Muita joita vaivaa koti-ikävä kotipaikkakunnalle :(

Kiva kun täällä on muitakin samanlain ajattelevia! Itsekkin muutin pohjoisesta opiskelun ja miehen työn perässä Hki..

Jo heti ekana iltana alkoi kaduttamaan ja koti-ikävä iski vaikka ostimme vuosi sitten talonkin täältä..

Nyt kun haaveissa olisi raskaus,koen jääväni yksinäiseksi äidiksi..koulunkin vielä kesken mutta lähipäiviä niin vähän joten aikaa jää liikaa kun ei ole opintotuella varaa käydä kavereilla kahvilla..

Kait se on sinniteltävä vielä koulu loppuun ja katsottava sitten onko miehelle töitä kotipaik.

Nyt keväällä ollaan asuttu kaksi vuotta etelässä..

Voi kyllä, koti-ikävä on tuttu tunne. Mutta mä puolestani en pääse siitä koskaan. :(

Asuimme vuosia Saksassa, kun olin lapsi. SIitä kaupungista tuli mulle toinen kotikaupunki. Ja sitten on se Suomen kotikaupunki. Ja sitten on vielä meidän mökkipaikkakunta, jonne myös usein kaipaan.

Kun olen asunut Suomessa, mulla kaihertaa koti-ikävä Saksaan. Kun nyt aikuisena asuimme yhdessä vaiheessa 3 vuotta tuolla Saksassa, niin kaihersi ikävä Suomeen.

Aina välillä iskee koti-ikävä. Riippumatta siitä, missä milloinkin on. :(

Vaivaa kyllä :( Asuin lapsuuden ja nuoruuden 20 000 asukkaan pikkukaupungissa. Opiskelujen myötä lähdin Helsinkiin, ja sinne jäin töihinkin. Viihdyinkin nuorempana hyvin, tuntui jopa ahdistavalta ajatus että joutuisi siellä "tuppukylässä" asumaan, eihän siellä ole mitään menojakaan. 

Mutta nyt kun ikää alkaa olla 40, eikä ne pk-seudun menomahdollisuudet oikein enää kiinnosta, niin kaipuu kotipaikkakunnalle on kova. Haaveilen pienestä rintamamiestalosta, jossa olisi kviankokoinen puutarha, jota hoitaa. Nyt asumme kerrostalokolmiossa ankeassa lähiössä. Mutta valitettavasti ei tule toteutumaan ennen eläkeikää muutto kotipaikkakunnalle, koska alani töitä ei ole siellä lainkaan. 

Itse asiassa kyllä. En olisi ikinä uskonut näin käyvän, sillä olen kotoisin ahdasmielisestä pikkukaupungista läheltä Tamperetta. Tasan 20 vuotta sitten muutin pois sieltä (19v) ja vannoin etten koskaan palaa takaisin. Nämä vuodet olen asunut ulkomailla 6 vuotta (USA) ja loput Helsingissä, nyt on alkanut tulemaan outo koti-ikävä, samaa jatkunut jo pari vuotta. En usko, että muutto tulee ajankohtaiseksi vielä vuosiin, koska työt ovat täällä. Mutta ehkä sitten kun lapset ovat aikuisia, tuossa vajaan 10 vuoden päästä.

Tottakai sitä on koti-ikävää joskus, mutta eiköhän sitä jokainen hiukan romantisoi liikaa. Itse olen ollut nyt 5 vuotta pois ja... niin, kai sitä voisi jossain vaiheessa palata.

Se vaan, että kotipaikkakunta on todella tylsä, paljon juoppoja ja uskovaisia sekä perheestä enää yksi elossa ja sukulaisien kanssa enää harvoin tekemisissä.

Ei se kotiseutu enää samanlainen ole, hiljentynyt, ei mitään tekemistä ja monet muuttaneet pois. Uskokaa vaan, että näin teilläkin on.

