Onko täällä ketään jolle on tapahtunut jotain ihan kauheaa elämässä,

Huh

Oma isäni on oikein kunnon psykopaatti ja kidutti minua vauvasta 18v ikään asti. En edes jaksa luetella illä kaikilla einoilla hakattiin, satutettiin, kidutettiin. Mutta ainainn pelko ja kauhu, olin aina maha kipeänä pelosta. Säikky, arka, kiltti, parhaani yritin miellyttää, aina tuli silti selkään. Ihan päivittäin, ilman syytä. Psykopaatti kun nautti siitä toisen hdän, kivun ja kuolemanpelon katselusta ja tuskanhuudosta. Äiti salli kaiken tapahtua, ei auttanut, seurasi vaan sivusta alistuneen passivisena.

Olen ulkoisesti pärjäää, menestynyt, akateeminen, hyvätuloinen, edennyt uralla vaativiin tehtäviin. Sisäisesti, eipä kehumista: (



Ylivireinen, säikky, koko ajan valppaana taistelemaan ja pakenemaan. Epäluuloinen, yksinäinen, muiden motiiveja epäilevä. Ei yhtään ystävää, en halua kun en osaa luottaa.



Eniten riipii sydäntä joka päivä omat lapset, joita hoidan rakkaudella ja ilman väkivaltaa, mitrn pieniä ne on, miten hentoja, miten avuttomia. Ja juuri samanlaista pientä hentoa minua samassa iässä revittiin tukata pitkin lattiaa, kuristettiin, lyötiin, potkittiin, piiskattiin ties millä.... siis MIKSI? MIKSI? Järki ei voi ymmärtää!!

Tiedän todella mitä se 8v joutui kokemaan, ja toivoin lapsena itse joka ilta että kuolisin. Että pääsii helvetistä pois.



Ps. Terkkari tiesi, ope tiesi, naapurit tiesi, suku tiesi. KUKAAN ei auttanut, puuttunut, tehnyt mitään. 70-80 luvilla oli sääntö/normi että perhe itse selvittäköön ongelmansa. Arvatkaapa oliko kiva kitua 18 vuotta: (

On ihan varmasti normaalia, että sulla on välillä vaikeita aikoja ja tunnet ajoittain katkeruutta, sillä tuossa kertomassasi on niin paljon surua ja murhetta yhdelle ihmiselle lyhyen ajan sisään, että kestää varmasti vuosia käsitellä tuota kaikkea. Minusta on positiivista, että aktiivisesti pyrit tasapainoisempaan olotilaan ja tunnistat katkeruutesi etkä vain jää tuleen makaamaan ja sijoillesi mätänemään. Niillä korteilla on pelattava mitkä on jaettu ja omillaan pitää yrittää pärjätä niin hyvin kuin mahdollista.



Älä murehdi niitä parin päivän ahdistuksia ja romahduksia, ne ihan varmasti kuuluvat asiaan ja vähenevät vielä ajan mittaan. Toivon sinulle kaikkea hyvää, uskon, että elämällä on takataskussa vielä ihania asioita varallesi!

Oletko tekemisissä isäsi kanssa? Millaiste välit teillä nyt on?

Jaksuja ja onnellista elämää sinulle haluan toivottaa.

Oma isäni on oikein kunnon psykopaatti ja kidutti minua vauvasta 18v ikään asti. En edes jaksa luetella illä kaikilla einoilla hakattiin, satutettiin, kidutettiin. Mutta ainainn pelko ja kauhu, olin aina maha kipeänä pelosta. Säikky, arka, kiltti, parhaani yritin miellyttää, aina tuli silti selkään. Ihan päivittäin, ilman syytä. Psykopaatti kun nautti siitä toisen hdän, kivun ja kuolemanpelon katselusta ja tuskanhuudosta. Äiti salli kaiken tapahtua, ei auttanut, seurasi vaan sivusta alistuneen passivisena.

Olen ulkoisesti pärjäää, menestynyt, akateeminen, hyvätuloinen, edennyt uralla vaativiin tehtäviin. Sisäisesti, eipä kehumista: (

Ylivireinen, säikky, koko ajan valppaana taistelemaan ja pakenemaan. Epäluuloinen, yksinäinen, muiden motiiveja epäilevä. Ei yhtään ystävää, en halua kun en osaa luottaa.

Eniten riipii sydäntä joka päivä omat lapset, joita hoidan rakkaudella ja ilman väkivaltaa, mitrn pieniä ne on, miten hentoja, miten avuttomia. Ja juuri samanlaista pientä hentoa minua samassa iässä revittiin tukata pitkin lattiaa, kuristettiin, lyötiin, potkittiin, piiskattiin ties millä.... siis MIKSI? MIKSI? Järki ei voi ymmärtää!!

