Lue keskustelun säännöt.
Äitini kuoli kun olin 3-v, vaikuttaako "muistamattomuuteen"?
17.02.2012 |
Äitini on kuollut kun olin reilu 3-v. ja nyt aikuisiällä (kuolemasta n.30-vuotta) on tuntunut etten muista lapsuuteni tapahtumista kovinkaan paljon ennen kouluikää.
Muistaminen on toki yksilöllistä, mutta mielestäni muut muistavat omia lapsuutensa tapahtumia paljon enemmän varhaisesta lapsuudesta kuin minä.
Voiko olla että mieleni jotenkin torjuu näitä lapsuuden muistoja? Äitini sairasti koko elämäni ajan rintasyöpää (kasvain löydettiin kun oli raskaana) johon sitten kuoli.
Minun on myös aina ollut todella vaikea puhua mihinkään äitiini liittyvistä asioista ilman itkemistä. Pystyn milloin tahansa "tilaamaan" itkun miettimällä häneen liittyviä asioita.
Kommentit (15)
vanhemmat elossa ja terveitä, ei eroja, ei taloudellisia vaikeuksia. En minäkään muista paljon mitään iästä ennen koulua, jokunen muistikuva eskarista. Tää on kai aika yksilöllistä. Toiset muistaa, toiset ei.
Mutta jos jotenkin kärsit tilanteestasi ja tuosta itkuherkkyydestä, kannatta hakeutua johonkin (kevyeen) hoitoon.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
ja sinulla se saattaa liittyä äidin menetykseen tai sitten ei. Tunnen paljon ihmisiä, jotka eivät muista paljoakaan ennen kouluikää.
Äiti on lapselle se ensimmäinen kiintymyssuhteen perustan aikaansaava ihminen.
Oli kyllä pysyviä läheisiä ihmissuhteita joista osa jatkuu edelleen, äidinäiti ja äidin sisko hoitivat pääasiallisesti ihan pienenä.
Isäni on ilmeisesti sitä mieltä että on ollut asiat ihmissuhteissa hyvin kun vaikutti siltä etten "ollut moksiskaan" äitini kuolemasta tuolloin pienenä. Olen miettinyt että sairaus on ollut niin läsnä koko ajan että ehkä kiinnyin muihin hoitajiin enemmän.
Toisaalta, isä ei kyllä tiedä miten vaikea tämä äitiasia minulle on edelleen. Emme juuri asiasta puhu. Ehkä jäi tuolloin jotain käsittelemättä joka on jäänyt vähän päälle.
Ei siihen mitään "traumoja" tarvi.
a) hyvin harva muistaa asioita ennen kouluikää
b) äiti olisi vahvistanut muistikuviasi kertomalla niitä: ne jotka jotain muistavat eivät monestikaan muista kunnolla alkuperäistä tilannetta vaan ovat kuulleet siitä puhuttavan ja muodostavat tästä "muiston".
Mutta jos haluat että toinen ottaa rahat kun puhut, en estä. Vain sinä voit tehdä tästä elämäsi kynnyskysymyksen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Eipä sen puoleen, ei tämä mitenkään jokapäiväistä elämää häiritsevä asia ole, ihan hyvin pärjään :) Nyt vaan kun on oma lapsi, niin tuntuu että mietin useinkin miten elämä menee eteenpäin jos itse kuolen.
Ja muutenkin kuolemaan suhtautuminen on hieman hankalaa...Se tosin voi olla sitä muillekin ilman tällaista historiaa.
Tai olisitko toivonut sellaista?
Itse olen sairastanut syöpää koko nuoremman tyttäreni eliniän, ja välillä on tuollaisiakin asioita tullut miettineeksi, vaikka nyt näyttääkin siltä että tästä sairaudesta vielä paranen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ja siis tosiaan, ihan vaan uteliaisuuttani päätin kysäistä "viisaampien" kantaa asiaan täältä palstalta... :) En hae sympatiaa enkä kärsi sen kummemmin elämässäni.
(AP oli myös nrot 6 ja 8)
Useimmat muistaa kyllä moniakin varhaislapsuuden tapahtumia, lapsuuskodin ympäristön yms. ilman että kukaan on niitä kertonut/muistuttanut.
Vähemmistössä on ne, jotka eivät pysty asioita palauttamaan mieleensä.
Ei siihen mitään "traumoja" tarvi.
a) hyvin harva muistaa asioita ennen kouluikää
b) äiti olisi vahvistanut muistikuviasi kertomalla niitä: ne jotka jotain muistavat eivät monestikaan muista kunnolla alkuperäistä tilannetta vaan ovat kuulleet siitä puhuttavan ja muodostavat tästä "muiston".Mutta jos haluat että toinen ottaa rahat kun puhut, en estä. Vain sinä voit tehdä tästä elämäsi kynnyskysymyksen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En tiedä olenko kaivannut sen kummemmin, ehkä enemmän tietoa äidistäni ylipäänsä kun meillä ei tosiaan ihan kauheasti ole hänestä puhuttu, on ollut ehkä vaikeaa kaikille.
