"hukkasin elämästäni vuosia" mitäs nyt?

niin lopeta se vuosien hukkaaminen nyt. Noista vuosista on vissi hyöty. sä tiedät mitä et halua tehdä enää. Heitä ne roskiin ja jatka eteenpäin.

Mulla oli vielä keväällä sama tilanne, paitsi että olin jo 33-vuotias. Masennusta, sekoilua, huonoja miessuhteita ja työttömyyttä takana. Työkokemusta ei juuri mitään. Kaksi lasta tehtynä väärien miesten kanssa. Olen aina ollut alisuoriutuja ja itsetuntoni ollut olematon. ADD-taipumustakin on. Huonommuuden ja ulkopuolisuuden tunteet saivat pysymään siellä kuilussa.

Mutta sainpa haettua yliopistoon minäkin. Hain kahdesti ja toisella kerralla pääsin. Ala on todella hyvin työllistävä, joten ehkä minäkin vanhoilla päivilläni pääsen yhteiskunnan rytmiin mukaan. Meidän vuosikurssilla on ihmisiä ikävälillä 19-60 vuotta, joten en ole edes vanhin. Nyt opiskelen, kahden lapsen yksinhuoltajana aika haastavaa, mutta olen tosi innostunut ja suoriudun hyvin. Toki välillä mietin että olisi pitänyt käyttää viimeiset 10 vuotta aivan toisin, mutta toisaalta en olisi minä ilman kokemuksiani. Koen että minulla on elämästä sellaista näkemystä, jota ei ole sellaisella joka on kulkenut silkkistä tietä pitkin.

Joten hae huomispäivänä pääsykoekirjat ja ala lukea. Sulla on kaikki mahdollisuudet vielä käytössäsi. Pidä kokemuksiasi voimavarana. Äläkä sure (muka)menetettyjä vuosia, sulla on yhtäläinen ihmisarvo vaikka et tuntisikaan itseäsi ns. menestyjäksi. Ihminen on muutakin kuin veronmaksaja.

Onnittelut perheestäsi, ja rakasta itseäsi. Sä pystyt mihin vaan :)

moni ihminen opiskelee nelikymppisenä uuden ammatin.



Toivottavasti saat myös ammattiapua kuvaamiesi tunteiden käsittelyyn.



Miehelläni oli hiukan samantapainen ongelma, takana monta opiskeluiden keskeytystä, taustalla pitkäaikainen hoitamaton masennus. Hänellä on ylläpitolääkitys varmasti loppuelämän. Hänkin hoksasi vasta kolmekymppisenä oman alansa ja nyt 12 vuotta myöhemmin arvostettu oman alansa asiantuntija, opettaja, tutkija ja luennoitsija.

Miksi haluat yliopistoon. Jos haluat töitä mene ammattikouluun ja hanki ammatti. Sitten alat hankkimaan rahaa kottikärryittäin. Yliopistosta et saa rahaa.

Tämän kommentoijan täytyy olla amis.

Yliopistosta saa sivistystä ja yleensä mielenkiintoisemman työn kuin ammattikoulupohjalta.

Rahaa saa työstä.

Kuka tahansa voi olla maisteri, mutta rahaa tulee työstä. Sivistys ja työ on viisasta pitää erillään toisistaan.

Olen lähes täysin samassa tilanteessa! Tein asioita ja olin todella järkevä ikäisekseni aina 20-vuotiaaksi asti, sen jälkeen en enää "kestänyt" ja päästin itseni valloilleen maailmalle. Olin myyjänänä ja yritin aloittaa opiskelun joka vuosi eikä se koskaan onnistunut. Ja lopultahan sitten mennä sekoilin ja tein vain mitä huvitti milloinkin. Sitten 24-vuotiaana aloin tekemään ensimmäisiä pieniä liikahduksia kohti järkevämpää elämää, nyt olen 27 ja olen päässyt ammattikorkeakouluun aikuispuolelle lukemaan. Ja hyvältä tuntuu (koulu nyt tosin ei ole vielä alkanut).



Ja tuo juuri on HYVÄ että tunnet olevasi 10 vuotta nuorempi, koska ihminen on vain sen ikäinen kuin miltä tuntuu. Minäkin olen henkisesti aivan 20 v, eikä se haittaa minua pätkääkään :) Eikä sillä ole mitään väliä siellä kenellekään minkä ikäinen olet. Korkeintaan ihmiset ihailevat sinua että teet niitä asioita sinun iässä. Joten ei kukaan ainakaan karsasta.



Ja ne vuodet eivät ole menneet hukkaan. Asiat menevät aina niinkuin on tarkoitus, joten tämä on ollut se tie jota juuri sinun on täytynyt kulkea. Itselläni tiedän tasan tarkkaan että minulla oli vain ajan kysymys koska "repesin". Jos en olisi 20-vuotiaana tehnyt valintojani, olisin vain pitkittänyt vääjäämätöntä ja tehnyt ne vain myöhemmin. Ei niitä mitenkään voi välttää. Joten olen iloinen että tein ne asiat joita tein silloin, enkä esim. 40-vuotiaana.

