Lue keskustelun säännöt.
Mies ei ymmärrä minua ollenkaan - kenelle voin puhua?
13.02.2012 |
Minulla on elämässäni ja samalla meillä parisuhteessamme käynnissä suuret myllerrykset. Olemme kumpikin vastavalmistuneita, edessä on työn ja asuinpaikan etsintä ja perheen perustus. Minua stressaa äärettömästi se, että koen "polkevani paikoillani": Hyvää työtä ja sen mukana jonkinlaista turvaa tai varmuutta ei tunnu elämään löytyvän. Mitä kovemmin yritän, sitä kauemmas se karkaa. En voi ajatellakaan esim. lasten saamista, ennen kuin saamme työ- ja asumiskuvioihin selvyyden.
Mies ei ymmärrä ajatuksiani ollenkaan. Hän haluaa elää päivän kerrallaan, kantamatta huolta yhtään mistään. Usein tuntuu, että minä olen ainoa vastuunkantaja. Mies jopa pilkkaa ja vähättelee tuntemuksiani.
Olen ajatellut olla enää puhumatta miehelleni ajatuksistani, ja kestää huoleni ja paineeni yksin. Onko muilla tällaista tunnetta, että joudutte yksin kantamaan vastuun ja huolehtimaan asioista, kun tullaan elämän "suuriin linjoihin"?
(Mies saattaa esim. sanoa, että lopeta vaan pillerit, joskus ne lapset on tehtävä! Ja seuraavana päivänä toteaa, ettei ehkä haluakaan koskaan lapsia. Miten tässä voi suunnitella ja päättää yhtään mitään?!)
Ja tiedän, tästä kaikesta pitäisi puhua miehelle. Mutta tuntu kuin puhuisi seinille.
Kommentit (20)
ei sinullakaan ole aikaa pähkäillä yhtään mitään. Eli olin itse aivan samanlainen kuin sinä nuorena ja mieheni niinkuin sinun miehesi. Tulin ehkäisystä huolimatta raskaaksi ja olin kauhusta sekaisin. Lasten myötä olen muuttunut rennoksi ja tajuan, ettei elämää oikeasti voi suunnitella. Eli päivä kerrallaan asenne on nyt myös minulla ja elämä on paljon mukavampaa :D. Mieskin on ollut hyvä ja vastuullinen isä ja mies. Elämä kantaa kun siihen uskoo!!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ehkä jotain tuollaista voisi miettiä. Olen yrittänyt selittää miehelle, että jos toinen ei kanna vastuuta lainkaan niin toinen joutuu kantamaan tuplasti. Mutta ei hän tunnu sitä ymmärtävän ollenkaan. Hänen mielestään asiat kyllä hoituvat omalla painollaan, mikäs tässä. Minusta esim. lasten saamiseen ei voi suhtautua niin kevyesti. :(
Kiitos tuestasi, koitan taistella. :)
-ap
ei sinullakaan ole aikaa pähkäillä yhtään mitään. Eli olin itse aivan samanlainen kuin sinä nuorena ja mieheni niinkuin sinun miehesi. Tulin ehkäisystä huolimatta raskaaksi ja olin kauhusta sekaisin. Lasten myötä olen muuttunut rennoksi ja tajuan, ettei elämää oikeasti voi suunnitella. Eli päivä kerrallaan asenne on nyt myös minulla ja elämä on paljon mukavampaa :D. Mieskin on ollut hyvä ja vastuullinen isä ja mies. Elämä kantaa kun siihen uskoo!!
Jaa jaa, ehkäpä. Jospa minäkin vain suljen silmät ja hyppään, katsotaan sitten ... :)
-ap
Mies ei kuulosta kauhean aikuiselta.
Eli tekee asioita sen suuremmin miettimättä. Heillä vastaavasti on usein huolehtivat ja stressaavat miehet. Olette varmaan vielä aika nuoria?? Itse olen miettinyt, että jos jossain kehitysmaassakin joku pärjää, niin kyllä suomessa pärjää varmasti. Oli tilanne mikä tahansa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulla on elämässäni ja samalla meillä parisuhteessamme käynnissä suuret myllerrykset. Olemme kumpikin vastavalmistuneita, edessä on työn ja asuinpaikan etsintä ja perheen perustus. Minua stressaa äärettömästi se, että koen "polkevani paikoillani": Hyvää työtä ja sen mukana jonkinlaista turvaa tai varmuutta ei tunnu elämään löytyvän. Mitä kovemmin yritän, sitä kauemmas se karkaa. En voi ajatellakaan esim. lasten saamista, ennen kuin saamme työ- ja asumiskuvioihin selvyyden.
