Lue keskustelun säännöt.
Hermo menee! Rasittaako ketään muuta ihmiset, jotka neuvoo koko ajan kaikessa?
23.01.2012 |
Eilisten vaalivalvojaisten koettelemana täytyy nyt vähän purkautua. Miehen suku on sellaista, ettei heidän kanssaan voi puhua ollenkaan normaalisti, kun he alkavat heti neuvoa, miten tulisi toimia.
Esim. kun yksi päivä kehuin miehen siskolle, miten meidän taaperomme jo niin hienosti pesee itseään saunassa käydessämme, niin tämä alkoi heti paasaamaan, että "joo mutta ei tuon ikäinen vielä pese itseään oikein, se on vasta sellaista matkimista ja leikkiä, pitää sun silti se itse pestä, että tulee kunnolla puhdasta". Öö, no shit Sherlock??
Samainen nainen neuvoo aina muutenkin lapsenhoidossa. Jos vaikka sanon, että lapselle on ilmestynyt vähän ihottumaa, niin hän alkaa saman tien saarnata, miten nyt pitää jättää ne ja ne ruoka-aineet pois. Jos sanon näin jo tehneeni, niin sitten hän alkaa saarnata, että ei saa turhaan jättää mitään ruoka-aineita pois, että lapsi siedättyy.
Tai jos tyyliin sanon, että olipas ulkona kylmä, niin anoppi saattaa aloittaa, että "laita enemmän vaatetta hyvä lapsi, sullahan on se paksu villapipo, olisit laittanut aamulla sen ja samoin ne paksut nahkatumput, nehän on niin lämpimät". Tai jos totean, että olipas kaupassa ruuhkaa, niin heti anoppi tietää neuvoa, mihin aikaan sinne kauppaan kannattaa mennä, jotta ne ruuhkat voi välttää tai että miten pelkällä mielenhallinnalla pysyy rauhallisena pahimmassakin tungoksessa.
Vuosia sitten, kun keksin haluavani jatko-opiskella alallani opettajaksi, niin taas miehen sukulaiset tuli neuvomaan, että älä vaan opettajaksi ryhdy, koska ei se ole yhtään mukavaa työtä. Niin yksitoikkoista ja vastuullista ja kiittämätöntä, että ei missään nimessä kannata. Aloitin opinnot tietysti näistä kommenteista huolimatta ja olen jo töissä tyytväisenä valinnastani, mutta edelleenkin he jaksavat päivitellä, että miksi valitsin näin vastenmielisen työn ja että mitä töitä mun sen sijaan kannattaisi alkaa tekemään.
Ylipäätään en jaksa puhua heidän kanssa enää mistään, kun aivan arkisetkin aiheet johtaa aina hirveään saarnaukseen siitä, miten joku asia pitäisi tehdä. Vaikuttaa siltä, että on aivan sama, mitä mieltä itse asiasta olen, sillä he ovat aina eri mieltä. Enää en jaksa väittää vastaankaan, koska sitä saisi olla tekemässä koko ajan. Eilisiltana pysyin käytännössä vaiti koko illan, koska appivanhempani paasasivat jatkuvalla syötöllä kaikkia muita ehdokkaita ja heidän äänestäjiään vastaan, paitsi tietysti omaa suosikkiaan. Jos olisin kertonut, ketä todellisuudessa äänestin, en olisi varmaan hengissä selvinnyt...
Itse koen tällaisen neuvojen tuputtamisen muutenkin todella rasittavana, koska aikuiset ihmiset saavat mielestäni tehdä aivan niin kuin itse tykkäävät ja nuoremmatkin oppivat paremmin, kun ei ole liikaa neuvomassa. En myöskään pidä omia mielipiteitäni niin erinomaisina, että mun pitäisi niillä koko ajan päteä.
Onko muilla kokemuksia tällaisista neuvonantajista?
Kommentit (14)
Sama meno täälläkin. Olen myös lakannut tuomasta mielipiteitäni esille, koska ne ovat kuitenkin vääriä.
Esimerkiksi mikroaaltouunin käyttö ruoan lämmittämiseen on väärin. Appivanhempani kuitenkin itse lopettivat mikron käytön vasta muutama vuosi sitten. "Minä en ruokaani halua säteilyttää!"
Toinen esimerkki kirkasvalolampun käytöstä. "Minä saan piristystä ihan luonnonauringosta! Tuommosta sähkövaloa ei tarvita!"
Olishan näitä esimerkkejä. Ja myös toisinpäin kommentteja asioihin mitä minä en halua käyttää ja he aina yrittävät määräillä. Voi sitä ihmetyksen määrää...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Oltiin kyläilemässä ja päivitteli kun en juonut kahvia enää kahdeksalta illalla. Sanoin että jos nyt juon kahvia niin valvon yöllä kolmeen asti. Neuvo oli että juo nyt vaan, luet sitten kirjaa yöllä, kun anopilla on niin hyviä kirjoja kaappi täynnä. Voi elämän kevät. En kuitenkaan juonut...