Tiedän todella mitä se 8v joutui kokemaan, ja toivoin lapsena itse joka ilta että kuolisin. Että pääsii helvetistä pois.

Ps. Terkkari tiesi, ope tiesi, naapurit tiesi, suku tiesi. KUKAAN ei auttanut, puuttunut, tehnyt mitään. 70-80 luvilla oli sääntö/normi että perhe itse selvittäköön ongelmansa. Arvatkaapa oliko kiva kitua 18 vuotta: (

Sain viime lokakuussa tiedon siitä, että vasenta silmääni painoi aivoaneurysma.

Minua varotettiin valtimon puhkeamasta, vammautumisesta ja äkkikuolemasta. Painauma leikattiin helmikuussa ja kaikki sujui hyvin.



Sain saman lokakuun lopussa kuulla sairastavani myeloomaa eli plasmasolusyöpää. Sairaus kuuluu Suomessa kymmenen tappavimman listalle. Sairastujat ovat yleensä 68-70 -vuotiaita. Minä olin 46, kun sain tiedon. Elinikäennusteeni on noin 2-5 vuotta, mikäli en parantunut kesällä saamassani kantasolusiirrossa. Toivon edelleen paranevani. Sain sairaalassa poikkeuksellisen hyvää hoitoa.



Lähinnä olin helpottunut siitä, että syy vuosia jatkuneisiin oireisiini (kivut jne.) selvisivät lopultakin. En masentunut, koska masennuksesta ei ole mitään hyötyä tässä tilanteessa.



Suosittelen sinulle lämpimästi perinteisen ärsyttävää ja mielialalääkkeitä parempaa keinoa. Liiku usein ja tavalla, josta pidät. Jo 20 minuutin kävely saa mielihyvähormonisi liikkelle ja olosi paranee heti. Takaan sen, mitä tutkijat selittävät ihmisille vuodesta toiseen. Voit varmasti paremmin. Olin aikoinaan eron jälkeen erittäin masentunut ja kyseinen keino auttoi minua erittäin paljon.





Toivon, että sinun vointisi paranee pian. :)

Aivan järkyttäviä kokemuksia ihmisillä. Minulla onneksi vähän toisenlainen tapahtuma. Tuntematon mies raiskasi minut 9-vuotiaana, ja vaikka aluksi olikin ääretön epäluottamus lähes kaikkia ihmisiä kohtaan, ja tuntui että lapsuus loppui siihen, niin selvisin, koska koko perheeni ja lähipiirini tuki minua ja uskoi minua, kuten myös poliisi (vaikka heillä selvästikin oli vaikeuksia suhtautua minuun ja tapahtuneeseen, kun tällaisia tapauksia ei silloin vielä kovin tullut poliisin tietoon, eikä heillä ollut koulutusta siihen).

Suht normaalin elämän olen siis elänyt, vaikka tietysti olen vähän ylivarovainen omien lasten suhteen, ja ehkä painottanut heille liikaakin, että ihmisiä on pahojakin, ja heitä pitää osata varoa.

Surullisinta on ehkä kuitenkin se, että kyseinen mies ei koskaan jäänyt kiinni. Toivottavasti hän säikähti sitä, että kuitenkin päätyi tavallaan lööppeihin (en siis pitänyt lupaustani hänelle, etten kerro kenellekään), ja ettei hän siksi koskaan enää tehnyt kenellekään muulle lapselle samaa.

ei kaikki, mutta suurin osa sosiaalisesta verkostostani kaikkosi hyvin järkyttävän äkkiavioeron yhteydessä (meillä oli hyvin pienet lapset, joista toisella oli juuri todettu parantumaton sairaus, oli käynyt lähellä kuolemaa) - ex oli lähtiessään massiivisen väkivaltainen henkisesti ja vähän myös fyysisesti



lapsena olen kokenut rajua fyysistä väkivaltaa ja jonkin verran henkistä, luultavasti siksi murruin täysin.



siitä on nyt muutama vuosi. hyvin laajasta ystäväpiiristäni kaksi jäi, ja yksi sukulainen ymmärsi. sen jälkeen olen löytänyt hyviä ystäviä, en niin hyviä kuin kaikonneet, mutta kuitenkin ainakin yhden hyvän ystävän ja uusia tuttavia. se on lohdullista ja uskon että sinäkin, ajan kanssa, löydät ympärillesi uusia ihmisiä jotka tuovat "uusia tuulia" ympärillesi. voi myös olla, että he ovat lopulta aidommin sinulle läheisiä kuin ne menetetyt!

