muita "ikäloppuja" opiskelijoita?

itseni vanhaksi amk:ssa jo 25-vuotiaana, koska parikymppiset pitivät minua jo silloin ikäloppuna, täytän pian 30 ja olen yliopistossa ja minuakin hävettää, vaikka eihän siinä mitään järkeä ole..

Tosin opiskelin monimuotona, mutta silti. Olin luokan äiti... Valmista tuli eikä nolottanut yhtään, ei silloin eikä nyt.

Olisin voinut hakea yliopistoonkin, mutta on minulle vähän liian teoreettista ja tieteellistä.

Toinen tutkinto meneillään, yliopistossa on mukava opiskella omaan tahtiin. Minua ei nolota yhtään, päinvastoin: kivaa on!

Rehellisesti sanottuna olen tyytyväinen, että opinnot ovat loppusuoralla ja teen niitä itsenäisesti. Monesti kirjastolla kuuntelen muiden opiskelijoiden juttuja ja en kyllä jaksaisi olla niissä mukana... Joku ryhmätyön tekokin kuulostaa ulospäin ihan siltä kuin oltaisiin lukiossa. :D



Mutta on siellä minua vanhempiakin, 40-50-vuotiaita, että emme me mitään ikäloppuja ole. :)

Naiset miettivät näitä seikkoja liikaa. Minä itse mukaan lukien.



Itse aloitin lukion jälkeen yliopisto-opinnot ja aika pitkällä ovat. Parin vuoden jälkeen elämäni mullistui lähipiirissä sattuneen tapauksen takia ja jouduin monesta ihmisestä vastuuseen noin kolmeksi vuodeksi. Tein töitä, että saimme syödäksemme ja lopun ajan hoidin omaisia. Tilannehan oli tosi nurin kurinen, opiskelija elätti useaa ihmistä.



Sitten tapasin mieheni ja meillä on nyt kaksi lasta. Olen hakemassa uuden asuinpaikkamme yliopistoon, voin hyödyntää onneksi vaanhoja opintojani, jos pääsen sisään.



Täytän tänä vuonna 30. Tuntuu "ikälopulta", mutta periaatteessa minun pitäisi olla valmis viimeistään 33-vuotiaana.



Olen perustellut tätä itselleni, että moniko 33-vuotias on sitten hoitanut kaksi lasta kotona kolmevuotiaaksi, järjestänyt suuren joukon muiden omaisten asioita, ollut ulkomailla vaihdossa, kuntouttanut pari vuotta yhtä omaista, sairastanut vuoden itse fyysistä sairautta, kerännyt yhteensä noin kuusi vuotta työkokemusta..



Jos elämäni olisi sujunut tavallisen kaavan mukaan, niin olisin valmistunut noin 25-vuotiaana, sitten olisi ollut töissä muutaman vuoden ja sitten hoidellut lapsia kotona kuusi vuotta. Lopputulos molemmissa sama. Mitä nyt nykytilanteeni on tuhat kertaa raskaampi versio. Ja omaisten huolehtiminen tulee seuraamaan meikäläistä hamaan hautaan.



Tsemppiä! Kyllä myö pärjätään, ku vaan halutaan. :)

kun aloitin AMK-opinnot 19-vuotiaana ja luokkamme vanhin oli 25-vuotias yhden lapsen äiti. Hän tuntui todella aikuiselta eikä hänen ja muun ryhmän maailmat juurikaan kohdanneet.



Myöhemmin menin 23-vuotiaana yliopistoon ja kuvittelin olevani jo vanha aloittamaan opinnot siellä. Yllätys oli positiivinen kun porukkaa oli kevään ylioppilaasta aina viisikymppiseen maatalonemäntään ja kaikkea siltä väliltä. Hyvin tulin juttuun kaikkien kanssa ja tuossa vaiheessa ikä oli menettänyt merkitystään.



En siis yhtään ihmettele jos 30-vuotias tuntee olonsa vanhaksi AMK:ssa jossa ainakin osa porukasta on pissiksiä. Toki niitä yliopistostakin löytyy, mutta vähemmän.

Olen 38-vuotias ekan vuoden opiskelija. Aikuispuolella, joten meidän luokalla en ole kummajainen vaan keski-ikää, nuorimmat 20+ ja vanhimmat liki 50v. Samassa talossa nuoriso-opiskelijoiden kanssa pakerramme, ja heitä kuunnellessa kyllä monesti käy mielessä että onneksi on aikuispuolella :)

tradenomiksi valmistuin 32 vuotiaana. Mutta en todellakaan sieltä päivälinjalta vaan monimuotokoulutuksena kävin. Ja olin kyllä meidän ryhmän nuorimmasta päästä... :)

Opiskelen toisella asteella ammattikoulussa ja olen 24-vuotiaana ryhmämme vanhin. Seuraavat ovat 18-20 -vuotiaita, loput alaikäisiä.



Tuntuu ettei minulla ole taustani ja elämäntilanteeni takia kenenkään kanssa oikein mitään yhteistä. Vanha, väsynyt, surullinen olo tulee, kun kuuntelee niitä muiden juttuja. Itse en enää kykene samanlaiseen kevyeen olemiseen ja jutteluun. Olen ulkopuolinen, mutta ei se erityisemmin haittaa.

Syksyksi yritän päästä yliopistoon sisään lukemaan tätä samaa alaa pidemmälle ja teoreettisemmin.