Mies ei ymmärrä ajatuksiani ollenkaan. Hän haluaa elää päivän kerrallaan, kantamatta huolta yhtään mistään. Usein tuntuu, että minä olen ainoa vastuunkantaja. Mies jopa pilkkaa ja vähättelee tuntemuksiani.
Olen ajatellut olla enää puhumatta miehelleni ajatuksistani, ja kestää huoleni ja paineeni yksin. Onko muilla tällaista tunnetta, että joudutte yksin kantamaan vastuun ja huolehtimaan asioista, kun tullaan elämän "suuriin linjoihin"?
(Mies saattaa esim. sanoa, että lopeta vaan pillerit, joskus ne lapset on tehtävä! Ja seuraavana päivänä toteaa, ettei ehkä haluakaan koskaan lapsia. Miten tässä voi suunnitella ja päättää yhtään mitään?!)
Ja tiedän, tästä kaikesta pitäisi puhua miehelle. Mutta tuntu kuin puhuisi seinille.
Mies 32, minä 29. Ja ei, ei tunnu useinkaan kovin aikuiselta... ;)
On hän monissa asioissa ihan jämptikin, ja tekee paljonkin hyvinvointimme eteen. Ehkäpä hän ei ole keskustelevaa ja suunnittelevaa tyyppiä. :)
Joskus ajattelen, että hän voisi olla loistavakin isä. Ehkä aika näyttää.
-ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Eli tekee asioita sen suuremmin miettimättä. Heillä vastaavasti on usein huolehtivat ja stressaavat miehet. Olette varmaan vielä aika nuoria?? Itse olen miettinyt, että jos jossain kehitysmaassakin joku pärjää, niin kyllä suomessa pärjää varmasti. Oli tilanne mikä tahansa.
ap varmaan pärjäisikin, vaikka hän tulisi raskaaksi suunnittelematta ja mies jättäisi eikä hän saisi koskaan opiskeltua itselleen ammattia, mutta onko sellainen elämä hänestä kovin mielekästä, se on eri asia.
Raskastahan se on suunnitella ja järjestää elämäänsä mallilleen. Elämä ei kuitenkaan mene suunnitelmien mukaan. Itse sairastuin vakavasti ja kaikki suunnitelmat meni plörinäksi. Eli koskaan ei voi tietää miten oikeasti käy.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Toisaalta näen myös voimavarana sen, että tulevaisuus ei miestä ahdista. Niin nuoren miehen pitääkin ajatella. Ehkä hän jaksaa sitten viedä teidän perhettä eteenpäin, kun ei ota liian isoja paineita olemassaolosta. Kaikesta päätellen hän on kuitenkin ihan fiksu ja koulutettu ihminen ja hankkinut itselleen hyvän työpaikan?
Uskon, että saatte kuvion toimimaan, jos saat ajatuksiasi kasaan.
olette olleet yhdessä? Oletko varma, että mies näkee yhteisen tulevaisuuden kanssasi? Koska joskus tuollainen "haluan elää päivä kerrallaan enkä suunnitella tulevaisuutta" tarkoittaa sitä, ettei mies ole varma, haluaako olla sen hetkisen naisensa kanssa tulevaisuudessakin ja siksi puheet on epämääräisiä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Teillä on työpaikan etsinnät vielä edessä.
Toisaalta näen myös voimavarana sen, että tulevaisuus ei miestä ahdista. Niin nuoren miehen pitääkin ajatella. Ehkä hän jaksaa sitten viedä teidän perhettä eteenpäin, kun ei ota liian isoja paineita olemassaolosta. Kaikesta päätellen hän on kuitenkin ihan fiksu ja koulutettu ihminen ja hankkinut itselleen hyvän työpaikan?
Uskon, että saatte kuvion toimimaan, jos saat ajatuksiasi kasaan.
Voi, kiitos ihanista viesteistänne!
Mies ei varmaan tarkoita vähätellä ja loukata, hän ei vain osaa asettua asemaani ja kuvitella, miltä minusta tuntuu.
Ehkäpä elämä kantaa... Olen ajatellut katsoa nyt vielä tämän kevään, että miten elämä ottaa suuntaansa, ja kesällä ehkä alamme yrittää vauvaa...
Kiitos teille tsempistänne, tuntemattomat ystävät. :)
-ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tavallisesta asiasta, kuten elämä on muodostumassa ehkä liiankin suunnitelmallinen projekti. Ja se stressaa. Perheen perustaminen on aina jännittävä, pelottavakin hyppäys tuntemattomaan. Niin se oli meillekin. Pärjätty on :D. Luota teihin!!!!
