Ilmeisesti hänellä on vara valita kaverinsta. Ja kuten tarinasta käy ilmi, taustalla on jostain syystä ollut kateus minua kohtaan. Mitään muuta en keksi selitykseksi!
Että paluu ystäväksi voi onnistua, mutta se riita ja radiohiljaisuus pitää puida auki!!!! Ja varaudu siihen, että tilanne saattaa muuttua yhtä äkkiä uudestaan...
Mulla on sama tilanne. Meillä ollu nyt yli vuoden välit poikki eikä olla oltu missään tekemisissä. Itse haluisin ottaa yhteyttä ja sopia, ja olla taas kavereita. Mutta en tiedä uskallanko tai millä tavalla edes lähestyä. Enkä tiedä mitä mieltä hän on ja haluaako palata kavereiksi enään..
Nuo ajatuksen pyörii mullakin mielessä. Parhain tilanne olisi kun sattuisi johonkin paikkaan yhtä aikaa, jossa olisi ns. pakko kohdata toisensa.. Esim. jotkut illan istujaiset jossain tms. Siinä sitä näkisi jo toisen reagoinnista että kiinnostaako ystävyys vai ei.
-ap
Ihan viime päivinä on tullu mietittyä niitä aikoja kun ei oltu vielä riidoissa ja tekis todellakin mieli palata ystäviks. Nyt ei olla yli puoleen vuoteen ainakaan satuttu samoihin kekkereihin johtuen ehkä tahallisesta välttelystä. Mutta sillon alussa jos satuttiin samaan paikkaan niin hän ei edes vilkassut muhun päinkään. Tiedä sitten että kuinka asia olis nyt.
Ihan viime päivinä on tullu mietittyä niitä aikoja kun ei oltu vielä riidoissa ja tekis todellakin mieli palata ystäviks. Nyt ei olla yli puoleen vuoteen ainakaan satuttu samoihin kekkereihin johtuen ehkä tahallisesta välttelystä. Mutta sillon alussa jos satuttiin samaan paikkaan niin hän ei edes vilkassut muhun päinkään. Tiedä sitten että kuinka asia olis nyt.
sillä koen että hän oli ainut kunnon ystäväni, vaikka muita kavereita kyllä on...
-ap
Hiljaisuutta ystäväni kans mut nyt ollaan taas väleissä. Molemmat varmasti kaipaa toisiaan yhtä lailla, ole rohkea ja ota se eka askel.
Jos otat yhteyttä niin luovutatko oikeassa olemisen?
En tajua miksi aikuiset ei voi puhua asioista. Sitä se sopiminen on, ei sitä että ollaan hiljaa eikä puhuta.
Soitat ystävälle ja puhutte asian läpi, mitä niin kamalaa siinä on? Joutuu joustamaan ja tekemään kompromisseja? Siinähän vaan oppii toisesta kun kuuntelee mitä se puhuu.
En ymmärrä miksi sanot että ikävöit ystävääsi ja pelkäät ettei hän sinua. Taisit olla todella paska hänelle. Sitä sitten vaan pyydät anteeksi.
Oltiin ala-asteen lopulta päälle parikymppisiksi hyviä ystäviä, ehkä jopa parhaita kavereita. Sitten muutettiin eri puolille Suomea, ja muutama vuosi pidettiin yhteyttä silloin tällöin soittelemalla, pari kertaa vuodessa nähtiin kun osuttiin yhtäaikaa kotikylälle. 4 vuotta sitten yritin taas useamman kerran soitella ihan muuten vaan, ystäväni ei vastannut. Jonkun ajan päästä tuli viesti, että on just niin kiireinen, ettei ehdi jutella, ja pyysi sähköpostiosoitteeni (joka hänellä kyllä on ainakin ollut), ja sanoi että kirjoittelee paremmalla ajalla. No sitä "parempaa aikaa" ei vielä ole tullut, ei siis ole tuon jälkeen kuulunut yhtän mitään. Ei edes silloin, kun vajaa vuosi myöhemmin sain lapsen. Hänen vanhemmiltaan kyllä sain kortin ja pienen lahjan, eli varmasti oli tietoinen asiasta.