Ymmärrän täysin tuon "vain ajan kysymys, milloin repesin". Pidin itseäni kasassa 26-vuotiaaksi, jolloin tuli sekoiluvaihe.

Miten voi "jättää" lapsen joka vasta nyt on siinä iässä että äiti hahmottuu ihmisenä eikä emona. Jotkut joutuvat yhteiskunnan pakottamina laittamaan lapsensa päivähoitoon koska kaikki tuet otetaan pois jos kieltäytyy  työllisyyskursista josta on mahdoton työllistyä tai pätkätyöstä. Tässä ajassa on romutettu käsitys perheen arvosta. Kaikkien pitäisi olla jotain maisrereita tai muita hampstereita että saa arvostusta. Lapset ovat samassa asemassa rotukoirien kanssa tai ehkä huonommassakin koska niillä ei voi ostaa arvostusta. En voi ymmärtää miten ihmiset tulevat tänne maista missä perhe on jo arvo sinänsä Äiti on itsessään arvokas ja isä on itsessään arvokas ja kaikki sukuun kuuluvat ovat arvokkaita jne. Tässä maassa jokainen on yksin  vailla tukea ja turvaa, ei henkistä eikä aineellista. Henkinen turvallisuudentunne on äärimmäisen tärkeää. Se että on itsessään sellaisena kuin on tärkeä ja arvokas. Jostakin katalasta syystä meidän yhteiskuntamme haluaa hävittää yksilön ja tehdä hänestä massatuotantoa yhteiskunnan rattaisiin. On sitten tohtori, maisteri tai "vähmmän koulutettu" kaiken perustana on yksilön tasapäistäminen ja minä itse kaikkien yläpuolella asenne missä ei luoda henkistä yhteenkuuluvuutta. Meidät opetetaan ahdistumaan jos jonkinlaisen syyn vuoksi.  Koska se on yhteiskunnan etu. Mitä hajanaisempia ja yksinäisempiä ihmiset ovat sitä helpompi heitä on hallita.  Siitä taas seuraa nuorten pahoinvointi. Jo lastentarhassa opitaan massana olemista missä pienikin erilaisuus on pahasta. Luamaoppinen ei luo laumaturvallisuutta. ihminen on lauman keskellä äärimmäisen yksinäinen. Hänelle kasvaa valeminä joka palvelee yhteiskuntaa ja hylkää  oman tarpeensa olla onnellinen siitä että on olemassa omana itsenään omassa perheessään suvussaan ja yhteisössään. Ihmiset sumutetaan ulkoisten menestysmerkkien metsätämiseen kuten omaisuuden näyttävyyteen, oppiarvoihin ja meille vieraitten ihmisten arvostukseen joihin asisältyy kateus ja pahansuopuus koska tässä riittämättömyyden yhteiskunnassa mikään ei riitä. 

Hei älä turhaan masentele elettyä elämää. Sulla on näkemystä ja kokemusta ja tarvittaessa kokemuksen syvää rintaääntä, niinsanotusti. Voit ammentaa siitä moneen niin lapsesi kasvatuksessa kuin vaikka tulevissa opinnoissa tai ammatissa. Olet elänyt varmaan jo niin ettei tarvitse kipuilla viidenkympin-villityksiä :D tsemppiä sulle! ..itsellä oli sama tilanne, mutta ei lasta ;) Hyvin sun käy!

Olen 48 v ja opiskelen yliopistolla, sinä olet tosi nuori vielä. Mitä väliä sillä on minkä ikäisiä muut on?

Nostan hattua. Tsemppiä! Lähde ihmeessä opiskelemaan, se on sijoitus myös lapsesi tulevaisuuteen.

Sama tilanne, mutta eipä oo edes lukio käytynä. 5v tätä p*skaa. Masennusta, päihteitä, sekoilua. 4v ollu koukussa subuun ja nyt hetken aikaa pystyny olemaan ilman, kiitos katkon. Alle kuukaudesta kuitenkin puhutaan :/ hävettää näin vanhana olla tässä tilanteessa. Toisaalta koitan miettiä, että nyt kun on niin huonosti töitä, on hyvin mahollista etten ois saanukkaan mitään ja olisin joka tapauksessa kotona. Ahdistavaa kun niin monta vuotta on valunu hukkaan, ja esim opiskelun alottaminen tosi vaikeeta :(

Melkoisen kristillistä menoa, että heitit hukkaan elämän vuosiksi, kun olit vaan ja humputteli. (toivottavasti aineet ovat jääneet taakse) Ei ne ole hukkavuosia, vaan ne on tehnyt sut sellaiseksi kuin olet.

Nyt teet jotain muuta, koko maailma on auki. Käytä hyväksesi se noina edeltävinä vuosina saamasi elämänkokemus.

Onnea tulevaisuuteen, mitä ikinä päätätkin.

Ikinä ei ole liian myöhäistä! Minäkin "tuhlasin" nuoruusvuoteni, kävin amiksen, tein pätkätöitä n. 7 vuotta, juhlin vähän liiaksikin ja hypin huonosta parisuhteesta toiseen. Tuhlasin heittomerkeissä siksi että olen myös oppinut näistä vuosista paljon, nykyään osaan arvostaa itseäni, muita ja elämää yleensä.

