Miksi joku nainen jää jauhamaan synnytyskokemustaan?

synnytysjuttuja, kun äiti tapasi muita naisia. Lapset yleensä hätisteltiin kauemmaksi, mutta joskus eivät huomanneet meitä. Niissä jutuissa veri lensi ja naapuripetin synnyttäjät olivat huonoja synnyttäjiä, kun olivat jopa kehdanneet voihkia. Ja annas olla, kun yksi oli pari viikkoa ollut sänkypotilas, miten laiska ihminen!



Viisikymppiset miehetkin muistelevat armeija-aikojaan vähän väliä. Onko se enää normaalia?

ja se voi olla ihan oman mielenterveyden kannalta tärkeääkin. Toisaalta on aika hälyttävää, jos siihen jää jumiin eikä pääse asiasta yli.

tavatessaan. Eihän sillä ns. uutisarvoa välttämättä olekaan, eikä monella muullakaan asialla ole mitä meille elämässä tapahtuu.

Synnytys "elämysmatkailukokemuksena" on minustakin ihan typerää. En tuntenut erityistä tarvetta purkaa esim. kätilöiden kanssa kummankaan tyttäreni syntymää enkä edes kuolleen poikani. Ja kun kerran on kuolleen synnyttänyt, niin osaa kyllä arvostaa oikeita asioita -siätä elävää vauvaa, viis siitä miten hän maailmaan tupsahti.

Yksi pitkän uran tehnyt terveydenhoitaja sanoi kerran, että synnytyskokemuksessa piehtarointi on nykyajan itsekkyyden ilmentymä. Ennen asiat otettiin realistisemmin, nyt juostaan terapioissa käsittelemässä tätä MINUN ah niin epätäydellistä suoritustani.

Suorituksena kun sen ottaa, niin silloin siihen voi tulla mukaan epäonnistumisen momentti.

Tosin yhtä paljon mua ärsyttää synnytyksellä leuhkijat. Kiihkottomuus on parasta.

mulle just tuommoisesta "pitkän uran tehneestä terveydenhoitajasta". Tällä naapurillani oli ollut kaksi ensimmäistä synnytystä aika vaikeita, ja kun hän oli ottanut ne puheeksi silloisen ä-neuvolan terkkarin kanssa, terkkari oli vähätellyt hänen kokemuksiaan, ja todennut, että sellaista se nyt vaan on.

Tälle naapurilleni oli jäänyt sen verran traumoja synnytyksestä, että hän oli sitten päättänyt, ettei halua enää lapsia. No, kuinkas ollakaan, vahinko sattui, ja hän oli kolmannen kerran raskaana. Silloin neuvolaan oli tullut uusi terkkari/klö (jolla minäkin olen käynyt, on aivan huipputyyppi), jonka kanssa tämä naapurini oli sitten keskustellut koko raskauden ajan tulevasta synnytyksestä ja peloistaan, ja päässyt niistä eroon. Kolmas synnytys meni hyvin ja naapurini tuumasi, että olisi pitänyt tehdä vielä neljäskin, kun se olikin niin helppoa.

Mulla oli rankka synnytys, ja heti jo sairaalassa se otettiin huomioon kaikin tavoin. Myös äitiysneuvolan terkkarit ottivat asian huomioon, ja tarjosivat mulle heti mahdollisuutta pelkopolilla käyntiin. Sekä sairaalan että neuvolan taholta on tehty kaikki mahdollinen sen eteen, että mulle ei jäisi synnytyskammoa. Ilmeisesti kätilöt ja terkkarit ei tiedä mitään näistä asioista, parasta olis vain olla hiljaa ja ahdistua?

Huomaatko miten vatvot tätäkin aihetta ja palaat siihen uudelleen ja uudelleen. Nyt olet jo niin pitkällä ajatustyössäsi, että ymmärrät ettei kaikki ihmiset koe samoin kuin sinä! Huomaat miten itse olet reagoinut ja miten jotkut reagoi :)

Niin no, mulle nyt vaan näköjään hyvinkin vaikea (kategorisesti luokiteltuna) synnytys ei vaan nyt ollut traumaattinen kokemus. Enkä masentunut, eikä se jäänyt vaivaamaan. Ehkä olen etuoikeutettu tai jotenkin vaan psyykkisesti erilainen kuin monet muut. Hyvä niin! ap

Keneltä se on pois, kun alan pyöritellä ja pyöritellä jotain kivunlievitystoimenpidettä tai kätilön ilmettä tai muuta sellaista? Vauvaltahan sekin aika on pois.

jonka käytät siihen, että kritisoit niitä ihmisiä, jotka kokevat tarvetta puhua synnytyksestään.

ihan skeidaa, ettei naiset ole ennen jäänet jumittamaan synnytyskokemuksiinsa. Mun äiti puhuu aina siitä, miten synnytykset ovat naisten armeijajuttuja, joista on aina avauduttu akkaporukassa.