Ei suorastaan ikävä ole, olimme kuitenkin sen verran jo vieraantuneet toisistamme, ja elämät lahtivät aika eri suuntiin. Nyt kuitenkin mietin, pitäisikö ottaa yhteyttä, koska ensi kesänä on todennäköisesti tulossa tilaisuuksia mihin haluaisin osallistua, ja tiedän että niissä on myös tuo kaveri. Saattaa nimittäin olla hieman vaikea tilanne, kun tapaamme, jos emme ole ennen sitä olleet missään tekemisissä.
Eli en halua enää ystävyyttä, enkä välttämättä mitään tiivistä yhteydenpitoakaan, mutta muun kaveriporukan (joka vähän niinkuin pitkästä aikaa kokoontuu noissa tilaisuuksissa) takia haluaidin olla edes puheväleissä. Toisaalta, eipä taida enää hänen numeroaankaan olla tallessa.
Lisätään nyt vielä, että hän on kyllä fb:ssä, mutta sen olen päättänyt että sitä kautta en yhteyttä ota (enkä pyydä kaveriksi), jos ei muuten väleissä olla, asiat on ensin selvitettävä muuta kautta.
ei ole samanlaista kuin lapsena tai nuorena. Mikäli toisella tai kummallakin on puoliso & perhe kuvioissa, niin siinä on monta palaa, jotka täytyy saada sopimaan, jotta ystävyys toimisi. Perheen kuuluu mennä edelle ja jos ystävyys ei onnistu, niin ystävyys jää.
Minulla on menossa aikakausi, jolloin ystävyys on jäämässä. Kummankin perheet purjehtivat eri suuntiin ja tuntuu hassulta pitää kiinni ystävästä, joka odottaa, että minä (me) liikun heidän suuntaansa. En kyllä odota heidänkään seuraavan meidän suuntaamme. En ole tätä ottanut ystäväni kanssa puheeksi, koska hän on erittäin tunteellinen. Yritän pitää jonkin verran yhteyttä, mutta kerta kerran jälkeen on vähemmän yhteistä puhuttavaa ja tapaamiset harvenevat. Se on elämää. Ehkä vielä jonain päivänä ehdimme taas nauttia toistemme seurasta.
Jos otat yhteyttä niin luovutatko oikeassa olemisen?
En tajua miksi aikuiset ei voi puhua asioista. Sitä se sopiminen on, ei sitä että ollaan hiljaa eikä puhuta.
Soitat ystävälle ja puhutte asian läpi, mitä niin kamalaa siinä on? Joutuu joustamaan ja tekemään kompromisseja? Siinähän vaan oppii toisesta kun kuuntelee mitä se puhuu.
En ymmärrä miksi sanot että ikävöit ystävääsi ja pelkäät ettei hän sinua. Taisit olla todella paska hänelle. Sitä sitten vaan pyydät anteeksi.
Siinä siis että miksei voi olla aikuinen ja lopettaa tämmöstä arvuuttelu peliä. Miksei voi olla rohkea ja kertoa vaan miltä tuntuu.
Ehkä siksi että toinen on aikoinaan tuntenut sinut niin perin pohjin ja jotenkin pelottaa avautua jälleen tälle henkilölle jos se sanookin että kuule kiitos ei, mulla on kaikki paremmin ilman sua.
Ja kuten aiemmin sanoin, en ole ollut hänelle sen paskempi kuin hän minulle, koko riita on niin mitätön mutta hiljaisuuden myötä paisunut suureksi.
-ap
Mulla on kamala juttu, mutta en voi siitä edes puhua.
että kaikki vois kysellä että mikä mikä MIKÄÄÄÄÄ KERRooooooo
...............
Yksi parhaista ystävistäni on ollut ystäväni jo lapsesta saakka.
Meillä tuli muutama vuosi sitten tosi paha riita. siinä molemmat sitten puhui suunsa puhtaaksi :(
Ei oltu aikoihin tekemisissä. Molemmat loukkasivat typerästi toisiaan.