Jos koko miehesi suku tuota neuvomista tekee, niin oletko ajatellut, että kyseessä saattaa olla heidän tapansa keskustella asioista? Että heistä on mukavaa sanoakin puheena olevaan aiheeseen jotain, tai tuoda toiselle jotain uusia näkökulmia, eikä vain hymistellä. Minusta ainakin on todella tylsää, jos keskustelukumppani ei tuo keskusteluun mitään asiaa, hymistelee vaan sanomisilleni tyyliin "Joo, noinhan se on joo..." Miksi sitten ylipäätään keskustella?
on joo heidän tapansa keskustella, koska koko lähisuku on samanlainen. Siksihän se niin ärsyttääkin, ettei heidän kanssaan voi puhua "normaalisti" mistään, vaan aina joutuu kuuntelemaan tuota mielipiteiden tuputtamista sellaiseen äidilliseen sävyyn, niin kuin olisin joku pikkulapsi. En toki mitään hymistelykeskusteluakaan toivo, mutta näiden kahden keskustelutavan lisäksi on olemassa paljon muitakin ja paljon parempia.
Vanha ketju, mutta nyt on kyllä niin vertaistukea että!
Meillä klassinen tilanne; aiemmin ei mitään ongelmaa, mutta nyt lapsen synnyttyä tuntuu etten osaa appivanhempien mielestä tehdä mitään oikein.
Aina kun tullaan vauvaa katsomaan, niin jatkuva "näin pitäsi tehdä/näin teidän PITÄÄ tehdä" -arvostelu päällä. Aluksi osasin ottaa ne hyväntahtoisina neuvoina, mutta pikkuhiljaa alkaa se vitutus vaan nousta.
Appivanhemmat ovat mm. imetysfanaatikkoja ja pulloruokkiminen edes imetyksen ohessa on aivan saatanasta. Meillä vauvalle kuitenkin annetaan ihan sairaalan ohjeistuksen mukaan lisämaitoa, koska paino ja verensokerit laskivat osastolla ollessamme imetyksestä huolimatta. Imetän siis normaalisti, mutta korviketta annetaan sitten vielä lisäksi.
Kun appivanhemmat tulevat kylään, niin ajoitan lisämaidon antamisen sille ajalle. Imetyssessiot meillä pikkuisen kanssa kestävät tunnista kahteen tuntiin, joten jos vauvaa tultiin katsomaan niin luulisi näidenkin olevan iloisia siitä, että annetaan vierailun aikana pullomaito eikä vetäydytä makkariin imettämään.
Mutta ei. Jatkuva mäkätys "imetätkö ollenkaan??" "Tuleeko sinulta maitoa??" "Sille tulee kauheat ilmavaivat pullosta!". Viimeksi anoppi haukkana vahti pulloruokkimistani ja koko ajan valitti, että nyt menee ilmaa mukana.
Koko ajan myös selostetaan, että mitä pitää tehdä. Että ruokinnan jälkeen nyt nostat vauvan olalle ja röyhtäytät (tätähän en missään nimessä aiemmin tiennyt :)) ), mitä sinä nyt sitä tuttia annat, miksi sillä tällaiset vaatteet on jne. Ja nimeäkin vauvalle mallaillaan, sitäkään ei näköjään sitten oikein osattu antaa -.- Niin ja ikkunakin oli tuossa viimeksi auki jotta ilma vaihtuu, mutta eikös sekin ollut väärin. Kun tulee niin kylmää ilmaa sisälle.
Totesin jo miehelle, että jos ei jutut muutu niin alan appivanhempien vierailujen aikaan painua ulos. En vaan jaksa koko ajan kuunnella sitä, miten teen kaikki päin persettä ja oletetaan, etten osaa huolehtia vauvastani laisinkaan.
On kokemusta ja paljon. Nykyään en anna enää periksi vaan väännän rautalangasta vaikka tulis minlälainen riita.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Älkää valittako. Minun vaimo on nykyään tuommonen. Ja ei sitä itse tiedosta. Ihmettelee sitten miksi suutun. Joka vitun pikku asia mistä ei mitään tiedä nii keksii jotaki mitä neuvoa. Nii.kuin kerran yritti väittää vastaan diesel moottorin pumpun toiminnasta. Vaikka ei itse tiiä muuta kuin itte auto tankataan ja sillä pääsee eteenpäin.
Yritä ny tuommosen kanssa elää.
Vanha ketju, mutta niin asiaa. Mua v-tuttaa miesystävän tapa neuvoa. Eilen sanoin töiden jälkeen sanoin, että työt stressaa aika tavalla - kommenttina, että tee ne työt pois. Mulla on noin vuoden työjono luovaa kirjoittamista ja ajattelua vaativia töitä, eli ei niitä voi noin vain "tehdä pois". Jono kasvaa koko ajan ja se on ok, mutta toki välillä stressaa ajatus siitä, että miten kaiken ehtii tekemään ajallaan.
Tai toinen v-mäinen kommentti oli, kun mun lapsi sairastui vakavasti (syöpään verrattava sairaus) ja olin siitä surullinen. Miehen mielestä suru oli turhaa, kun ei siitä lapsi terveeksi tule. No ei tulekaan, mutta mulle on sairauden hyväksymisen takia tärkeää ollut surra suru pois.
