Lue keskustelun säännöt.
Vieraantuminen omista vanhemmista
03.03.2012 |
Välit muuttuivat viileiksi asiaväleiksi jo ollessani varhaisteini-ikäinen, ja nyt edelleen aikuisena todella vaikea jutella heidän kanssaan muusta kuin käytännön triviaaleista aiheista. Mistään henkilökohtaisesta ei koskaan puhuta. Jos yritän, johtaa se vain huutamiseen mitä en jaksa kuunnella.
Toinen vanhemmistani on "narsisti"-tyyppinen tyranni, joka kotona asuessani oli todella ilkeä, pahansuopa ja riidanhaluinen alistaja, ja kaiken oli aina mentävä hänen oikkujensa mukaan, joten tällainen suhtautuminen on ollut välttämätöntä jotta hänen kanssaan on pystynyt asumaan. Opin siis esittämään asiat kuten hän haluaa kuulla eli valehtelemaan vaikka mustan valkoiseksi jos tällä sai hänet pidettyä tyytyväisenä.
Vaikka olen nykyään irti hänen/heidän vaikutuspiiristään, en edelleenkään osaa olla heille oma itseni. Tavataan muutaman kuukauden välein tai harvemmin, ei soitella tai pidetä yhteyttä muuten. Vanhemmat ovat tästä pahoillaan, varmasti ihan aidosti eikä vain kulissien takia, ja toivovat että kävisin useammin. Itsekin haluaisin, mutta en vaan "pysty". Mulle tulee joka kerta todella paha ja ahdistava olo vierailuista, ja itken aina tapaamisen jälkeen. Vanhemmat syyllistävät mua (ainakin mielessään, vaikka eivät sitä enää ääneen sanokaan) siitä etten ole tehnyt elämässäni sellaisia valintoja kuten he olisivat halunneet, sekä siitä että välimme ovat sellaiset kuin ovat. Tunnen tästä huonoa omaatuntoa. Jos tapaaminen on mennyt hyvin itkettää senkin takia että on ikävä perhettä.
Kaiken lisäksi elämässäni on tapahtunut aika iso muutos, josta en ole heille kertonut, ja joudun näyttelemään roolia että asiat ovat kuten he olettavat. En enää haluaisi jatkaa tätä. Silti suunnittelen ennemmin välien katkaisua kokonaan kuin totuuden kertomista, vaikka asia tullee väistämättä ilmi jossain vaiheessa.
Tämmöstä...
Kohtalotovereita? Neuvoja?
Kommentit (1)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En oikein neuvoa osaa, tuntuu vain, että jos vanhempien kanssa ei voi puhua, ei tuota tilannetta oikein voi selvitelläkään, ja jos ei voi selvitellä, niin sitten täytyy vain yrittää vapauttaa itsensä noista huonon omantunnon kolkkeista. Aina ei asiat mene parhain päin, mutta omaa elämäänsä saa ja pitää silti elää. Toivon, että tilanne ratkeaa johonkin suuntaan, tuo on niin kamalaa tuo puun ja kuoren välimaastossa oleminen.