Lue keskustelun säännöt.
Te jotka kaipaatte pikkulapsiaikaa? Mikä siinä oli niin ihanaa?
30.01.2012 |
Olen pienten lasten äiti, ja kaikki huokailee, kuinka tää aika on niin ihanaa ja helppoa. Minusta ei yhtään tunnu siltä. Kertokaa, mikä tarkalleen ottaen tässä elämänvaiheessa onkaan niin mahtavaa, että tätä kaipais myöhemmin? Miksi sinä kaipaat sitä aikaa kun lapset oli tosi pieniä? En keksi oikein mitään, mikä tässä ois erikoisen ihanaa verrattuna aikaan kun lapset on isompia.
Kommentit (22)
Nyt lapset jo 8 ja 10 ja nautin paljon enemmän kuin silloin kun olivat 1 ja 3.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
kun se lapsi kehittyy niin silminnähtävästi. Näet kuinka oppi liikkumaan, kävelemään, puhumaan jne.
Elämä on niin siinä. Päivä täyttyy arkisista askareista ja niissä riittää ihmettä.
Lapset on sylissä ja lähellä ja niitä saa helliä ja lukea niille ja olla lähelä.
Kaikki langat on minun (tai meidän vanhempien käsissä), mutta kun lapset on isompia niillä on koulu ja omat kaverit, ne ei enää ole vain "minun", näin kärjistäen sanoen.
Kehitystäkään ei voi enää seurata päivittäin, se on ennemmin sellasta, että onpa toi jo iso, kun se osaa itsekseen tonkin homman.
Elämä on kiirestä, kun pitää hoitaa omat työt, koti ja lapsille esm. kouluun kaikki liikuntavaatteet ja sukset ja luistimet ja patstaa niitä lukemaan kokeisiin jne, jne.
Jatkuvaa mustamista ja huolehtimista koko elämä.
Eikä niitä lapsia saa enää sihen syliinkään (ei en mahdukaan kunnolla).
Tässä nyt muutama konkreettinen syy.
Kaikki oli niin uutta ja ihmeellistä. Ei ollut vastuuta mistään. Sai leikkiä päivät pääskytysten. Nukkua kun nukutti. Ruoka kannettiin eteen, jopa syötettiin. Ei tarvinnut murehtia vaatteista ja meikkaamisesta. Ei tarvinnut hoitaa kotia. Ei tarvinnut vastata mistään, kunhan olla köllötteli ihan luvan kanssa ja nautti elämästä.
Niin, että kyllä mun mielestä pikkulapsiaika oli elämän parasta aikaa! Parasta siinä oli, ettei sitä edes silloin tajunnut.
Jos saisin valita, olisin ikuisesti lapsi.
Ajattelin siis niin jo silloin kun lapset olivat pieniä. Oli erityisen ihanaa päästä vähäksi aikaa eroon työelämän hullunmyllystä, vastuusta ja stressistä. Sai rauhassa olla vaan äiti ja vaimo ja tuntea onnistuvansa noissa rooleissa.
Oli aikaa ulkoilla, siivota kotia, laittaa hyvää ruokaa. Erityisesti oli aikaa olla lasten kanssa. Oli täysin selvillä mitä he tekivät ja osasivat. Ei tarvinnut potea riittämättömyyden tunteita lasten suhteen.
Mieskin oli tavallista rennompi, kun koti oli kunnossa ja kotona odotti pullantuoksuinen vaimo, joka mielellään illalla helli ja antautui hellittäväksi. Tuolloin ei tarvinnut miettiä että nyt on pakko nukkua että aamulla jaksaa herätä töihin ja nämä työhommatkin pitäisi hoitaa.
Voi niitä aikoja. Ihania muistoja niistä jäi.
Toki murkkujen äitinä olokin on kivaa. Mutta ne hetket kun pötkötettiin sängyllä ja kehiteltiin itse satuja. Kun joku lapsista käperyti kainaloon ja työnsi varpaansa napaani vasten.
Kun mies oli yövuorossa ja kaikki 4 halusivat tulla viereen. Muuten emme mahtuneet, joten nukuimme poikittain. Ennen nukkumaanmenoa keksimme itse taas tarinoita.