Äitini myös puhuu siitä, miten menneen ajan "vanhapiikakätilöt" (sekä sairaaloissa että neuvoloissa) ovat mielellään vähätelleet naisten synnytyskokemuksia.

Monilla traumaattisen synnytyksen kokeneilla on laskeumia ym. mutta ne jätetään noista avautumisista yleensä pois, koska ei kukan halua levittää tietoa siitä, että joutuu esim. käyttämään vaippoja tai ettei pysty ulostamaan normaalisti vaan joutuu kaivamaan p-t ulos sormin...



Ap. voisi vähän miettiä, ennen kuin alkaa syyllistämään kanssasisaria "turhista" traumoista.

se ole itsekeskeistä ja oman navan ympärillä pyörimistä, että jos oma synnytys ei ole jättänyt traumaa, ei voi ymmärtää että jollain toisella on tarve käsitellä omaa ynnytystään?



Kaikki maailman naiset eivät ole kuin ap. Kukaan ei voi toiselle sanoa, miten omia tunteita käsitellä tai kokemuksia muistella. Fakta on se, että jollekin vaikeakaan synnytys ei herätä traumaa, toiselle näennäisesti helppo synnytys tuo tarpeen terapialle.



Sama on vaikka työuupumuksen kanssa. Ei uupuneellekaan sanota, että mee takas töihin, mun työ on raskaampaa enkä minäkään ole uupunut.



Nainen taitaa kyllä olla naiselle susi näissäkin asioissa, jos tuo "pitkän uran tehneen" hoitsun sanoma on totta.

kukaan menee terapiaan tai puhuu mistään kokemastaan? Ainahan on joku muu, joka on parempi ja vahvempi ja selviää ilman puhumistakin.



Ihmiset ovat yksilöitä, erilaisia, kokevat asiat omalla tavallaan. Ap voisi ottaa päänsä sieltä navastaan ja opetella tämän totuuden maailmasta.

äidiksi tultuaan pitää ajatella kaikkea VAIN vauvan kannalta, niin eihän sitten tarvitse omaa terveyttään hoitaa enää lainkaan ap:n logiikan mukaan?

Sama on vaikka työuupumuksen kanssa. Ei uupuneellekaan sanota, että mee takas töihin, mun työ on raskaampaa enkä minäkään ole uupunut.

Asennoitumisestaan päätellen...

Ja turha ilmeisesti rypeä ja käydä terapiassa huonon lapsuuden takia, kun ap on selvinnyt vaikka mistä kurjuudesta ja on ihan normaali empaattinen ihminen ;)

Sama on vaikka työuupumuksen kanssa. Ei uupuneellekaan sanota, että mee takas töihin, mun työ on raskaampaa enkä minäkään ole uupunut.

Asennoitumisestaan päätellen...

Edes ajatuksia tai muuta puitavaa kun lapsen saatua pitää vaan keskittyä siihen vauvaan?



Jokainen meistä on yksilöitä, omia persooniaan, omine ajatukineen lapsen syntymän jälkeenkin.

Jos hukkaa itsensä tyystin lapsen synnyttyä, keskittyy vain tähän, ajattelee että joka sekunti pitää kuluttaa lasta ajatelleen eikä edessynnytyksestä saa puhua niin on kyllä naisella synnytyksessä naksahtanut päässä.



Kyllä jokaisella on oikeus jauhaa asioista vanhaan malliin synnytyksen jälkeenkin. Se ei vahingoita lasta jos äidillä on muutakin elämässään kuin vain ja ainoastaan se lapsi.

kuitenkin, kun esikoisen syntymästä oli kulunut noin kaksi viikkoa ja yksi työkaveri kysyi kaupungilla, että oliko kova kokemus, aloin itkeä, niin kauheaa se oli ollut.

Märehtimään ei ole tarvinnut myöhemmin ruveta, mutta toki jos jotain joskus kiinnostaa, niin kyllähän siitä puhun. Kaksi seuraavaa synnytystä meni ihan normaalisti

Oli taas useampi ruikutusviesti uusimmassa vauvalehdessä, sekä mielipideosastolla että sektioartikkelissa. Eikö se jos mikä ole itsekästä ajattelua ja oman navan ympärillä pyörimistä? Kaikista tärkeintähän on vauvan hyvinvointi. Mä voisin kirjoittaa kirjan edellisestä "pieleen menneestä" synnytyksestäni, mutta miksi jäädä sitä märehtimään, tärkeintä on että saatiin maailmaan terve hyvinvoiva vauva.