Olin 10v kotiäitinä, saatiin lapset heti lukion jälkeen. On tuntunut välillä siltä, että olen tehnyt asiat väärin päin. Valmistun silti ajallaan ja erinomaisin arvosanoin. Omat opiskelukaverit 5-10v nuorempia ja kyllä se välillä tuntuu raskaalta kuunnella maanantaiaamuisin mitä viikonloppuna on tullut törttöiltyä..

Ensimmäinen tutkintoni on yliopistosta (FM) ja nyt tämä toinen AMK-tutkinto.



Opiskelen ihan päiväopintojen puolella, mutta en edes ole vanhin opiskelija meidän porukassamme. Vanhin taitaa olla viisissäkymmenissä. Onhan se ihan hauskaa, kun osa opiskelijoista on sen ikäisiä, että voisin olla heidän äitinsä, mutta en ole kyllä muuten mitenkään ikäväksi tätä kokenut. Erilaiset taustat ovat pikemminkin rikkaus (eli korvien välissähän tuo on).

Olen 39 v ja valmistun kohta amkinssiksi. Olen luokallani vanhin ja naisia luokallani on minun lisäkseni yksi.



Opiskelut aloittaessani ennakkoluuloni olivat suuret. Miten sinne sopeutuu, olen ikäloppu jne. Nyt voin sanoa, että kannatti lähteä! Pojat ovat ottaneet meidät hyvin luokkaan. Neuvoa saa kun kysyy, avaavat ovia ja juttuun tullaan. Periaatteessa kuitenkin ollaan samassa veneessä vaikka elämäntilanteet ovatkin toisenlaisia.



Mä osaan tarvittaessa sulkea korvani inttijutuille, auton ostoille ja kaljanjuonneille.

Opiskelen amk-tutkintoa monimuotokoulutuksessa, aikuisryhmässä, olen 29v. ja ryhmämme toiseksi nuorin. :D

Nautin täysin siemauksin ja opiskelu on kivaa. Oppi menee päähän, kun oikeasti haluaa opiskella. Ystäväni oli samassa tilanteessa reilu parikymppisenä ja kertoi, miten heittelivät tunnilla kuminpalasia?!!



Nyt hän on 30, eikä vielä lapsia. Itselläni on jo isot lapset ja aikaa juuri tälle, ihanaa. :)

Pääsin opiskelemaan 26v. Tosin minulla oli silloin jo tutkinto.

AMK:sta. Ulkopuolisuuden tunnetta en juurikaan kokenut, viihdyin loistavasti. Iän suhteen ongelmia suhtautumisessa oli niillä nuoremmilla - kunnes tutustuivat tarkemmin ja oivalsivat että ei tässä niin erilaisia olla.

Olen nuorten porukan vanhin, opikelukaverini ovat 1-10 vuotta nuorempia.

Taas aikuispuolella on muutamia minua nuorempia, vanhimmat +50. Meillä ainakin kaikki tulee hyvin juttuun, eikä ikäerot vaikuta suuremmin.

Tietysti nuoremmat bailaa välillä ankarastikin, kun taas oma vapaa aika menee perhe-elämän (1 lapsi) pyörteissä. Mutta kyllä sitä paljon yhteistäkin löytyy, urheiluharrastuksissa esimerkiksi. :)

Minulla on laaja kaveri/ystäväpiiri (koulu- ja työelämästä), nuorimmat parikymppisiä ja vanhimmat jopa yli 60-vuotiaita. Ikä on vain numero. :) Mielestäni on vain mielenkiintoista tuntea ihmisiä eri elämänvaiheista, se rikastaa elämää.

ja valmistun insinööriksi toukokuussa. opiskelen ihan siellä nuorison seassa päiväopinnoissa. En ole tuntenut koskaan liian vanhaksi koulussa. Meillä on hieno ryhmä ja eivät he ole koskaan ilmaisseet että tilanteessa olisi jotain outoa.



Ja mun asenteeni on toki ollut positiivinen koko ajan. Äidiksi en ole heille alkanut, eivätkä he ole sitä kaivanneetkaan.

opiskelija. Opiskelukavereista se seuraavaksi vanhin on 28-vuotias ja luulee minun olevan "jotain päälle 30". En ole halunnut järkyttää häntä enkä varsinkaan parikymppisiä opiskelukavereita. Mielestäni he ovat mukavia ja fiksuja, mutta itseironia on vähäisempää mitä nelikymppisillä, se (+ minun perheellisyyteni) erottaa meitä eniten. Pidän nuorten ihmisten idealismista ja joskus tunnen haikeutta siitä että nuoruus meni niin valtavan nopeasti ohitse.

voisin olla ystävä parikymppisten kanssa, jos ne vain eivät olisi niin naiiveja. Eivät taatusti kaikki olekaan, mutta ainakin kaikki tähän asti tapaamani ovat olleet.

Pääsin sisään yliopistoon 19-vuotiaana, mutta parin vuoden päästä elämä vei aivan muualle. Jatkoin toisella pääaineella pari vuotta sitten, olen kohta kolmekymppinen ja joillain luennoilla sen kyllä huomaa. Lähinnä joillakin kielikursseilla, omalla alallani opiskelijoita on ikäryhmästä toiseen, mutta olen kyllä ulkopuolinen siinä mielessä, että en osaa kuvitella viettäväni vapaa-aikaa opiskelukavereideni kanssa. Harmi sinänsä.