Oli niin eri lailla aikaa lapsille kun lapset olivat kotihoidossa ja pieniä. Onneksi tajusin jo silloin eläväni elämäni parasta aikaa, joten nautin siitä täysillä silloin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kaikki oli niin uutta ja ihmeellistä. Ei ollut vastuuta mistään. Sai leikkiä päivät pääskytysten. Nukkua kun nukutti. Ruoka kannettiin eteen, jopa syötettiin. Ei tarvinnut murehtia vaatteista ja meikkaamisesta. Ei tarvinnut hoitaa kotia. Ei tarvinnut vastata mistään, kunhan olla köllötteli ihan luvan kanssa ja nautti elämästä. Niin, että kyllä mun mielestä pikkulapsiaika oli elämän parasta aikaa! Parasta siinä oli, ettei sitä edes silloin tajunnut. Jos saisin valita, olisin ikuisesti lapsi.
Enpä ole ikinä tullut ajatelleeksi että joku voisi ajatella noin. Itse muistan etten voinut odottaa että kasvaisin aikuiseksi ja saisin itse päättää elämästäni.
kerran röökaamisesta, dokaamisesta tai jopa pilven poltosta. rahaakin menee paljon enemmän kuin pikkulapsiin.
t. kolmen teinin äiti
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Täällä yksi pikkulasten äiti, joka mielellään myös lukee noita vastauksia. Mä nimittäin koen, että koko ajan on helpottanut, kun lapset on kasvaneet. Vanhin on nyt 8-vuotias.
Toki noi sängyllä pötköttelyt ja iltasadun keksimiset on nautinnollisia. Mutta tää on niin väsyttävää aikaa, ettei tästä ehdi ja muista nauttia, jos ei oo tällaisia muistutusketjuja.
kun lapset eivät ole enää ihan pieniä!
Mun esikoiseni menee syksyllä kouluun, ja jäykkänä kauhusta odotan että miten me kaksi työssäkäyvää vanhempaa ikinä pystytään vastaamaan siihen lisääntyvään aikataulupaineeseen. Pienempi on päivähoidossa yhdessä osoitteessa, isompi koulussa toisessa osoitteessa. Tähän asti olemme pystyneet selviytymään lasten päivähoitorumbasta tekemällä molemmat uhrauksia töidemme suhteen, niin etteivät hoitopäivät mene yli 8 tunnin (itselläni ei tässä enää mitään mahdollisuuksia ylenemiseen olekaan, urani on täysin mennyttä tässä firmassa kun olen leimautunut lasten varjolla lusmuilijaksi), mutta mä en oikeasti tajua miten selviämme tästä eteenpäin. Vaikka emme koskaan pidä yhtään lomaa yhtä aikaa koko perheen kesken, kahden yksityisellä sektorilla työskentelevän lomat eivät riitä kattamaan koululaisen lomia, saati että pystyisimme vastaamaan niihin muutaman tunnin koulupäiviin. Pelottaa paljon.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
esimerkiksi:
-kun 2-v tulee syliin ja kietoo pullerokädet kaulaasi
-kun lapsi osaa laittaa jalan hihaan aivan itse :D
-kun kaikki kolme ovat aamulla sängyssäni kun herään...
-kun lapset ovat kerrankin sovussa, ja syöttävät toisilleen lunta
-kun kiellät toistuvasti laittamasta kynää korvaan, ja saat vastaukseksi "pikku kakkosen posti"
Nuo kaikki ovat hetkiä, jolloin tajuan että en niitä enää saa muutaman vuoden kuluttua. Vanhin jo koululainen...
että täällä on tällainen ketju ;-)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
pienet lapset->pienet murheet. näin se vaan menee.. toisaalta aika aikaansa kutakin. Kun lapsiluku on täynnä, ei sitä enää haikaile muita aikoja..
Itsellä on viisi lasta, kuopus 1v6kk ja ajattelen että pikkulapsiaika taitaa olla takanapäin. En ajattele sitä ollenkaan haikeudella tai kaipaa sitä enää.. aikaisemmin kaipasin lisää lapsia, jotta saisi taas kokea ihanan vauva-ajan, raskauden jne.. Tällä kertaa on täysin erilainen olo.
Ihanaa on se, kun voi pitää vauvaa sylissä, hoitaa ja paijata, eikä se karkaa tai pyristele mihinkään. Kaikki uudet taidot, joita oppii päivittäin..
Isompien lasten kanssa pitää pähkäillä aikataulujen, harrastusten, monimutkaisten kaverikiemuroiden jne parissa.. pitää miettiä syömiset, nukkumiset jne paljon tarkemmin. Vauvat nukkuvat kun väsyttää ja syövät kun on nälkä..