MP siitä, että onko mun mies vain täysi empatiakyvytön mulkku vai onko tämä normaalia kommunikointia?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miehet noin keskimäärin taitavat olla sellaista ratkaisukeskeistä porukkaa, eli jos nainen haluaa vain purkaa sydäntään ja saada ehkä ymmärrystä ja empatiaa, niin miehet haluaa jotenkin ratkaista sen naisen purkaman ongelman. Ei se välttämättä ole tunteettomuutta, vaan vilpitöntä halua auttaa, koska luulevat että sitä heiltä odotetaan. Kaikki miehet eivät ymmärrä, että monilla naisilla se asioiden ääneen vatvominen on tärkeä osa asian käsittelyä, ja usein tämä johtaa lopulta siihen että nainen ymmärtää itse ratkaisun.
Hahahahahaha! =D=D=D
Taitaa olla kyse mun suvusta! Kärsi! :p
Itse en kuuntele sanaakaan mitä mun sukulaiset sanoo. En koskaan sano niille mitään. Olen vain hiljaa. Ja sitten ne tietysti neuvoo mua "taidat olla masentunut kun olet niin hiljaa ja allapäin, kyllä sun täytyy mennä lääkärille kertomaan tuosta sun masennuksesta, kyllä tuo masennus saadaan oikeilla lääkkeillä hoidettua, ei tuosta mitään tule että olet aina masentunut, oletko sä jo varannut sulle lääkäriajan, mihin aiot mennä lääkärille, valitse tarkkaan hyvä lääkäri,...".
Niitä ei kannata tavata turhan usein tai saa hermoromahduksen.
Se on sellainen jalo meditaatiotaito että osaa vain istua hiljaa ja antaa neuvojen mennä yhdestä korvasta sisään ja toisesta ulos. Tyhjennä mielesi, älä kuule mitään, älä huomaa mitään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei suomalaiset osaa jutella. Ihan kelle vain jos sanon että "huh, onpas kylmä" niin vastaus on: "no laita lisää vaatetta päälle niin et palele!"
Ihan niinkuin kaikki puhuminen olisi vain ratkaisunhakemista, muuta keskustelua ei ole olemassa, mitä hyvänsä joku sanookin niin se johtuu vain siitä että sillä on jokin ongelma mihin se kaipaa muilta neuvoa.
Ainoa ratkaisu tähän pulmaan: älä juttele sellaisten ihmisten kanssa. Eli älä juttele Suomessa melkein kenenkään kanssa.
Minä olen nyt 30veenä syrjäytynyt omasta tahdosta, ei riitä enää sietokyky. Nämä jatkuvat neuvonantajia pilaavat rauhan aivan totaalisesti ja vaikeuttavat elämisen.
Terveys kohosi huipulle asti. Jättäytykää kaikesta pois vain!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen tällaisesta suvusta ja luulin nuoruuteni, että tuollainen keskustelutapa on normaali. Olin varmasti itsekin samanlainen omassa kaveripiirissäni. Sitten tapasin mieheni ja opin toisenlaisen keskustelukulttuurin; myötäelämisen ja "yhdessä taivastelun". Aluksi olikin ihanaa, kun minua neuvomisen sijasta ymmärrettiin ja epäkohtia kauhisteltiin jopa hanakammin kuin mitä itse tein, mutta kylläpä vaan tähänkin ajan kanssa kyllästyy. Tässä suvussa pitää aina olla samaa mieltä keskustelijan kanssa tai muuten loukkaannutaan verisesti. Keskustelut ovat lähes 100% toisista ihmisistä juoruamista ja heidän käytöksensä kauhistelua. Vain huoneessa paikallaolijoita ei saa kritisoida mitenkään vaan päinvastoin kehutaan ja ollaan niin samaa mieltä. Tämä on oikeastaan juuri päinvastoin kuin omassa perheessä, jossa nimenomaan muita ihmisiä kehuttiin ja jos jotakuta mitätöitiin, niin se oli oma perhe.
Ehkä kyse on osin sukupolvierosta. Minä juttelen omien tuttujeni ja kavereideni kanssa lähinnä oman ja toisen keskustelijan elämän onnistumisista ja haasteista, toiveista ja tulevaisuudensuunnitelmista. Heidän kanssaan kanssakäyminen on positiivista ja vähintäänkin neutraalia. Ei neuvota ylenmäärin, mutta oman aidon mielipiteen uskaltaa kyllä tuoda esille.
Jos koko miehesi suku tuota neuvomista tekee, niin oletko ajatellut, että kyseessä saattaa olla heidän tapansa keskustella asioista? Että heistä on mukavaa sanoakin puheena olevaan aiheeseen jotain, tai tuoda toiselle jotain uusia näkökulmia, eikä vain hymistellä. Minusta ainakin on todella tylsää, jos keskustelukumppani ei tuo keskusteluun mitään asiaa, hymistelee vaan sanomisilleni tyyliin "Joo, noinhan se on joo..." Miksi sitten ylipäätään keskustella?