Koululaiset ja miehen ulkomaankomennus
Meillä on kaksi koululaista ja yksi leikki-ikäinen lapsi. Mies olisi saamassa komennuksen (vuoden mittaisen) eurooppaan. Hän haluaisi lähteä. Minä en. :(
Syitä on useita: Olen ollut viime vuodet kotiäitinä, koska mieheni työ on tosi vaativaa muutenkin, matkoja on paljon ja illatkin kuluvat töissä. Pidän kuitenkin roolistani, enkä sitä pois vaihtaisi. Minulla on muutamia luottamustoimia, joita en millään haluaisi jättää, en edes vuodeksi. Entä lasten koulut. Esikoinen on aika arka lapsi, miltä hänestä tuntuisi. Kaikki kaverit jäisiväyt ja kuinka paluu sujuisi vanhaan luokkaan. Olisihan vuosi ulkomailla tietty pääomaa lapselle, mutta kuinka noin pienet osaisivat sitä arvostaa, olisiko sittenkin ikäbä vanhaan paikkaan ja taas ero ulkomaan kavereista suurempia haittoja.
Minulla on lisäksi täällä aika vanhat vanhemmat, joita en jotenkin raskisi jättää -naurakaa pois ?:|
Olen sanonut miehelle, että lähtisi niin, että me olisimme hänen luonaan kaikki lomat, kesähän on pitkä ja lukukaudet olisimme täällä Suomessa. Ei kovin hyvä, mutta hän miettii.
Itselläni ei ole intoa lähteä. Kolmen lapsen kanssa se on hirmu härdelli. Olen jo kerran ollut miehen mukana ennen lapsia, silloin olimme USAssa, joten tiedän kyllä mitä tuo olo on ja mitä se ei ole.
Onko kommentteja? Oletko lähtenyt miehesi mukaan tai jäänyt lasten kanssa kotiin? Kaikki näkökulmat tervetulleita!
Kommentit (4)
Ystäväni on ollut perheineen puoli vuotta ulkomailla, miehen työkomennuksen vuoksi. Esikoinen on kansainvälisessä koulussa ja hyvin viihtyy. Koulussa on muitakin suomalaisia. Ainakin heillä on suomalainen verkosto, muitakin komennuksella olevia perheineen on lähistöllä.
Heillä muutti kaikki irtaimisto uuteen kotiin vieraassa maassa. Asunto Suomessa odottaa paluuta :)
Minä lähtisin kiljuen :) Kokisin sen enemmän mahdollisuutena joka tuskin koskaan toistuu. En jäisi Suomeen lasten kanssa vaan kokemuksia kartuttaen mukaan.
Tosin vuoden keikalle en kovin kummoista muuttokuormaa rahtaisi. Vuokraisin kalustetun asunnon. Lapsille reissu olisi varmasti avartava kokemus ja kielitaitokin karttuisi. Saattaisipa vaikuttaa ammatinvalintaankin myöhemmin. Mieletön mahdollisuus avartaa lasten maailmankatsomusta ja tutustuttaa uuteen kulttuuriin ja vieraisiin ihmisiin.Ei mahdollisuutta kannata haaskata. Koulua voi käydä ulkomaillakin, jopa etänä "suomessa".
Minä miettisin tarkkaan lähtöä, koska komennus on vain vuoden. Lapsille muutos on iso ja sopeutuminen esim. uuteen kouluun vie aikaa. Lisäksi jos opetus on englanniksi niin pitäisi miettiä kielitaidonkin kannalta; ehtiikö juuri oppia kielen ja sitten taas lähdetään kotiin. Myös koulukulttuuri on aika erilaista kuin meillä. Minulla on useita kavereitä ollut ulkomailla eripituisilla komennuksilla ja vaikka aluksi kuulostaa hienolta niin arki on kyllä aika raskasta. Miehet tekevät yleensä pitkää päivää ja reissaavat ja naiset pyörittävät arkea ilman tuttua tukiverkostoa. Myös kohdemaalla on merkitystä, olisiko paikassa myös muita suomalaisia esim. lapsille kavereiksi jos lasten kielitaito on vielä heikkoa? Toisaalta olisihan se hieno mahdollisuus koko perheelle avartaa maailmankuvaa ja kehittää kielitaitoa.
