Onko täällä ketään jolle on tapahtunut jotain ihan kauheaa elämässä,

Joidenkin mielestä minulla oli kauhea lapsuus väkivaltaisessa alkoholistiperheessä jossa sai joka ilta pelätä onko vanhemmat hengissä vielä seuraavana aamuna jne. Kuitenkin kun lukee esim. tätä 8v tytön tarinaa, niin eipä tunnu mun lapsuus enää pahalta. Mä sain sentään olla taustalla eikä mua pahoinpidelty.

Ja mitenkö olen päässyt yli? En ainakaan terapiassa menneiden kaiveluilla. Jossain vaiheessa aloin miettimään jälleensyntymää ja ajatusta jossa jokainen saisi valita elämänsä sen mukaan missä sielu vahvistuisi jollain osa-alueella. Ajatuksena oli niin lohdullinen ettei ole juuri väliä onko jälleensyntymää. Siitä kuitenkin lähti vyyhti purkautumaan ja opin suuntaamaan katseen eteenpäin menneiden sijasta.

En halua arvostella kenenkään toipumista, tai sitä edeltäviä prosesseja, mutta en kertakaikkiaan ymmärrä ihmisiä, joilla on kauhea tarve mustamaalata psykoterapiaa "menneiden kaiveluna". Jos ihmenen puhuu tällä tavalla ja suureen ääneen mainostaa omaa oikeaa tyyliään tulla eheäksi, niin pistää miettimään, miten kirkkailla valoilla kyseinen henkilö oikein kulkee?

Minä kävin psykoterapiassa useita vuosia "kaivelemassa menneitä" ja minulle siitä oli todella paljon apua. Johtunee varmasti siitäkin, etten asennoitunut terapiaan "menneiden kaiveluna", vaan halusin aidosti saada apua. Ajoittain tulee kausia, jolloin masennus meinaa pukata uudestaan, mutta olen jotenkin sinut sen asian kanssa, että toipumisessa saattaa mennä vielä vuosiakin aikaa. Se ei silti estä elämästä normaalia elämää, olen työelämässä ja opiskelen yms.

Ja kun antaa itselleen luvan olla välistä myös heikompi, huonot jaksot menevät ohi nopeammin. Mutta ihanaa on lukea, että on muitakin samanlaisia, sitä kun aina kuvittelee olevansa täysin yksin omien kokemustensa kanssa.

Onko muuten miten paljon muita ihmisiä, jotka ovat ns. väliinputoajia? Ei ole pystynyt palautumaan täysin normaaliksi, (esim. juuri nuo ajoittaiset ahdistus/masennuskaudet ja voimattomuus/väsymys) mutta on onnistunut eheytymään sen verran, ettei ole sortunut rupusakiksi (alkoholistit, aineidenkäyttäjät yms.)?

Välistä sitä tuntee olonsa niin yksinäiseksi, kun tuntee kuuluvansa enemmän ns. "normaalien" joukkoon, mutta silti tajuaa ja tiedostaa kaikesta kanssakäymisestä, että on kokenut niin paljon enemmän, joten ystävystyminen on hankalaa, kun elämänkokemus ja maailmankatsomus on niin erilaista verrattuna muihin.

Palan alkuperäiseen kysymykseen. Koetteko te muut että nämä kauheat kokemuksenne ovat muuttaneet elämänkatsomustanne pysyvästi? Tai että ette ole päässeet niistä tavallaan yli henkisesti.

Minulle (ap) on ollut kovin vaikeaa elää sen kanssa että läheiseni tosi tilanteessa vetäytyivät jonnekin kauas. Jäin henkisesti ihan yksin vuosiksi. Kuten yksi kirjoittajista tuossa totesikin. Siitä on noussut katkeruus. Enkä halua olla katkera ihminen. Ehkä voin joskus antaa näille ihmisille anteeksi, voin ymmärtää näitä ihmisiä, mutta en valitettavasti voi unohtaa että he pettivät minut hädän hetkellä. Tiedän nyt, että heihin ei voi turvata. Se on paha juttu.