Minä otin lopulta yhteyttä tähän ystävääni ja pyysin anteeksi. Hänkin pyysi omaa käytöstään anteeksi. Tavattiin seuraavana päivänä, halattiin ja sovittiin, että annetaan sen olla mitä molemmat sanoivat. Hänkin oli kaivannut minua kovasti ja minä häntä.
Nyt ollaan ehkä vielä läheisempiä ystäviä kuin ennen tätä sattunutta selkkausta.
Mulla oli myös vähän vastaava tilanne, yritin ottaa asian puheeksi, mutta siitä ei seurannut mitään hyvää, päin vastoin.
Tuli semmoinen olo etten voi luottaa häneen enää ollenkaan ja että kun tapaamisesta tulee vain paha olo (toistuvasti) niin olkoon sitten. Keskityn muihin ihmissuhteisiin.
Toisaalta, jos en olisi edes yrittänyt niin varmaankin harmittaisi. Nyt tilanne sinänsä harmittaa, mutta koen tehneeni voitavani. En luovuttanut liian helposti, mutta suojelen itseäni ja läheisiäni.
Hän loukkaantui verisesti, kun olin julkisesti eri mieltä hänen kanssaan ihan mitättömästä asiasta. Jostain syystä tulkitsi, että olin halunnut häntä nöyryyttää. Mikään selitys tai pahoittelu ei auttanut.
Tuntui ihan hemmetin pahalta, että ystäväni ei voinut uskoa, etten todellakaan ollut tarkoittanut loukata häntä, vaan hän piti itsepintaisesti kiinni ajatuksesta, että minulla on jotakin häntä vastaan.
Meni kuukausia, vuosikin, kunnes pikku hiljaa aloimme pitää yhteyttä. Asia "unohtui". Ystävyytemme ei kuitenkaan koskaan palannut entiselleen. Meillä ei ollut enää rentoa, mukavaa yhdessä oloa, vaan hän oli piikittelevä ja peitetyn aggressiivinen.
Sitten en vain enää jaksanut. Ei vain enää tullut otettua yhteyttä. Harvakseltaan olemme soitelleet viime vuosina, kun jotain merkittävää on tapahtunut (yhteinen ystävä kuollut tms), mutta puhelut ovat pelkkää pinnallista kohteliaisuutta.
Vieläkin tuntuu pahalta ystävyytemme menettäminen, mutta jatkaminen olisi ollut vielä pahempaa. En vain voi olla ystävä sellaisen kanssa, joka pitää minua alhaisena tavoiltani, ja jonka kanssa sovinto ei onnistu ja yhteisymmärrykseen ei pääse, vaikka kuinka haluaisi. En olisi koskaan uskonut, että meille kävisi näin. Hän oli kuin siskoni, ja vieläkin surettaa hänen menettämisenä.
Mulla oli parhaan kaverini kanssa reilusti yli kahden vuoden totaalinen välirikko. Ei siis oltu missään tekemisissä, eikä kertaakaan edes vahingossa törmätty, vaikka osan tuosta ajasta asuimme samassa kaupungissakin. Sitten kuulin että hän sai vauvan (toisen, ensimmäisen hän oli saanut tuon välirikon aikana, oli myöskin mennyt naimisiin tuona aikana), ja päätin onnitella häntä. Lähetin tekstarin jossa onnittelin vauvasta, kyselin myös muita kuulumisia ja kerroin omianikin. Siitä se sitten lähti, alettiin taas tapailemaan silloin tällöin, ja nyt ollaan taas tosi hyvissä väleissä. Kumpikin on nyt jälkeenpäin pyytänyt anteeksi omaa aiempaa käytöstään, ja kertonut että miten kova ikävä toista oli silloin välirikon aikana.
Suosittelen ottamaan yhteyttä, ja koittamaan sopua.
Riidan syyhyn sen enempää menemättä, palasimme kuitenkin ystäviksi.
Asiaa ei koskaan puhuttu auki :(