Nostan tätä vanhaa ketjua. Onko palstalla asiaa pohtivia? Itse kaipaan takaisin kotiseudulle täältä pk-seudulta, mutta ainakin pari vuotta vielä miehen opiskeluiden takia täällä ollaan. Joskus pelkään, että romantisoinko liikaa kotiseutuani, mutta kyllähän sitä jotkut vain ovat "pikkukaupungin likkoja".

Olen muuttanut Itä-Suomesta pk-seudulle ja samoin teki kaikki mun ystävät ja osa sisaruksista. Aika turha olis enää palata, pääsis korkeitaan kohta vanhempiaan hoitamaan sinne.. Ei houkuttele yksin ottaa sitä vastuuta.. Eikä siellä olisi töitäkään.

Mä taidan olla niitä harvoja, jotka ei kaipaa kotipaikkakunnalle hetkeäkään. Muutin pikkukaupungista Lontooseen viisi vuotta sitten ja muutto oli suuri helpotus. Ainoastaan perhettä kaipaan, muuten en kävisi tuolla ikinä.

Tällaisia ketjuja lukiessa tulee outo haikeus mutta toisaalta helpotus ja ilo siitä, etten koskaan juurtunut minnekään. Minulla ei ole ns.kotikaupunkia tai- paikkakuntaa. Muutin vanhempieni kanssa 10 kertaa, itsekseni olen muuttanut kahdesti. Ja olen parikymppinen!

Tavallan sääli, ettei ole sellaista lapsuudenkotia, mutta toisaalta on jotenkin hienoa, että osaan tehdä kotini milloin mihinkin, ilman että siihen tarvitsee jonkin tietyn paikan.

En varsinaisesti aktiivisesti kaipaa takaisin kaupunkiin jossa synnyin. Mutta aina kun siellä pääsee käymään, niin monesti kokee sellaista haikean kotoista oloa kun näkee jotain lapsuudesta tuttua, vaikka paljon pienenä käytetyn metroaseman.

Minä olen alkanut kaipaamaan takaisin kotiseudulle todella kovasti. Muutin pk-seudulle kuusi vuotta sitten poikaystäväni kanssa amk-opintojen perässä. Opiskeluaika oli aidosti todella hauskaa ja huoletonta aikaa, kävin myös töissä ja tutustuin paljon uusiin ihmisiin. Pikkukylästä kotoisin olevalle kaikki oli niin isoa ja kiehtovaa pk-seudulla. Sitten kun opinnot loppui, halusin edistyä työurallani, mutta loppujen lopuksi en löytänyt itsestäni minkäänlaista kunnianhimoa, joten päädyin "perusmukavaan" toimistotyöhön. Alkuun se vaikutti todella mukavalta kun pystyi harrastamaan illat ja touhuta vapaasti kaikkea viikonloppuisin (opiskelun ja vuorotyön sijaan). Sitten siinä tuli huomattua että usein tuli kova tarve lähteä kotiseudulle (100km) vkloppuisin. Siellä kavereiden ja vanhempien näkeminen toi jonkinlaista helpotusta. Paluuajelu sunnuntaisin takaisin omaan kotiin alkoi aina ahdistaa enemmän j enemmän. Nyt olemme päättäneet, että yritämme saada asiat järjestymään niin, että voisimme muuttaa takaisin noin vuoden sisään. Ymmärrän hyvin tuon fiiliksen muuttaa "häviäjänä" takaisin. Mutta mieli muuttuu, minkäs teet. Ja kun omat vanhemmatkin ikävä kyllä vanhenevat, niin haluaisin siksikin olla heidän kanssaan enemmän tekemisissä. Kaikille tsemppiä haaveiden toteuttamiseen !! Me ainakin "hoksattiin" se niin, että miksi elää sellaista elämää joka tuntuu kurjalta, jos kerran vaihtoehtojakin on!!

muutin opiskelun takia kaupunkiin ja masennuin ja ahdistuin ja satuin löytään miehen ja tulin vahingossa raskaaks. Se oli mun pelastus, sain "syyn" muuttaa takasin sinne pikkuseen kotikylään. Remontoidaan taloo sieltä ja päästään muuttaan ehkä maaliskuun alussa. Nyt jo helpottanu tää kamala olo, kun tietää että pääsee KOTIO! :)

Muutettiin pienemmälle paikkakunnalla n. 120 km päähän kotipaikkakunnalta. Ekat pari vuotta meni ok, kunnes lapsia tuli... Niiden myötä on tullut kauhea kaipuu kotimaisemiin, mummujen ja pappojen lähelle, lapsuuden ystävien lähelle... Ja ystäviä on täälläkin, mutta ei tukiverkkoja. Joka päivä ajattelen muuttoa, mutta vaikeaa on miehen yrityksen takia.