Nykyään on kovasti paineita tehdä kaikki täydellisesti ja oikeaan aikaan. Ja silti elämä aina pääsee yllättämään ja ihminen huomaakin tekevänsä virheitä.
Kun se lakkaa ahdistamasta, siitä voi alkaa jopa nauttia. Ihanaa, kun ei tarvitse edes yrittää olla täydellinen. Eikä sen tarvitse tarkoittaa sitä, etteikö tekisi asioita niin hyvin kuin osaa.
Kovasti tsemppiä AP:lle!
Samanlaisia ajatuksia,kun sinulla..vaikka itselläni ikää 40 ja lapset pian täysikäisiä.
Omassa parisuhteessani olen kokenut haasteena juuri tuon tunteen,ettei mies ymmärrä minua ja tunteitani.Jossain vaiheessa lopetin ajatusteni jakamisen,mikä ei suinkaan lisännyt ymmärrystä vaan kasvatti välimatkaa välillämme.
Joten ohjeeni sinulle on,että puhu toiveistasi,peloistasi ja haaveistasi.Ne ovat sinun tunteita ja yhtä arvokkaita kun toisen.
Toista ei voi aina ymmärtää,mutta aina voi päättää että haluaa kuulla ja näin arvostaa.
Ihanaa kevään odotusta sinulle.Kaikki sujuu varmasti parhain päin!
jos on teille ei tulekaan lapsia niin helposti kuin kuvittelet? Kadutko kun et ole yrittänyt aikaisemmin? Sun ikäisenä mun esikoinen oli ekaluokkalainen, kolmatta yritetty 4 vuotta ilman tärppiä. Luojan kiitos, etten ollut odottanut työpaikkaa ym ennen lisääntymistä. Ei mulla sen perusteella vieläkään voisi olla lapsia jos vakipaikka olisi pitänyt olla ennen perhettä. Esikoinen on kohta 14, nuorin 4. Ja 4 lasta. Töitä ehtii aina tekemään, lapsia ei aina saa sitten, kun niitä haluaa.
Kaunko olette olleet yhdessä? Oletko varma, että mies näkee yhteisen tulevaisuuden kanssasi? Koska joskus tuollainen "haluan elää päivä kerrallaan enkä suunnitella tulevaisuutta" tarkoittaa sitä, ettei mies ole varma, haluaako olla sen hetkisen naisensa kanssa tulevaisuudessakin ja siksi puheet on epämääräisiä.
Tätä en allekirjoita ollenkaan. Minä olen nyt 35 vuotias ja ollut vaimoni kanssa yhdessä 10 vuotta. Minä en osaa enkä halua suunnitella elämääni kuin päiväksi eteenpäin. Se ei kerro mitään siitä mitä ajattelen tai tunnen vaimoani kohtaan. Se on vain tapa suhtautua ja ajatella elämää ja tulevaisuutta. Miksi suunnitella ja murehtia tulevaisuutta, kun sinulla ei ole kristallipalloa etkä sinä voi päättää mitä eteen tulee.
Itse otan päivän kerallaan ja otan vastaan mitä annetaan. On minulla tottakai haaveita ja toiveita, mutta ne toteutuu jos ja kun tilanne näyttää siltä
Tännehän on tullut mielenkiintoista keskustelua, ja miehinenkin mielipide - mukavaa!
Täytyy yrittää tasapainoilla sen välillä mitä itse kokee järkevänä ja vastuullisena suunnitteluna, tai mikä on elämän arvaamattomuuden varassa... Minua on aina kasvatettu vastuullisuuteen, enkä osaa vain heittäytyä "elämän vietäväksi". Tai ainakin se vaatii paljon ajatusmaailman muutoksia. Ehkäpä minulta puuttuu rohkeutta, jota miehelläni taas on? Ehkäpä hän ei olekaan välinpitämätön, vaan luottavainen.
Ainakin sain teiltä paljon tukea ja ajattelemisen aihetta, kiitos siitä!
-ap
Mä kävin itse joskus nuorena rouvana :) Helsingissä Käpylän seurakunnassa juttelemassa yhden diakonin kanssa. Hän oli aivan ihana ihminen, osasi kuunnella, tukea ja sparrata.
Ehkä ei ole hyväkään, että miehesi joutuu ottamaan vastaan kaiken ahdistuksesi. Toki teidänkin pitää jutella, mutta miehen ei ole mielestäni hyvä saada koko taakkaa kantaakseen.
Jaksamista - kyllä ne asiat lutviutuvat!