Itse kolmen lapsen äitinä en varmaan roudaisi vuodeksi perhettä täysin uuteen kulttuuriin, kouluun, kaveripiiriin jne.; jos komennus olisi vähintään kaksi vuotta voisin sen tehdäkin. Luulen että meillä vaikeinta olisi esikoisella, joka on lapsistamme arin ja pelkää uusia tilanteita. Tosin tiedän myös varmuudella että meidän perheen isä ei lähtisi ilman meitä vuodeksi mihinkään, on sen verran perhekeskeistä tyyppiä.
Minä olen ollut sitä mieltä, että lapsia ja kotia ei siirretä mihinkään, ellei komennus ole vähintään 2 vuotta pitkä. Työnantaja on ymmärtänyt sen oikein hyvin ja ulkomaankeikat ovat olleet vain kuukausissa mitattavia.
Nyt miheneni on komennuksella Pietarsaaressa ja asumme täällä. Saimme tehtyä 5 vuoden sopimuksen. Edellisen kerran hän oli Valkeakoskella, ja asuimme Tampereella yhteensä 9 vuotta. Aluksi piti olla 2 vuotta ja sitten sitä aina pätkä kerrallaan jatkettiin. Sitä ennen olimme Parikkalassa noin 5 vuotta.
Että reissaamista tämä elämä on ollut, muuttamista paikasta toiseen. Muutaman kerran on ollut lähellä koko perheen muutto ulkomaille, mutta tilanteet ovat kääntyneet onneksi siihen, että olemme saaneet olla Suomessa.
Ongelmallisinta on, että meidän ystäviä on ympäri Suomea ja välimatkat täällä kotimaassakin tuntuvat pitkiltä. Nyt meillä on matkaa Parikkalaan noin 850 km ja siellä on kuitenkin lasten ja meidän aikuisten hyviä ystäviä. Tampereellekin saa ajaa lähes 4 tuntia, eli sielläkään ei voi pistäytyä noin vain kyläilemässä.
Yli 100 km:n muutto on aina hiveä härdelli. Samalla muuttuu koko ystäväpiiri, naapurit, tutu ja kumppanit. Eli saa aloittaa koko verkoston luomisen ihan alusta. Koti-ikävä tulee tietenkin aika-ajoin, varsinkin silloin, jos asuu vieraskielisellä seudulla.
Meillä lapset ovat sopeutuneet kaikkeen uuteen paremmin kuin minä. He ovat helpommin löytäneet uusia ystäviä ja löytäneet mukavaa tekemistä. Itselläni on ollut hankalampaa.
Reissumiehen vaimolla on myös se ongelma, että työ ainakin mieidän miehellä täyttää lähes 100-prosenttisesti elämän. Minä odotan kotona pitkän päivä miehen paluuta, että saisin puhua jonkun aikuisen kanssa. Mutta mies on raskaan työrupeaman jälkeen niin väsynyt, että heittää likaiset vaatteet lattialle, syö jääkaapin tyhjäksi ja menee nukkumaan.
Minulle on helpompaa, että miehen ulkomaankeikat sujuvat muutaman kuukauden pätkinä ja hän on siellä yksin. Oman kodin jättäminen tuntuu niin vaikealta emmekä todellakaan halua riepotella lapsia. Kun mies lähtee, aluksi on vähän aikaa ihan ihanaa. Saa tehdä kaiken niin kuin haluaa. Sitten tulee tolkuton ikävä ja aika, kun mies soittaa, niin minä vain kiukuttelen. Sen jälkeen tilanteeseen alkaa tottua ja juuri kun on tottunut, niin mies tulee takaisin. Aluksi se on ihanaa, sitten hiotaan taas kaikki pelisäännöt uudelleen, sen jälkeen koittaa tuttu ja turvallinen arki.
Meidän perhe-elämä on siis ollut aikamoista vuoristorataa, tavaroiden ja tunteiden siirtelyä. Toisille tämä sopii, toisille ei. Sen verran olen jo oppinut, että yhtään ylimääräistä siirtoa en lasten kanssa enää tee. Mitä pidempään samassa paikassa, sen parempi kaikkien kannalta.