Olen tutustunut myös uusiin ihmisiin. En tiedä heistä sen paremmin; varmaan hekin sitten häipyvät jos tulee taas jotain tosi pahaa eteen.

Olen varovainen ihmisten kanssa, päästän lähelle, mutta en liian lähelle. Mutta olen myös oppinut luottamaan. Olen asettanut itselleni myös tiukat rajat, en aio sietää väkivaltaa enkä alkoholismia enää keltään.

Tottakai minäkin olin vuosia katkera isälleni ja äitipuolelleni, vihasin ja halveksin. Vihaan ja halveksin edelleen, mutta myös ymmärrän. Voimakkaimmat tunteet ovat jo laimenneet ajan myötä. Ja myös siksi, kun annoin itselleni luvan vihata, en ollut heille mitään velkaa eikä minun tarvitse nöyristellä. Kun antaa luvan tuntea ne voimakkaat tunteet, ne pikkuhiljaa laimenevat ja ehkä joskus katoavatkin.

Anna itsellesi lupa vihata, anna itsellesi lupa olla katkera, mutta vältä katkeroitumista. Negatiivisissa tunteissa koko loppuelämänsä rypeminen ei auta ketään. Ja muista, että anteeksi sinun ei tarvitse antaa, jos et itse halua.

Joidenkin mielestä minulla oli kauhea lapsuus väkivaltaisessa alkoholistiperheessä jossa sai joka ilta pelätä onko vanhemmat hengissä vielä seuraavana aamuna jne. Kuitenkin kun lukee esim. tätä 8v tytön tarinaa, niin eipä tunnu mun lapsuus enää pahalta. Mä sain sentään olla taustalla eikä mua pahoinpidelty.

Ja mitenkö olen päässyt yli? En ainakaan terapiassa menneiden kaiveluilla. Jossain vaiheessa aloin miettimään jälleensyntymää ja ajatusta jossa jokainen saisi valita elämänsä sen mukaan missä sielu vahvistuisi jollain osa-alueella. Ajatuksena oli niin lohdullinen ettei ole juuri väliä onko jälleensyntymää. Siitä kuitenkin lähti vyyhti purkautumaan ja opin suuntaamaan katseen eteenpäin menneiden sijasta.

on vielä kauheampaa vähennä sun kärsimyksiä. Muuten olisi niin että tosiaan vasta kun sua kidutetaan hengiltä olis oikeus kärsiä. Ihminen on tosi herkkä ja monet asiat vaikuttaa syvästi. Mulla ei ollu alkoholistiväkivaltaperhettä, mutta jostain syystä olen myös pelännyt joka yö tappavatko mun vanhemmat toisensa vai mitä. että jotain pimeää oli meilläkin. Ja kyllä olen sen eteen saanut tehdä töitä.

Vertaistukiryhmissä on se ongelma, että niiden teemat ovat periaatteessa niin kategorisoituja. Itsemurhan tehneiden läheisille, henkirikosten uhrien läheisille, syöpäpotilaiden puolisoille, insestin uhreille, lapsettomille, reumaa sairastaville ja niin edelleen. Narsistien uhrit ovat ehkä luontevin taho jos on joutunut kuvatunlaisen tai muun luonnehäiriöisen ihmisen kohteeksi.