Minusta suuntaus on aivan väärä, että aina se huomio on siinä omassa kokemuksessa. Viimeistään äitiydessä pitää opetella ajattelemaan asiat lapsen kannalta ja joskus VAIN lapsen kannalta.

Yleensä sektio ei ole suunniteltu, jolloin se tehdään hätätilassa tai ainakin kiireellisessä. Minun tapauksessani olimme molemmat vaarassa ja synnytys kesti 3 vrk. Vauva jäi onneksi eloon!

Jos puhun jollekin tästä, en todellaakaan kerro kuinka läheltä piti, joten joku sinunlaisesi urpo voikin ajatella, että mitä tuo tuosta jauhaa loputtomiin. Normaalit ihmiset osaavat lukea rivien välistä, että a) kokemus oli henkisesti rankka ja b) synnytyksessä oli kuoleman tai vakavan sairauden riski.

Olet tosi inhottava ihminen ap! En ihmettele yhtään, että kukaan ei ole sinunlaisellesi ihmiselle avautunutkaan itselleen tärkeistä asioista. Hyvä jos tuollaisella on edes yhtään ystävää. Ole onnellinen, että sinulla on lapsi. Se ei ole sinunlaisellesi itsestäänselvyys.

Ensinnäkin, sinä et saanut traumoja (mitä rehellisesti sanottuna vähän epäilen, kts. alempi pätkä) synnytyksestäsi koska olisit jotenkin psyykkisesti keskivertoa vahvempi. Pelkotilat ym. syntyy useamman tekijän loksahtaessa kohdalleen, ja sinulle ei tällä kertaa tapahtunut niin. Se, ettei asia vaivaa sinua nyt, ei tarkoita että se ei voi hypätä mieleesi myöhemmin. Se, ettei vaikea synntys jättänyt jälkeä, ei tarkoita etteikö niin voisi tapahtua sinulle - niin voi käydä myös silloin kun synnytys on ainakin paperilla mennyt normaalisti ja jopa ihmisille, jotka ovat selvinneet ongelmitta paljon vaikeammistakin asioista.



Toisekseen, minusta on käsittämätöntä ja melkeinpä sairasta ajatella, että vauvan synnyttyä vain hänellä on väliä - siis siinä määrin, että jopa äidin tunteiden käsitteleminen on vauvalta pois. Tuolla logiikalla äiti ei saa käydä edes p****lla olematta itsekäs. Vauvan ja äidin tarpeet eivät ole toisiaan poissulkevia asioita. Normaali ihminen voi ajatella asiat ensisijaisesti lapsen kannalta, vaikka tunnustaisi olevansa edelleen olemassa oleva ihminen, omine tarpeineen.

kuitenkin, kun esikoisen syntymästä oli kulunut noin kaksi viikkoa ja yksi työkaveri kysyi kaupungilla, että oliko kova kokemus, aloin itkeä, niin kauheaa se oli ollut.

Märehtimään ei ole tarvinnut myöhemmin ruveta, mutta toki jos jotain joskus kiinnostaa, niin kyllähän siitä puhun. Kaksi seuraavaa synnytystä meni ihan normaalisti

Ymmärrän sinua niiiin hyvin! Ap:n pieleen mennyt synnytys ei oikeasti mennyt pieleen, jos ei tajua mitä tällä tarkoitetaan.

Pieleen menemistä ei siis ole se, että sulla ap jäi se Ressun Redfordin levy kotiin ja jouduitkin synnyttämään hiljaisuudessa. :P

voimakkain, monesti traumaattisinkin kokemus. Kyllähän sodan käyneet miehetkin aina vain jauhoivat niitä sotajuttuja, tässä on kysymys samasta asiasta. Iso asia, josta on tarve puhua. Minun kaikki synnytykseni ovat olleet jollain tapaa traumaattisia. Ensimmäinen oli valtavan kivulias ja pitkäkestoinen ja vauva kärsi hapenpuutteesta loppuvaiheessa, onneksi kuitenkin selvisi terveenä. Toisessa synnytyksessä synnytin keskosen, jonka arveltiin olevan vakavasti sairas ja kehitysvammainen, onneksi hän oli kuitenkin kuin ihmeen kaupalla terve ja vaikean alun jälkeen selvisi hienosti. Kolmannella kerralla synnytin kuolleen vauvan. Olen jauhanut näistä synnytyksistäni aikamoisen paljon niille, jotka ovat jaksaneet kuunnella, ja vastavuoroisesti kuunnellut muiden synnytyskertomuksia. Ja siitä jauhamisesta on ollut apua.