Miksi jotkut naiset jäävät yksin? Eli siis lähes tietoisesti

Itellä on kyllä yksi lapsi, mutta miestä en enää ottaisi. No, eihän sitä lopulta koskaan tiedä, mutta tällä hetkellä ei ole tarvetta.



Olen yksinkertaisesti vaan onnellisempi ilman parisuhdetta. Vaikka olis hyvä suhde niin silti. En halua toista aikuista asumaan kotiini omine tapoineen ja tarpeineen.



Etenkin kun on lapsi, niin en huoli ketään sanomaan miten mikään asia pitäis tehdä. Minä haluan elää omaa elämääni, en jonkun toisen.

tuon minun ketjuni pohjalta, jossa etsin syytä parisuhteeseen?



Minä en ole tällainen nainen, koska onhan minulla lapset, enkä ole täysin yksin. Mutta ystäväpiirissäni on sellaisia naisia.



Milalisia he ovat? Hyvin sosiaalisia ja seurallisia, huiman iso ystäväpiiri, erittäin mukavia. Yksinäisyys on heistä kaukana. Kyllä heillekin se elämän ilo tulee ihmissuhteista. Ystävyyssuhteet ovat paljon syvempiä heillä.

saa elää itselleen, harrastuksille, ystävilleen. Kaikki eivät halua lapsia ja perhettä.

naisille, joilla ei ole parisuhdetta eikä lapsia. Eli ovat siis täysin yksin.

Enkä tietenkään tarkoita, etteikö sellaista elämää saisi valita. Mielenkiinnosta haluaisin vain kuulla, että miksi jotkut päätyvät tällaiseen ratkaisuun.

Ihan samoin kuin minä voisin vastata vaikka jollekin joka ihmettelee, että miksi menin naimisiin ja tein lapsia.

Mä olen nyt vanhoilla päivillä naimisissa, ja aiemminkin ollut avoliitossa ja parisuhteissa, mutta myös pitkiä sinkkuaikoja takana. Olen ollut niinä sinkkuaikoina ihan onnellinen, mun onnellisuuteni ei perustu esim. parisuhteeseen. olen hyvinkin itseriittoinen, tai itsekäs, mitä sanaa nyt haluaa käyttää. Mä vaan viihdyn loistavasti itseni kanssa, oon matkustellut paljon yksin enkä välttämättä kaipaa kaiken aikaa seuraa itselleni. Ja nytkin vaikka olen naimisissa, ei asuta yhdessä mieheni kanssa. Yksin asuminen vaan on kaikista helpointa, ei tarvitse "sovitella kylppärivuoroja" jne. Lapsia ei ole eikä tule.

Ehkäpä itsellä ainakin se on syynä, etten huoli alko-ongelmaista tai pettävää miestä. (isäni oli molempia) Muita ei oo valitettavasti kohdalle osunut...



Ja se kun en viihdy enää 30 weenä baareissa ja muualla ei ole kukaan lähestynyt. Olen jonkun verran ylipainoinen ja ehkä vanhanaikainen kun toivoisin miehen tekevän aloitteen.



Liikun kuitenkin ihmisten ilmoilla, pidän silmät auki ja olen kohtalaisen sosiaalinen. Enkä ole nirso, mutta alkoholistia ja petturia en huoli, joten mieluummin sitten yksin.



Joskus on todella yksinäistä ja vastuu KAIKISTA asioista yksin ilman kenellekään jakaa ilojaan ja surujaan. Eli aika raadollista mielestäni. Mutta joskus myös niin vapauttavaa, ei ole tilivelvollinen kenellekään... :)



Asioissa on aina kaksi puolta siis.

Eikä se ole ihania matkoja ja kaikkea mukavaa vaan yksinäisiä tylsiä iltoja kuudes kaljatuoppi kourassa, kun ei selvinpäin tympeää elämäänsä kestä.



Mulle vaan jotenkin kävi näin. En ole koskaan ollut kovin menevä tai sosiaalinen. Semmoinen kotona viihtyvä paremminkin. Ei sitten tullut oikein miehiä tavattua. Uskoin ja toivoin aina että joskus kuitenkin tulee mukava mies vastaan ja ihastuu, ja sitten perustamme perheen ja saamme lapsia. Odotin ja odotin ja uskoinkin. Sitten sitä yhtäkkiä huomaa olevansa 35 eikä vieläkään ole löytynyt ketään. Alkaa paniikkinen etsintä nettideiteistä, mutta vieläkään ei löydy ketään.