En oikein ole selvillä mitä paikkoja olisi kohdata muita jotka ovat joutuneet kohtaamaan elämän pahoja asioita. Kuten tuossa edellä oleva sanoi, minäkään en enää ihan saa yhteyttä ikätovereihini tai moniin muihinkaan, koska kaipaan syvällisempää jakamista. Normi ihmisillä on taipumus pelästyä ja karata jos tuo esille edes jotain pientä ongelmaa elämässään, kuten vaikka että sairastaa jotain kroonista sairautta. Jos he kuulevat mitä onnettomuuksia minulle on käynyt, voin olla varma että he vaihtavat kadun puolta; tai alkavat suhtautua säälien ja hyväntekeväisyyden kohteena ja samalla urkkia lisää. Ikäänkuin niin että he huomioivat minua tavallaan kyllä mutta minun pitäisi maksaa siitä kertomalla heille sosiaalipornoa siitä miten kauheaa elämäni on.



ap

Joidenkin mielestä minulla oli kauhea lapsuus väkivaltaisessa alkoholistiperheessä jossa sai joka ilta pelätä onko vanhemmat hengissä vielä seuraavana aamuna jne. Kuitenkin kun lukee esim. tätä 8v tytön tarinaa, niin eipä tunnu mun lapsuus enää pahalta. Mä sain sentään olla taustalla eikä mua pahoinpidelty. Ja mitenkö olen päässyt yli? En ainakaan terapiassa menneiden kaiveluilla. Jossain vaiheessa aloin miettimään jälleensyntymää ja ajatusta jossa jokainen saisi valita elämänsä sen mukaan missä sielu vahvistuisi jollain osa-alueella. Ajatuksena oli niin lohdullinen ettei ole juuri väliä onko jälleensyntymää. Siitä kuitenkin lähti vyyhti purkautumaan ja opin suuntaamaan katseen eteenpäin menneiden sijasta.

En halua arvostella kenenkään toipumista, tai sitä edeltäviä prosesseja, mutta en kertakaikkiaan ymmärrä ihmisiä, joilla on kauhea tarve mustamaalata psykoterapiaa "menneiden kaiveluna". Jos ihmenen puhuu tällä tavalla ja suureen ääneen mainostaa omaa oikeaa tyyliään tulla eheäksi, niin pistää miettimään, miten kirkkailla valoilla kyseinen henkilö oikein kulkee? Minä kävin psykoterapiassa useita vuosia "kaivelemassa menneitä" ja minulle siitä oli todella paljon apua. Johtunee varmasti siitäkin, etten asennoitunut terapiaan "menneiden kaiveluna", vaan halusin aidosti saada apua. Ajoittain tulee kausia, jolloin masennus meinaa pukata uudestaan, mutta olen jotenkin sinut sen asian kanssa, että toipumisessa saattaa mennä vielä vuosiakin aikaa. Se ei silti estä elämästä normaalia elämää, olen työelämässä ja opiskelen yms. Ja kun antaa itselleen luvan olla välistä myös heikompi, huonot jaksot menevät ohi nopeammin. Mutta ihanaa on lukea, että on muitakin samanlaisia, sitä kun aina kuvittelee olevansa täysin yksin omien kokemustensa kanssa. Onko muuten miten paljon muita ihmisiä, jotka ovat ns. väliinputoajia? Ei ole pystynyt palautumaan täysin normaaliksi, (esim. juuri nuo ajoittaiset ahdistus/masennuskaudet ja voimattomuus/väsymys) mutta on onnistunut eheytymään sen verran, ettei ole sortunut rupusakiksi (alkoholistit, aineidenkäyttäjät yms.)? Välistä sitä tuntee olonsa niin yksinäiseksi, kun tuntee kuuluvansa enemmän ns. "normaalien" joukkoon, mutta silti tajuaa ja tiedostaa kaikesta kanssakäymisestä, että on kokenut niin paljon enemmän, joten ystävystyminen on hankalaa, kun elämänkokemus ja maailmankatsomus on niin erilaista verrattuna muihin.

mutta sitten kuitenkin itse leimaat alkoholistit ja nistit "rupusakiksi". Et taida itsekään ihan kirkkailla valoilla mennä..? Jos on ollut niin kamala lapsuus ja nuoruus, että noinkin kauhea asia on ainut pakopaikka, niin eipä siinä kyllä paljoa rupusakiksi haukkuminen auta.

