Ylivilkkaiden/ vilkkaiden lasten vanhemmat!

Alakoulun ekat luokat kaikkea pidettiin vanhempien vikana, kunnes kyllästyttiin perheneuvolan tukeen ja ilmoitimme ettemme enään asioi ko. tahon kanssa. Haimme lääkityksen yksityiseltä, jonka jälkeen pääsimme pikaa pikaa keskussairaalan avun piiriin, saimme diagnoosin ja kas kummaa, enää emme olleet kykenemättömiä vanhempia.



Haastavinta on koulussa. Kotona pärjäämme. Olemme aika tiukkoja, lipsumme kyllä ei-tärkeissä asioissa mutta pidämme huolen että voitamme ne sodat joihin lähdemme. Omat kotityöt, läksyt ja terapiat hoidetaan täysillä, muuten poika saa olla kuin ellun kana. Peliaikaakaan ei rajoiteta, koska poika mieluummin piirtää, ulkoilee ja lukee. Kaikki sujuu hyvin, kunhan ohjeet on selvät. Ei siis niin että lähde ajoissa kouluun, vaan niin että ala pukemaan ulkovaatteita kello 8.

Hänen jatkuva hosumisensa ja liikkeessä olemisen "pakko" on tosi väsyttävää katseltavaa. Toisaalta hyvä että pysyy ainakin lapsi aktiivisena, mutta... yhdestäkään perhelomasta ei tule mitään koska jatkuvasti pitäisi olla TEKEMISTÄ. Vapaa-aika ilman suunnitelmaa ei onnistu, sen sain huomata viime kesänä kun kuvittelin lomailevani ilman aikataulua.



Meillä siis käytössä ns. kuvallinen lukujärjestys, selventää lapsen ylikierroksilla käyvää päätä. Siitä huolimatta siirtymätilanteet ovat olleet haastavia tähän päivään saakka, aikuisen tuki pitää olla koko ajan tai pukemisesta ei meinaa tulla mitään. Unohtaa mitä teki, lähtee harhailemaan jne.



On tämä väsyttävä sairaus, muuta en voi sanoa. Lapsi on luonteeltaan ihana ja empaattinen, mutta jatkuva sähläys, levottomuus, kyvyttömyys asettua jne. ärsyttävät meitä vanhempia usein. Emme syytä lasta itseänsä, mutta ihmettelen miksei tähän saisi edes lievää lääkitystä? Lapsen voimat menevät liikkeessä olemiseen ja pakonomaiseen tekemiseen.

ja löytää samanhenkisiä elohiiriä kavereikseen..

terveisin 2 :)

as ja adhd, molemmat paperit.



Meidän arki on aika hiljaista. Aamulla herätään, isä lähtee töihin ensin ja keittää kahvit, sitten me heräämme pojan kanssa klo 7, syömme ja minä heitän hänet kouluun työmatkalla (hän ei saa bussilippuja kaupungilta, koska ei ole "osoitetussa lähikoulussa"). Iltapäivällä kukin palailee kotiin omia reittejään, poika pelaa jonkun verran tai tietokoneilee, tekee läksynsä, illalla syödäään, jutellaan, katsellaan telkkaria, ulkoillaan, siivotaan, mitä nyt sen sellaista. Rutiinit on tärkeitä, mutta ei niitä enää tässä vaiheessa ajattele, ne vain ovat ihan itsestään. Ja kyllä poika jo nyt kykenee niitä rikkomaankin.



Hhaastavia ovat kaikki uudet ja ennalta-arvaamattomat tilanteet, samoin kaikki ne, missä on paljon ihmisiä tai ääniä. Ne pitää hanskata ennalta. No nykyään tietysti on jo paljon helpompaa, mutta täytyy käydä läpi kaikki, mitä tapahtuu ja mitä thedään vaikka teatterikäynnillä siis tyyliin "ensin seistaan bussipysäkillä ja sitten otetaan kaks-kolmonen ja mennään sillä teatterin eteen. Sit mennään sisälle ja jonotetaan naulakoille jättämään takit, siinä voi olla pitkäkin jono, mut ei se mitään, kyl me keritään..." Itse tilanteessa on tärkeintä pysyä itse rauhallisena, sellaisena, mihin lapsi voi luottaa ja turvata - ja toisaalta myös osoittaa, että vaikka tulisi mokia, ne ei haittaa, koska ne voi korjata. Että kaikesta huolimatta selvitään. Näin säilyy poikakin rauhallisena.



Meidän poika on myös nimenomaan motorisesti ylivilkas, eli on koko ajan liikuttava ja kosketeltava jotain. Sille ei voi mitään: lääke toki auttaa jonkun verran, mutta eihän se koko päivää vaikuta, kouluajan vain. Sille liikkeelle on vaan oltava ja annettava tilaa. Silloin kun sitä on, kaikki yleensä sujuukin hyvin.



Olen kauan sitten lakannut välittämästä siitä, miten meihin kasvattajina suhtaudutaan. Minä tiedän olevani hyvä äiti kaikesta huolimatta. Hyvä on poikakin, kaikesta huolimatta, ja löytää paikkansa maailmassa. Muulla ei ole väliä.