En uskalla edes ajatella toista lasta.Pelottaa.

Esikoista synnyttäessä kroppani ei vain toiminut, aukesin viiteen senttiin puolentoista vuorokauden aikana, ja siihen jämähti. Ei vain auennut enempää odottelusta huolimatta. Lopulta lapsi otettiin ulos kiireisellä sektiolla ettei vauvalle olisi tullut hätää.



Sitä vain olen miettinyt, että kipu oli aukeamisvaiheessa lopulta aivan käsittämätön,tuntui kuin olisin hukkunut siihen tuskaan.



Jälkikäteen mm. oma sisareni sanoi, että joo ei se vielä mitään kun vasta ihan siinä lopulla auetessa ennen ponnistusvaihetta todella sattuu, supistukset vyöryy päälle. Täältä olen myös lueskellut miten ponnistusvaihe vatsa on se kauhea vaihe, ja miten kipu on kestämätön.



En todella käsitä, miten enää kantaa lasta.Miten mennä uudelleen kohti sitä kipua. En usko että pystyn siihen enää. Tulee kauhean paha olla kun ajattelenkin sitä että pitää mennä synnyttämään. Jos se mitä koin, olikin vain pientä verrattuna siihen " oikeaan" kipuun, en voi käsittää miten ihmiset selviävät järjissään sellaisesta koitoksesta.



Samalla tuntuu surulliselta ettei tämä meidän esikoinen saa sisaruksia.

Kuvittelin aina ennen että olen joskus vielä monen lapsen äiti.



Onko siellä ketään toista, joka ensimmäisensä saatuaan tajusikin että lapset jäivät yhteen? Miten selvisitte asiasta?