Tosta jälleensyntymästä en tajunnut oikein mitään ;) zori



Niin, ehkei sitä kokonaan toivu koskaan ja sitä odottaa liikoja, ikään kuin asia koskaan ei saisi ahdistaa. Minäkin olen paljon paremmassa kunnossa nykyään, noin yleisesti ottaen, vaikka välillä tuleekin parin päivän henkisiä romahduksia.



Minulla oli rankka sairasteluputki, pahoja sairauksia mm. syöpä, kesti vuosia ennen kuin pääsin stabiilimpaan olotilaan. Nyt on "enää" ms-tauti loppuelämän seurana. Samaan aikaan vanhempani kuolivat ja mies lähti. Onneksi ei sentään lapsia ollut. Lähiystävät ja sukulaiset ottivat ystävällisesti etäisyyttä, osa lähti saman tien ja kokonaan, joten olin ihan yksin kaiken keskellä.



Nyt kun tilanne on parempi, en meinaa toipua millään siitä että entinen lähipiiri "petti" minut. Minun pitää kuitenkin edelleen olla näiden ihmisten kanssa tekemisissä. Olen niin katkera. Yritän kyllä peittää sen parhaani mukaan ja ymmärrän että ihmiset avuttomuuttaan minut jättivät, koska eivät itse kestäneet, eivät pahuuttaan.



Sukulaisia on vaikea välttää ja aikuisena vaivaisena on hidasta ja hankalaa lähteä etsimään uusia ystäviä. Yritänhän minä, mutta kestää vuosia ennen kuin pystyn rakentamaan uuden sosiaalisen yhteisön, jos koskaan.



ap

Ehkä sinulla on liian suuret odotukset siitä, millaiseen psyykkiseen kuntoon hirveän tapahtuman jälkeen pitäisi kuntoutua. On täysin normaalia, että vaikka on jo suurimmaksi osaksi toipunut, niin ajoittain tulee huonompia kausia ja jopa varsinaisia romahduksia. Niitä tulee vielä vuosien kuluttua, ainakin itselleni, eikä niistä taida päästä eroon koskaan. Vaikka kokonaisuuden kannalta katson kyllä toipuneeni varsin hyvin.

Joidenkin mielestä minulla oli kauhea lapsuus väkivaltaisessa alkoholistiperheessä jossa sai joka ilta pelätä onko vanhemmat hengissä vielä seuraavana aamuna jne. Kuitenkin kun lukee esim. tätä 8v tytön tarinaa, niin eipä tunnu mun lapsuus enää pahalta. Mä sain sentään olla taustalla eikä mua pahoinpidelty.

Ja mitenkö olen päässyt yli? En ainakaan terapiassa menneiden kaiveluilla. Jossain vaiheessa aloin miettimään jälleensyntymää ja ajatusta jossa jokainen saisi valita elämänsä sen mukaan missä sielu vahvistuisi jollain osa-alueella. Ajatuksena oli niin lohdullinen ettei ole juuri väliä onko jälleensyntymää. Siitä kuitenkin lähti vyyhti purkautumaan ja opin suuntaamaan katseen eteenpäin menneiden sijasta.

