Onko täällä muita jonka lapsella ei ole yhtään kaveria? 12v

kaveri, joka oli kova määräilemään, kiroilemaan ja nimitteli myös tyhmäksi. Luonnollisesti ei tyttöni enää halua mennä tuolle kaverille.

lastani kavereiden kanssa, niin omani on aika etäinen, itsekäs ja kärkäs tiuskimaan kavereille. Kavereiden kanssa tulee helposti kinaa. Hän ei myöskään itse ole mitenkään äärimmäisen kiinnostunut kavereista (sellaisella intensiivisellä tavalla) vaan kaipaa selkeästi myös omaa aikaa ja tilaa ympärilleen. Lastani ei myöskään ihan hirveästi kiinnosta muiden lasten jutut - päin vastoin, häntä kyllästyttää, jos esim. koulussa puhutaan paljon vaikkapa jonkun toisen lapsen uudesta lemmikistä.



Tuntuu todella vaikealta ohjailla toisen käytöstä ystävällisempään suuntaan, kun se ei kerta kaikkiaan tule luonnostaan. Nyt tilanne on se, että lapsellani on kavereita koulussa ja satunnaisesti (kerran viikossa) hän touhuaa koulun jälkeen muiden kanssa. Koska lapsella on kilpaurheiluharrastus (joka vie paljon aikaa) ja meillä on perheenä paljon ystäviä, niin tuo kaverittomuus ei kovin paljon arjessa näy.



Pakko siis äitinä sanoa, että mielestäni lapseni kaverittomuudelle on kyllä olemassa ihan selkeä syy. Enkä siis yhtään tiedä, miten asiaa lähtisin ratkomaan.

jos sanoo niin tai tekee näin yms mutta jotenkin ei vaan osaa olla aina rikkomatta esim sääntöjä ja määräilee. Nyt on niin iso jo että ihan viimeinen aika tajuta asia itse. Kuitenkin näen että olisi hirveä halu saada niitä kavereita.

kaveri, joka oli kova määräilemään, kiroilemaan ja nimitteli myös tyhmäksi. Luonnollisesti ei tyttöni enää halua mennä tuolle kaverille.

syy on melkein väistämättä lapsessa itsessään, ja vaikea on toisen käytöstä muuttaa, varsinkin kun ei useimmiten olla paikalla.

Kaverittomuus alkaa vaikuttaa jo meillä arkeen, pienempien lasten kanssa on mentävä leikkipuistoon ja aikuisilla on omat harrastukset, eikä tällä 12veellä ole ikinä "omia menoja". Ei yksin kotona istuminenkaan ole kiva vaihtoehto.

Vierailija kirjoitti:

syy on melkein väistämättä lapsessa itsessään, ja vaikea on toisen käytöstä muuttaa, varsinkin kun ei useimmiten olla paikalla.

Olen samaa mieltä tuosta, että syy on monesti lapsessa itsessään. Puolison lapsi oli vanhassa koulussa kaveriton ja halusi sen takia vaihtaa koulua. Uudessa koulussa alkoi ihan ok, mutta nyt sielläkin on sukset ristissä niiden parin uuden koulukaverin kanssa. Eivätkä nuokaan sellaisia kavereita olleet, kenen kanssa olisi vapaa-ajalla aikaa viettänyt. Lapsen käytös on kotonakin jo sellaista jatkuvaa ärsyttämistä, näsäviisastelua ja show'ta, että en yhtään ihmettele miksei tätä jakseta.