Ikuisesti isätön. Surullinen olo.

Kannattaa mennä terapiaan käsittelemään noita suruja. Todella hienoa että olet alkanut puhumaan asioista. Ja tosiaan jätä isäsi omaan arvoonsa, äläkä mene sinne. Tottakai kaikki vanha sinua vaivaa ja syyllisyys kun on noin kohdeltu. Todella suosittelen käsittelyapua, kun kerrot tarinasi saat varmasti tukea siihen, kelaltakin taloudellista. Tsemppiä!

Sehän vaikuttaa paljon, että kumpi on tehnyt ratkaisevat virheet ja voiko niistä päästä yli ja antaa anteeksi?

Sinä et ole yhtä kuin isäsi tai vanhempasi ylipäätään. Jos äitisi asuu isäsi kanssa vielä, epäilen ettei hänkään ole terve. Oma elämäsi ja hyvinvointisi kannalta koeta rajaa isäsi ulos ajatuksistasi. Hae apua, keskusteluapua, ehkä tarvitset lääkkeitä.



Äitisi on valintansa tehnyt, sinä et ole hänen onnestaan vastuussa, vain omastasi. Voimia!

Ei olla oltu väleissä enää vuosiin ja ratkaisu on ollut hyvä. Olen vihdoin päässyt eheytymään, elämä on nyt hyvää.



Enää en ole isälleni vihainen, en tunne surua asian vuoksi, en katkeruutta. Joskus elämässä tulee vastaan ihmisiä joilla on isäni piirteitä ja saatan yhdistää heitä isääni etenkin jos ovat suurin piirtein saman ikäisiä.



Siinä missä muita ihmisiä isäni kaltaiset superrasittavat ääliöt - sori karkea ilmaisu, tämä vaan kuvasi parhaiten :) - ärsyttävät ja turhauttavat, minä näen mikä ihminen on ja korkeintaan hymähdän. En hukkaa paukkuja, koska tiedän ettei se niiden kanssa hyödytä.



Tunteita isääni kohtaan ei ole enää jäljellä, ei positiivisia eikä negatiivisia. Joku päivä isäni poistuu kuten meistä jokainen täältä, minulle se tulee olemaan helpotus.

vai tietääkö ettei ole?

mikä tällaiseen tilanteeseen on johtanut? Isällä saattaisi olla asioihin erilainen näkemys.

Seppo Jokisen kirjan Isän ikävä, suosittelen..

Joskus muinoin olen tälläkin palstalla asiasta kai jo avautunut.



Isä hän ei koskaan ole ollut. Paha ja ilkeä, narsistisesti käyttäytyvä, muita kiusaava, umpimielinen sadisti. Mitään "välirikkoa" ei virallisesti ole koskaan tapahtunut tai mikään tietty tapahtuma ei tähän ole johtanut, hän on vain ottanut minut likasangokseen. Tämä on tilanne ollut aina, oikeastaan jo syntymästäni saakka, pahentunut toki vuosien aikana isän alkoholisoitumisen pahentuessa. Kulissien takainen pahuus ei oikeastaan koskaan tullut ulkopuolisten tietoon, nyt vasta muutaman viimevuoden aikana olen alkanut pikkuhiljaa avautua läheisilleni lapsuuteni hirveyksistä. Ehkä tämä salailun tietoinen lopettaminen ja totuuden kertominen on saanut isäni lopullisesti järjiltään? Kun olen lakannut peittelemästä hänen tuhojaan, hän kokee suojakuorensa murtuneen?



Lapsena toivoin kädet ristissä, että hän ei olisi isäni. Toivoin, että jostakin tulisi mies, joka sanoisi olevansa isäni ja pelastaisi minut tuolta armottomalta kotikiusaajalta. En tiedä epäileekö hän isyyttään, on hän toki humalassa kaiken muun pahan lisäksi huutanut meidän lasten olevan jonkun muun lapsia kuin omiaan. Paha ja ilkeä hän on aina ollut: tekee asioita ihan tarkoituksellisesti vain loukatakseen muita ja saa siitä ilmeisesti jotakin hetkellistä tyydytystä.