Sain viime lokakuussa tiedon siitä, että vasenta silmääni painoi aivoaneurysma.

Minua varotettiin valtimon puhkeamasta, vammautumisesta ja äkkikuolemasta. Painauma leikattiin helmikuussa ja kaikki sujui hyvin.

Sain saman lokakuun lopussa kuulla sairastavani myeloomaa eli plasmasolusyöpää. Sairaus kuuluu Suomessa kymmenen tappavimman listalle. Sairastujat ovat yleensä 68-70 -vuotiaita. Minä olin 46, kun sain tiedon. Elinikäennusteeni on noin 2-5 vuotta, mikäli en parantunut kesällä saamassani kantasolusiirrossa. Toivon edelleen paranevani. Sain sairaalassa poikkeuksellisen hyvää hoitoa.

Lähinnä olin helpottunut siitä, että syy vuosia jatkuneisiin oireisiini (kivut jne.) selvisivät lopultakin. En masentunut, koska masennuksesta ei ole mitään hyötyä tässä tilanteessa.

Suosittelen sinulle lämpimästi perinteisen ärsyttävää ja mielialalääkkeitä parempaa keinoa. Liiku usein ja tavalla, josta pidät. Jo 20 minuutin kävely saa mielihyvähormonisi liikkelle ja olosi paranee heti. Takaan sen, mitä tutkijat selittävät ihmisille vuodesta toiseen. Voit varmasti paremmin. Olin aikoinaan eron jälkeen erittäin masentunut ja kyseinen keino auttoi minua erittäin paljon.

Toivon, että sinun vointisi paranee pian. :)

En masentunut, koska masennuksesta ei ole mitään hyötyä tässä tilanteessa.

Luuletko sinä, että masennus on jotain, minkä voi valita? Että joku päättää masentua, koska siitä on jotain hyötyä? Kuulostaako sinusta yhtä fiksulta sanoa, että "en sairastunut syöpään, koska siitä ei ole tässä tilanteesa mitään hyötyä"?

On minullakin omassa elämässäni ollut kaikenlaista ikävää kokemusta.

Ihmiset ovat pitäneet minun elämänkulkuani rankkana. Kuitenkin kun näitä edelläkin kerrottuja tarinoita lukee, huomaa, että oma elämä on ollut aika helppoa.

Vaikka olen ollut pitkässä ja alisteisessa suhteessa, ja vaikka olen lapsena saanut aiheetta selkään rajustikin, en ole kokenut jatkuvaa väkivaltaa. En ole elänyt alkoholistiperheessä, en kokenut insestiä, en tullut raiskatuksi.



Olen menettänyt paljon.

Olen tullut sillä tavalla väärin ymmärretyksi, että minun on ajateltu olevan väkivaltainen omia lapsiani kohtaan. Kukaan ei ole yhtäkään hakkausta nähnyt, ei muutakaan, mutta oletus tulee räiskähtävästä ja kovaäänisestä persoonastani, josta kaikki eivät oikein pidä. Ja verbaalisesta ulosannistani, tosin näille ihmisille jotka minun väittivät väkivaltaisia olevan, en ole itseäni ilmaissut. Näistä oletuksista on seurannut valtavasti ahdistusta perheellemme.



Pahinta on ollut, kun raskaassa elämäntilanteessa ihmiset jättää selviytymään yksin. Ja kun tietää, että he juoruavat selän takana. Ärsyttäävää on ollut se surkuttelu, säälivällä äänellä kysytään: "kuinka sinä voit" ja kun vastaa että hyvin, kuuluu hyvää, saa vastauksen: "onpa kiva kuulla että sinulla menee nyt hyvin " tai " että voit hyvin".

Ikään kuin olisin olisin toimintakyvyttömänä matona makaamassa, vain siksi että minulla oli pitkään raskas vaihe elämässä - enkä näiltä surkuttelijoilta saanut apua,e n tukea, en muuta kuin tätä surkuttelua.

En voi olla (en siis halua, enkä kykene) isäni anssa tekemisisä, sillä psykopatia ja sadismi eivät ole kadonneet mihinkään, ei isä käyttäytymistään ole muuttanut. On yhä aikuisenakin ollessani käynyt käsiksi, kimppuuni, uhannut minua ja uhannut lapsianikin.

Olen joutunut muuttamaan 600km päähän isästäni, turvaan. Siksikin olen yksinäinen, suku ja ne vähäiset ystävät äi kotikaupunkiini, mutta isäni takia en voi asua sirllä. Isäni ei ole normaali, voi siis tulla vaikka haulikon kanssa oven taakse aseella osoittelemaan, ja uhkailemaan että lapsilleni tapajtuu jotain "vahingssa".



