Ikuinen huono omatunto

Sain ensimmäisen lapseni melko nuorena, ylättäin. Suhde lapseni isään oli tuolloin huonossa jamassa, ja me molemmat tapailimme muita ihmisiä, tietoisena toistemme tapailuista. Sitten tuli tämä onnellinen yllätys, mikä tietenkin muutti tilanteen. Olin ystävystynyt tapailemani miehen kanssa, jonka tiesin olevan syvästi minuun ihastunut. Viikko sen jälkeen, kun sain kuulla olevani raskaana, kävin ulkona (elokuvissa) tuon miehen kanssa. Jatkoimme yhteydenpitoa puhelimitse vaikka kuinka kauan, enkä kertonut raskaudestani, kun en halunnut menettää tuota ihmissuhdetta. Kaipasin huomiota ja ystäviä, joita tuohon aikaan ei ollut yhtään, kaipasin flirttiä ja tunnetta, että kelpaan.



Nyt esikoiseni on jo nelivuotias, mutta en pääse yli siitä, että olin niin huono äiti, etten raskaana kertonut vauvastani, ja että kävin sen kerran elokuvissa, pidin yhteyttä ja flirttailin. Että olin ihastunut tuohon mieheen. Yritän ajatella, että elämäntilanteeni oli mikä oli, ja että olihan miehellänikin juttuja, ettei elokuvissa käyminen ole niin paha asia, jne., mutta en pääse asiasta yli. Katson lastani, jota rakastan eniten koko maailmassa, joka on niin viaton, niin kaunis ja täydellinen, ja vihaan itseäni, kun en ole tarpeeksi hyvä hänen äidikseen.



Kärsin vakavasta masennuksesta johtuen juuri näistä typeristä valinnoista, joita olen menneisyydessäni tehnyt. Voinko jo antaa anteeksi itselleni, vai onko vain oikein, että kärsin?