Nyt 27-vuotiaana olen lähdössä opiskelemaan ammattikorkeakouluun, josta suunnittelen jatkavani yliopistoon jos rahkeet riittää ja tuntuu että koko elämä on edessäni ja maailma avoinna valloitettavaksi!

Luulen että suurimalla osalla tulee joskus jonkunlainen ns. sekoiluvaihe, tavalla tai toisella, ja mä oon ihan tyytyväinen että oon sekoiluni jo sekoillut. Tsemppiä!

Tottakai voit mennä yliopistoon. Eivät läheskään kaikki edes ole 10 vuotta nuorempia. Itse olen opiskellut KTM:ksi jo vuosia sitten, työskennellyt talouden parissa ja nyt hain ihan toiselle alalle yliopistoon. Minut hyväksyttiin ja aloitan kypsässä 33-vuoden iässä taas opiskelun. Ei tässä mitään. :)

Vierailija kirjoitti:

Mulla oli vielä keväällä sama tilanne, paitsi että olin jo 33-vuotias. Masennusta, sekoilua, huonoja miessuhteita ja työttömyyttä takana. Työkokemusta ei juuri mitään. Kaksi lasta tehtynä väärien miesten kanssa. Olen aina ollut alisuoriutuja ja itsetuntoni ollut olematon. ADD-taipumustakin on. Huonommuuden ja ulkopuolisuuden tunteet saivat pysymään siellä kuilussa.

Mutta sainpa haettua yliopistoon minäkin. Hain kahdesti ja toisella kerralla pääsin. Ala on todella hyvin työllistävä, joten ehkä minäkin vanhoilla päivilläni pääsen yhteiskunnan rytmiin mukaan. Meidän vuosikurssilla on ihmisiä ikävälillä 19-60 vuotta, joten en ole edes vanhin. Nyt opiskelen, kahden lapsen yksinhuoltajana aika haastavaa, mutta olen tosi innostunut ja suoriudun hyvin. Toki välillä mietin että olisi pitänyt käyttää viimeiset 10 vuotta aivan toisin, mutta toisaalta en olisi minä ilman kokemuksiani. Koen että minulla on elämästä sellaista näkemystä, jota ei ole sellaisella joka on kulkenut silkkistä tietä pitkin.

Joten hae huomispäivänä pääsykoekirjat ja ala lukea. Sulla on kaikki mahdollisuudet vielä käytössäsi. Pidä kokemuksiasi voimavarana. Äläkä sure (muka)menetettyjä vuosia, sulla on yhtäläinen ihmisarvo vaikka et tuntisikaan itseäsi ns. menestyjäksi. Ihminen on muutakin kuin veronmaksaja.

Onnittelut perheestäsi, ja rakasta itseäsi. Sä pystyt mihin vaan :)

En ole ap, mutta tulipa tästä kirjoituksesta hyvä mieli. Onpa hieno kuulla että olet pärjännyt elämässäsi noin hyvin vaikeuksistasi huolimatta. Paljon tsemppiä opintoihisi.

YO on täynnä aikuisopiskelijoita. Aloitin itse 2015 syksyllä (34v) ja nyt jo puolet tutkinnosta tehtynä. Nuoret ei haittaa eikä muuten katso pitkin nenänvartta jos sinäkään et heitä!

Mut tiedän tuntosi. Nyt vaan toimintaa kehiin!

Itse olen 31v mies ja tuntuu, että on väkisinkin menny ainakin kymmenen vuotta hukkaan. Ellei enemmänkin. Tuhlannut aikaa väärien ihmisten kanssa, asunut koko iän samassa paskakaupungissa ja tuntuu, että ei ole saavuttanut/saanut mitään aikaiseksi ja että ei ole minkäänlaista tulevaisuutta. Ja olen saanut kerta toisensa jälkeen pettyä muihin ihmisiin, eikä näin ollen pahemmin ole kavereita. Onneksi on sentään emäntä kuvioissa ja tässä nykyisessä duunissa oltu jo kahdeksan vuotta.

Silti vaan tuntuu, että tarvitsen jonkinlaista potkua. Lapsia en hanki, en ole oikea ihminen siihen hommaan (eikä rehellisesti sanottuna kiinnosta). Kymmenen vuotta heitetty hukkaan bänditouhujen takia, ei lopulta tullut mitään. Monesti on tuntunut siltä, että haluaisi muuttaa jonnekin kauemmas, missä kukaan ei tuntisi minua ja samalla "aloittaisin alusta." Silti mulla on täällä työpaikka, porukat ja edullinen kämppä etuuksineen.

Tällä hetkellä käyn kitaratunneilla ja jos kaikki menee niinkuin elokuvissa, niin saatan laittaa kotistudion pystyyn ja alkaa tekee omaa matskua. Kun olen saanut tarpeekseni bänditouhuista. Muuten tuntuukin about siltä, että joka ikinen päivä on vaan yhtä ja samaa...

Jatkat märehtimällä "hukattuja" vuosiasi ja käytät siihen vatvomiseen seuraavat 10 vuotta.