Jospa vain kumitan ja poistan hänet kokonaan elämästäni. Alan elää kuin häntä ei enää olisi. En enää odota häneltä isänä mitään, kun ei ole ketään jolta mitään voisi edes odottaa. Hän olisi minulle ilmaa. Annan hänen pahojen sanojensa valua kuin vesi hanhen selästä. Silloin harvoin kun kävisin lapsuuden kotonani, käyttäytyisin kuin häntä ei edes olisi.



Pahalta tämä silti tuntuu. Ihan kuin itse olisin tehnyt jotakin tai ansainnut tämän kaiken. Ansainnut isäni elämän mittaisen pahuuden? Hävettääkin. Silti tiedän , ettei minussa ole mitään vikaa, sitä kaikki muut paitsi isäni ovat minulle vuosien aikana toistaneet. Mutta miksi sitä kuitenkin aina syyttää itseään? Että jos vain olisin ollut lapsena jotenkin "parempi", vastasyntyneenä helpompi, nuorena ahkerampi....silti tiedän, ettei mikään olisi kuitenkaan toisin.

Seppo Jokisen kirjan Isän ikävä, suosittelen..

Googletin Seppo Jokisen. Mielenkiintoisia ajatuksia täytyy myöntää (miehen uskonnollisesta taustasta huolimatta). Nämä alle netistä lainatut sanat osuivat ja upposivat minuun jokaista sanaa myöten:

"Oli lapsi sitten tyttö tai poika, isän tehtävä on antaa turvaa ja kannustusta. Isä kertoo tytölle miten suloinen ja ihana tytär on ja pitää häntä sylissään, että tyttö tottuisi mieheen ja miehen kosketukseen. Toki isän pitää kertoa myös pojalle kuinka suloinen ja ihana poika on, mutta pojan kohdalla isän on hyvä kannustaa, sallia epäonnistumiset ja palkita....

...Isä on hirveän tärkeä lapsen itsetunnon ja kelpaavuuden kannalta, ja äitisuhde luo kykyä empatiaan, lämpöön ja läheisyyteen.

- Äidin merkitys lapselle on mielestäni ensisijainen. Äiti synnyttää, äiti ravitsee fyysisesti ja psyykkisesti. Mutta isän tehtävänä on kelpaavuuden vahvistaminen, ja kummankin lapsen sukupuolen vahvistaminen. "

"Oli lapsi sitten tyttö tai poika, isän tehtävä on antaa turvaa ja kannustusta. Isä kertoo tytölle miten suloinen ja ihana tytär on ja pitää häntä sylissään, että tyttö tottuisi mieheen ja miehen kosketukseen. Toki isän pitää kertoa myös pojalle kuinka suloinen ja ihana poika on, mutta pojan kohdalla isän on hyvä kannustaa, sallia epäonnistumiset ja palkita....

...Isä on hirveän tärkeä lapsen itsetunnon ja kelpaavuuden kannalta, ja äitisuhde luo kykyä empatiaan, lämpöön ja läheisyyteen.

- Äidin merkitys lapselle on mielestäni ensisijainen. Äiti synnyttää, äiti ravitsee fyysisesti ja psyykkisesti. Mutta isän tehtävänä on kelpaavuuden vahvistaminen, ja kummankin lapsen sukupuolen vahvistaminen. "

Kelpaavuuden vahvistaminen ja turvan antaminen. Itse en ole saanut häneltä kumpaakaan. Päinvastoin: hän on aina jaksanut muistuttaa miten huono, arvoton ja kelpaamaton minä olen. Kaikilla mahdollisilla tavoilla. Pienintäkään epäonnistumista ei koskaan ole sallittu, niistä on muistutettu. Onnistumiset taas ollaan unohdettu, vähätelty ja sivuutettu, niistä ei koskaan ole palkittu.

Inhottaa märehtiä tällaista turhaa, mutta minkäs teet kun aina silloin tällöin (oikeastaan kai koko ajan) tulee mieleen.

Mutta nyt sen teen: alan elää kuin tuo ihminen olisi kuollut. Ja kuolluthan hän minulle on aina ollutkin. En anna hänen tekojensa ja sanojensa enää loukata minua. Hän on poissa elämästäni, en odota häneltä enää mitään hyvää niin eipä tarvitse pettyä.