Onneksi on keskimmäimen lapsi, niin tiedän ettei minussa ole mitään vikaa

Esikoisen vauva-aikaan naurahtelin epäuskoisesti, kun oli puhetta vauvan "laittamisesta nukkumaan" tai tassuttelu-unikoulusta tai lapsen ottamisesta mukaan kotihommiin. Esikoinen ei nukahti ainoastaan huutamalla, "tassuttelu" oli nanosekunnissa seisomaan nousevan lapsen kiinnipitämistä, kotihommat sitä, että kun minä sain pari haarukkaa pesukoneesta oli lapsi ehtinyt mättää puoli laatikollista pois, ulkoilu pelkkää huutoa pukemisesta riisumiseen, kärryttely huutoa jos ei menty juoksuvauhtia, jne. jne.



Sitten syntyi toinen lapsi, joka tykkäsi syömisestä ja nukkumisesta, LEIKKI leluilla eikä pelkästään paiskonut niitä, katseli mielellään ohiajavia autoja rattaissa istuen, tykkäsi kuunnella loruja ja lauluja pukiessa ja vaipanvaihdossa.



Kuopus taas on ihan kuin esikoinen. Tänään on ehtinyt kiivetä pöydälle, mättää sohvatyynyt lattialle, vetänyt kissaa hännästä heti kun pääsee käsiksi, avata jääkaapin oven noin ziljoona kertaa, käydä tiputtamassa mun hiusharjani vessanpyttyyn, tupsutellut maidot maitopullosta televisioon, hakannut legopalikoilla ikkunaa, tapellut vastaan joka ikistä vaipanvaihtoa ja pukemista, repinyt yhden kirjan, juossut kielletyltä kohteelta toiselle. Lässyttäkää vain niistä lorutteluista ja lauleluista ja leikkikaluista. Minussa ei ole äitinä mitään vikaa, eikä lapsissakaan.