Viime kesänä muutin minäkin pk-seudulle. Aluksi oli tietty jännää ja kivaa ja siistiä asua Helsingissä, jippii. Nyt kuitenkin kun olen tajunnut, että olen täällä oikeasti vain miehen varassa, ei ole ystäviä eikä mitään. Vanhempani, sisarukseni, ystäväni ja kaikki tutut jäivät muualle. En oikein tiedä, mikä minua muka täällä pidättelee. Vähän tuntuisi häviämiseltä muuttaa takaisin, mutta toisaalta :( siellä olisin varmaan onnellisempi. Saas nähdä.

Muutimme mieheni silloiselle opiskelupaikkakunnalle 19 vuotta sitten. Elämä on kuljettanut kaupungista toiseen ja se koti-ikävä on kulkenut mukana ja vieläkin kova.

Olemme nyt nelikymppisiä ja edelleen haaveilen kotiinmuutosta.

Ikävä on kova, mutta töiden takia ja lastenkin (lasten elämä ja ystävät siis täällä) kotiinpaluu viivästyy vielä..



Ehkäpä joskus..=)

Onpa tänne tullut paljon kokemuksia, kiva kuulla etten ole ainoa joka tämän asian kanssa painii, vaikka eihän tuo mukava asia tietenkään ole. :(



Meitä ei oikein muu pidättele kun miehen työt täällä ja mieskin on kyllä sanonut että käy vaikka jonkin aikaa täällä päin töissä.



Tuntuu vaan sitten vähän "häviäjältä" jos tiedätte mitä meinaan, kun monikaan ei varmaan olisi ajatellut että muutettais pian takaisin. :/

Alkuun tuntui juuri siltä, että "Jee, iso kaupunki" ja kaikkea, mutta nyt tuntuu vaan niin tyhjältä..

Ja aivan yhtä kova ikävä on vieläkin omalle kotipaikkakunnalle tai edes sinne päin. Muutin nuorena ja naiivina miehen kotipaikkakunnalle monen sadan kilometrin päähän.

10v ja 4 kaupungin kiertomatkan ympäri Suomea, muutimme kotipaikkakunnalle, taas miehen työnperässä, kun lapset olivat 2v ja 4v. Kuusi vuotta myöhemmin mies olisi taas vaihtanut työpaikkaa ja edessä olisi ollut muutto, silloin en enää lähtenyt, lapset olivat jo koulussa ja heillä oli omat kaverit.



Minusta on mukavaa että arki on tuttua ja helppoa.

onko se sittenkään niin ihanaa kun äiti ja toisella anoppi tupsahtaa kylään harva se päivä? Omaa elämää on helpompi elää vähän kauempana. Lapsuus on ohi sitä ei saa takaisin, lapsuudenperhettä ei enää ole, on vain aikuisia ihmisiä omine elämineen. Se haikeus on kaipausta sinne lapsuuteen.

jo 19 vuotta (voiko olla totta)!! Alkuun asuin muutaman kesän kotona opiskellessa. Varsinaista koti-ikävää kotipaikkakunnalle en ole potenut, mutta jotenkin kaihoisaa se on siellä käydä, jos on reissussa vaikka muutaman päivän. Meno siellä on jotenkin niin leppoisaa ja kaikilla tuntuu olevan ihan eri tavalla aikaa tavata ystäviä ja harrastaa, kuin kaupungissa. Ja varsinkin kun käy silloin, kun kesä on kauneimmillaan, on kaikki niin kaunista ja jotenkin nostalgista.