Nyt olen 38 ja edelleen sinkku, joka en ole koskaan ollut edes vakavassa parisuhteessa. Ja minä tosiaan olisin halunnut miehen ja lapsia. Akateeminen koulutus ja alan työ minulla on, mutta en ole koskaan työstäni pitänyt, se on pelkkää pakkopullaa. Lisäksi olen sen verran arka ja ujo ettei minusta ole yksin lähtemään esim. matkoille tai tekemään oikein mitään muutakaan. Kovin yksinäistä ja tympeäähän tämä elämä on, mutta alkoholin avulla sitä jotenkin jaksaa.

olen 46v, lapseton sinkku ja opettaja.



Oon ihan ok näköinen, tuun omillani toimeen, asun pääkaupunkiseudulla ja oon ollut parissa pitkässä, n 5 vuoden parisuhteessa.



Ei tämä varsinaisesti ollut minun valintani, olisin halunnut perheen. Mutta en sitten kai halunut sitä tarpeeksi paljon, en suostunut tiettyihin kompromisseihin.



En tunne olevani yksinäinen enkä katkera. Mulla on ihan kiva elämä näinkin.

ja seksiäkin saa aivan tarpeesksi kun tarvis. Vakihoidoilta eli samassa tilanteessa eläviltä miehiltä tai vaikka satunnaisilta varatuilta tai vapailta baarituttavuuksilta.

ainoa parisuhteeni oli niin paha kokemus. En ala asiasta kirjoittelemaan tarkemmin. Mies ei kuitenkaan ollut millään tavalla eikä missään mielessä "renttu" vaan kaikin puolin päinvastaista.



Huomasin erottuani ja erosta vihdoin toivuttuani että vastaavia miehiä on maailmassa liikaa. Kylmyys ja väkivaltaisuus tuntuvat olevan miesten dominoivat luonteenpiirteet. Olen mieluummin täysin yksin kuin parisuhteessa tai seksisuhteessa kenenkään miehen kanssa.

Minä olin pitkään yksin 20-30-vuotiaana. Lähinnä siksi, että ei löytynyt sopivaa enkä halunnut huonossa suhteessa olla. Enkä lapsiakaan koskaan ole halunnut niin ei sikälikään haitannut. Mutta oli se kyllä kamalan yksinäistä aikaa, ei mitään matkustelua.

ole ehkä ihan oikea henkilö vastaamaan kysymykseen, kun olen naimisissa ja lapsiakin on, mutta ymmärrän kyllä hyvin, että jotkut eivät välttämättä edes kaipaa perhettä. Olen itse aina ollut tosi nirso seurastani, ja mieluummin yksin kuin edes ihan kivojen muttei erityisen rakkaiden ihmisten kanssa. Jos en olisi tavannut täydellisen sopivaa miestä, olisin ollut mieluummin yksin. Olemme miehen kanssa molemmat samanlaisia introvertteja, joten sovimme silläkin tavalla hyvin yhteen, ja molemmat ymmärtävät hyvin toisen suuren tilantarpeen. Olemme myös tavanneet nuorina, ja luulen että sekin vaikuttaa. Mitä vanhemmaksi olen tullut, sitä hankalammaksi tunnen omien tapojeni muokkaamisen muiden mukaan. Jos olisin elänyt tähän asti sinkkuna, toisen ihmisen kanssa asumiseen olisi varmaan ollut aika iso kynnys, kun omiin tapoihin on vuosikaudet ehtinyt jumittua.

parempi yksin yksin kuin yksin kaksin.

koska jo 13v minulla oli hirveä tarve tulla äidiksi, tuosta syystä elin elämän "niinkuin kuuluu" ja sain lapset kun oli koulut käyty ja miehelläkin ammatti jne.



Tällä hetkellä olen elänyt 10v ilman miestä ja nuorinkin kolmesta lapsesta on muuttanut kotoa, huonoa omaatuntoa poden vain kun en jaksa pitää yhteyttä kaikkiin ystäviini.



Hirveää sanoa mutta nyt kun asun elämäni ensimmäistä kertaa yksin sisälläni on kuin kupliva shamppanjapullo, avattu, olen niin onnellinen, vaikka moni normielämää elävä keski-ikäinen ja varsinkin nuorempi, pitää elämääni varmasti tylsänä ja surkeana. Ainoa mitä pelkään on että en ehdi seuraavan 50v aikana tehdä ja oppia kaikkea mitä haluan tehdä ja oppia.