Minulla oli vuosia sitten  tosi ilkeä työkaveri. Levitteli juoruja, että kuinka huoraan ja teen työt huonosti. Kaikki uskoivat häntä. Siskoni korviin tuli myös tällaista. Sekin uskoi. En asunut enää kotona. Kaikki alkoivat haukkumaan minua huoraksi ja laiskaksi. Samaan aikaan avomieheni jätti minut. Kun en tykännyt seksistä. Ja tykkään aina mennä illalla ajoissa nukkumaan ja nousta aamulla ajoissa kuntoilemaan ennen töihin lähtöä jne. Olen aina tykännyt elää kurinalaisesti ja terveellisesti. Olen myös aseksuaali. Kaikki alkoivat haukkumaan, että mieheni jätti, kun en tee kotitöitä ja käyn vieraissa. Joitakin ärsyttää, kun elää hyvin. Tämän kaiken jälkeen vaihdoin sitten paikkakuntaa ja opiskelin uuden ammatinkin. Siskoni ja veljeni ja kaikki luulivat, että vaihdoin siksi paikkakuntaa, että saan oikein olla miesten kanssa jne. Aivan kamalaa. Kävin myöhemmin entisessä kotipaikkakunnassani. Siskonikin sanoi, että me ei tykätä sinusta, sinulla  saattaa olla sukupuolitauteja jne. Aivan kamalaa. Enää en ole missään tekemisissä kenenkään kanssa entiseltä paikkakunnalta en sukulaisten en sisarusten enkä kenenkään. Vanhempani eivät enää elä. Ikuiset traumat tästä on jäänyt. Kerran tein feikkifacebookprofiilin ja sitä kautta kautta rantain haukuin entisiä kiusaajiani. Se helpotti oloani. Ajattelin, että tuleekohan siitä rikosilmoitus, mutta ei ole mitään kuulunut. Siitä on jo aikaa. Eivät varmaan yhdistäneet sitä minuun. Näistä asioista on jo vuosia aikaa. Joka päivä lähes nämä tulee mieleeni. En varmaan ikinä unohda tätä kokonaan. 

On monia ja tulin vahvemmaksi. Tässä osa: koulukiusaaja, yksi tyttö lopulta pyysi koko koulua pihalle huutamaan ja haukkumaan minua ja toista myös tyyliin ruma. Ja mene pois. Löytyi yksi puolustaja ja loppui kun koulu loppui. Kävin kuitenkin loppuun. Jätti pitkäksi aikaa arvottoman tunteen. En kuvittele olevani muita parempi, jotkut silti kuvittelee että luulen niin. Seurasin miten kiusaajalla nyt menee niin hän on aikuisena ainakin eronnut useasti ja luultavasti työtön. Koen että minulla mennyt paremmin. 

Jouduin melkein kodittomaksi, syy oli virkailija joka esti ja kielsi kaiken ja teki aiheettomia ilmoituksia. Yrittää jopa vuosien jälkeen jatkaa. Ihmeen moni kiusaaja hakeutuu auttamisen alalle, vaikka tekee päinvastoin, saa palkkaa tyhjästä. Itse olen aina kaiken hommannut. Auttaja työssä oleva kiusasi. 

Vierailija kirjoitti:

Minulla oli vuosia sitten  tosi ilkeä työkaveri. Levitteli juoruja, että kuinka huoraan ja teen työt huonosti. Kaikki uskoivat häntä. Siskoni korviin tuli myös tällaista. Sekin uskoi. En asunut enää kotona. Kaikki alkoivat haukkumaan minua huoraksi ja laiskaksi. Samaan aikaan avomieheni jätti minut. Kun en tykännyt seksistä. Ja tykkään aina mennä illalla ajoissa nukkumaan ja nousta aamulla ajoissa kuntoilemaan ennen töihin lähtöä jne. Olen aina tykännyt elää kurinalaisesti ja terveellisesti. Olen myös aseksuaali. Kaikki alkoivat haukkumaan, että mieheni jätti, kun en tee kotitöitä ja käyn vieraissa. Joitakin ärsyttää, kun elää hyvin. Tämän kaiken jälkeen vaihdoin sitten paikkakuntaa ja opiskelin uuden ammatinkin. Siskoni ja veljeni ja kaikki luulivat, että vaihdoin siksi paikkakuntaa, että saan oikein olla miesten kanssa jne. Aivan kamalaa. Kävin myöhemmin entisessä kotipaikkakunnassani. Siskonikin sanoi, että me ei tykätä sinusta, s

Sinunhan se olisi pitänyt tehdä aikoinaan rikosilmoitus. 

Kuka näitä ikivanhoja keskusteluja nostaa? Tämäkin 13 vuotta vanha.

Munasarjasyöpä, olen ihan hysteerinen en halua kuolla.