Sitä olen miettinyt kun sairaus on kuitenkin kestänyt raskaudesta alkaen yli 3- vuotta, eikö äidillä käynyt mielessä että olisi kirjoittanut kirjeen tai jotain muuta. Ehkä oli kuitenkin paljon muutakin miettimistä sairastamisessa ja toivossa on varmasti hyvinä aikoina eletty, eikä ole sitten haluttu miettiä mahdollista kuolemaa.
Isosiskoni on varmasti traumatisoitunut asiasta paljon pahemmin kuin minä, hän on ollut 6-vuotias kun äiti kuoli...
Tai olisitko toivonut sellaista?
Itse olen sairastanut syöpää koko nuoremman tyttäreni eliniän, ja välillä on tuollaisiakin asioita tullut miettineeksi, vaikka nyt näyttääkin siltä että tästä sairaudesta vielä paranen.
Minulle on ollut nuorempana hyvin tärkeä sellainen 80-lukulainen kotivideopätkä, jossa äitini näkyy. Sitä on katsottu uudestaan ja uudestaan vaikkei ole kovin pitkä eikä äänet toimi.
Eli vaikka toivon sinulle parasta mahdollista lopputulosta, ehkä kotivideoista tms. ja vaikka yhdestä kirjeestä per lapsi ei olisi haittaa? Jos lapset ovat niin pieniä että on vaarana ettei muistikuvia ole kovin paljon.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
asioita ennen kouluikää. Muutettiin ensimmäisestä kodista kun olin 5-6v ja muistan millainen huonejärjestys ja joitain huonekalujakin. Äitini on vahvistanut muistoni oikeiksi.
Vuoden vanhempi siskoni ei taas muista juuri mitään tuosta ajasta. Ei juuri lainkaan tuota ensimmäistä kotia. Itse muistan myös joitain juttuja mitä tapahtui aika selvästikin.
Äitini ei ole näitä kertonut, kun ei ollut noissa tilanteissa. Mutta olen saanut vahvistuksen reilusti vanhemmalta siskoltani, että näin on tapahtunut.
Vuotta vanhempi siskoni muistaa vain yhden tapahtuman kun oli 6v, itse 5v. Kertoi tästä minulle ja muistan itse saman jutun.
Mä ainakin muistan paljon asioita, kolmevuotiaasta lähtien. Asuimme maatilalla ja elämä oli henkisesti rikasta, paljon ihmisiä ja eläimiä ympärillä. Monet muistot liittyvät positiivisiin juttuihin, eläimiin, leikkeihin, Jouluun, sukulaisten vierailuihin, erityisiin leikkipaikkoihin.... joitakin painajaisuniakin muistan vieläkin lapsuudesta. Muistan että unissani olen käynyt lapsuuden maisemissa vielä kymmenen vuotta sieltä muuton jälkeen. Unet laahaa aina vuosia jäljessä.
Ei ole omaa kokemusta tuollaisesta traumasta, mutta varmaan sinun kannattaisi käydä sitä läpi vaikka ammattilaisen kanssa... Jos itku on herkässä, niin kyllä lapsuutta ja isoa menetystä, hylkäämiskokemus olisi hyvä käsitellä enemmän. Voisit vaikka äitisi jutella sukulaisten kanssa äidistäsi jne. Iso halaus sinulle. Oman äitini isä kuoli äidin ollessa kaksivuotias. Ei hän muista isästään mitään. Lisäksi traumoja aiheutti äidinäiti katkeralla ja kovalla suhtautumisella vanhimpaan lapseensa, äitiini. Ja mummo otti nopeasti uuden miehen, joka ei hyväksynyt äitiäni. Äitini koki olevansa huono ja ei-toivottu elätti. Onneksi hän aikuisiällä alkoi saada itsetuntonsa kuntoon ja nyt eläkeiällä saa nauttia viimein elämästään ja olla hyväksytty... Äidilleni on ollut tärkeää kuulla asioita isästään, saada valokuvia joiltakin sukulaisilta. Isäpuoli oli hävittänyt kaikki valokuvat ja kuut muistoesineet mummon entisestä miehestä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jos itku on herkässä, niin kyllä lapsuutta ja isoa menetystä, hylkäämiskokemus olisi hyvä käsitellä enemmän. Voisit vaikka äitisi jutella sukulaisten kanssa äidistäsi jne.
Itku on herkässä mutta vain jos äidistä/äideistä ylipäänsä tai kuolemasta tulee puhe, muuten en juuri lainkaan itke. Siksi onkin hieman hämmentäviä tilanteita kun kukaan ei juurikaan näe minun herkistelevän ja sit saattaa olla tippa linssissä ilman muille näkyvää syytä.
Äidin sukulaisia ei ole kovin paljon jäljellä ja loppujenkin kanssa on melkoinen puhumattomuuden kulttuuri. Hyvissä ja läheisissä väleissä ollaan kyllä, mutta melko tarkkaan kaikki menneistä vaikenee. Itsekin luonnollisesti kun asioista on niin vaikea puhua.
Vaihtuiko hoitajat usein vai oliko sinulla kuitenkin pysyviä läheisiä ihmissuhteita läpi lapsuuden?