Hurjalta tuntuu myös se, kun lapsi on ekaa kertaa kaverin luona kylässä, uimarannalla, pyöräilemässä jne.. kyllä huoli on aivan erilainen kun vertaa pikkulapsiaikaa.. varmasti vielä on hurjemmat ajat edessä murrosikäisen ja skoottereiden ja autojen ja ihastusten kanssa..
Mukavaa, että elämässä on erilaisia vaiheita.
Kaipaan sitä että lapset oli siinä koko ajan. Sitä että syliteltiin paljon, oli paljon fyysistä läheisyyttä ja hellyyttä. Sitä että kaikki oli niille uutta ja ihmeellistä. TAvalliset asiat oli itsellekin uudenlaisia kun ne näki pienen lapsen näkökulmasta. Sitä että oikeasti pienet lapset ja pienet murheet. Hetkessä elämistä. Sitä että ne oli niin järkyttävän söpöjä pikku olentoja.
Ja kaipaan sitä että sain pukea niille just niin ihanan lutuset ja täydellisesti yhteensopivat vaatteet kun halusin. Nyt niillä perhanilla on oma maku ja kaappi täynnä printtipaitoja!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Parin teinin äitinä voin kertoa, että kun oma lapsi alkaa vaarantaa omaa tulevaisuuttaan laiminlyömällä koulun, kun näkee että hän kärsii...
Pikkulapsi on aina silmiesi alla, näet kun hän jotain tarvitsee ja voit aina auttaa, oli pulma mikä hyvänsä. Äiti voi parantaa joka pipin. Mutta teini...hän on omassa maailmassaan johon harvoin pääset kurkistamaan, hän rämpii eteenpäin ja yrittää kasvaa, kokee kolhuja ja voit vain katsoa vierestä...
...rankkaa.... :(
pienet lapset->pienet murheet. näin se vaan menee..
Aikuisen rooli kasvaa mitä pienempi lapsi. Olet tärkeä henkiinjäämisen ja kehityksen kannalta. Tuntuu hyvältä olla se tärkeä henkilö ja päästä vaikuttamaan lapsen tulevaisuuteen luomalla hänelle turvallinen kasvuympäristö jossa voi oppia uutta ja kehittyä ikätaloisesti.
Omia lapsia on alle kouluikäisestä yläkoululaiseen ja nautin äiteydestä kaikissa ikäkausissa, silti pikkulapsiaika on ollut se 'nautinnollisin' ajanjakso. Onneksi hoitolapseni päiväkodissa pysyvät aina alle kouluikäisinä;)
kun yöllä on satanut ensilumi ja lapset tulevat herättyään kiljumaan äidille, että "äiti, äiti, ootsä nähnyt, siellä on satanut luntaa!!!!!" Ja sit juostaan takaisin ikkunalle.
Siinä tilanteessa on ilo aidoimmillaan.
Kiitos vastauksista! Noissahan oli aika hyviä pointteja. Mä olen itse jo jotenkin niin puutunut tähän kotona olemiseen, perushoitoon ja siivoamiseen, etten ehkä aina muistakaan että täähän on etuoikeus. Mä vaan niin innolla odotan aikaa, kun kaikki nukkuis hyvin ja minä saisin olla joskus edes pinen hetken rauhassa.
Mut tosiaan, onhan nää muksut ihania, ja voihan olla ettei näiden jälkeen saa pitkään aikaan edes pitää pientä lasta sylissä ja helliä ja hupsutella.
että ovat unohtaneet sen ajan työläyden ja muistavat pelkästään ne ihanat asiat.
Omat lapseni ovat nyt 6 ja 9 -vuotiaat ja nautin todellakin arjen helpottumisesta.
Lasten kanssa leikkiminen, puuhastelu ja kaikenlainen tekeminen on nyt mielekkäämpää.
Ihaniahan taaperotkin ovat. Unen puute ja uhmaikä vain tekevät heidän hoitamisestaan raskasta.
millaista on, kun puntissa roikkuu koko ajan kitisevä lapsi, jota täytyy vahtia joka ikinen hetki ja joka siinä sivussa purkaa puolet huushollista (eli yhden ikävuoden molemmin puolin). Kyllä se vaan helpottaa, kun lapsi kasvaa, oppii kävelemään ja puhumaan.