Sinällään isäni on aito psyko: kieltaa kaiken tapahtunen, ei myönnä että mitään olisi kskaan tapahtunut, väittää että kaikki muut ovat hulluja, valehtelijoita ja esittävät vääriä syytöksiä hänestä.



Kaikilla se väkivalta ei jää lapsuuteen, isäni hakkaisi minua vieläkin oikein mielellään, ja varmasti lapsenlapsiaankin.



Luonnevikainen on siitä outo että ei se tajua omaa hulluuttaan. Samoin kuin se 8v tytön isäkään ei välttämättä tajua edes että teki jotain väärää. Psykopaatin käsityskyky on niin vääristynyt.

En voi olla (en siis halua, enkä kykene) isäni anssa tekemisisä, sillä psykopatia ja sadismi eivät ole kadonneet mihinkään, ei isä käyttäytymistään ole muuttanut. On yhä aikuisenakin ollessani käynyt käsiksi, kimppuuni, uhannut minua ja uhannut lapsianikin.

Olen joutunut muuttamaan 600km päähän isästäni, turvaan. Siksikin olen yksinäinen, suku ja ne vähäiset ystävät äi kotikaupunkiini, mutta isäni takia en voi asua sirllä. Isäni ei ole normaali, voi siis tulla vaikka haulikon kanssa oven taakse aseella osoittelemaan, ja uhkailemaan että lapsilleni tapajtuu jotain "vahingssa".

Sinällään isäni on aito psyko: kieltaa kaiken tapahtunen, ei myönnä että mitään olisi kskaan tapahtunut, väittää että kaikki muut ovat hulluja, valehtelijoita ja esittävät vääriä syytöksiä hänestä.

Kaikilla se väkivalta ei jää lapsuuteen, isäni hakkaisi minua vieläkin oikein mielellään, ja varmasti lapsenlapsiaankin.

Luonnevikainen on siitä outo että ei se tajua omaa hulluuttaan. Samoin kuin se 8v tytön isäkään ei välttämättä tajua edes että teki jotain väärää. Psykopaatin käsityskyky on niin vääristynyt.

Kiitos tarinastasi, on ihanaa kuulla, että elämässä voi selviytyä edes siedettävästi noinkin karmeista lähtökohdista!

Onko poliisi koskaan puuttunut isäsi käytökseen? Onko hän ollut mielenterveytensä vuoksi (pakko)hoidossa? Kysyn tätä siksi, kun Suomessakin on jonkin verran vaarallisia "hulluja", joita pidetään lukkojen takana hoidossa siksi, että ovat niin vaarallisia esim. perheenjäsenilleen, ettei heitä voi "irtikään" päästää.

T: mielisairaanhoitaja

Ihme kyllä, isä on selvinnyt kuin koira veräjästä, koskaa osaa osykolle ominaisesti teeskennellä normaalia, rakastavaa ja hellää perheenisää. Lapsena neuvolassa näkyi aina ruhjeita, mutta kun isä oli niin "mukava ja miellyttävä" niin tokihan korttiin kirjattiin "kaatumis"ruhjeet. Ja sukulaiset peitteli, äiti puolusteli ja piti kulisseja, kaikki vaan sieti. Kukaan ei vaatinut tilille, ja isäni on käynyt mm naapurin, työkaverin ja sukulaistenkin kimppuun. Itse mietin joskus saisiko isän tilille, mutta on vain minun sana vastaan hänen sana, ja alistettu äitin puolustaisi isää ja todistaisi minua vastaan.



Joten sielläpä psyko isä porskuttaa, on elämänsä aikana varmaan hakannut yli 20 ihmistä, ei ainoatakaan poliisitutkintaa. Isä on rikas ja oli arvostetussa asemassa, tunnettu yhteisössä. Selaisen on helppo olla psykopaatti, kukaan ei usko jos on mnestynyt ja varakas ja hyvä perhe.

nämä ei todellakaan ole köyhien tai alkkisperheiden yksinoikeuka ollenkaan: )



Ps. Isäni ei koskaan kadu, hän on sitä mieltä että ei ole ikinä tehnyt mitään väärää, vaan MUUT juonittelevat häntä vastaan.



Sydäntä riipii kun tiedn että sadat tai tuhannet psykoaatin lapset menevät tänäkin iltana sydän pelosta ja kauhusta pamppaillen nukkumaan, huomista kauhulla odottaen!!

Toivon todella, että isäsi jäisi jossain vaiheessa "seulaan". Joskus, kun tarpeeksi moni asia todistaa muuta kuin mitä ihminen pinnallisen ystävällisesti ja asiallisesti esittää, hän pääsee hoidon piiriin halusi sitä tai ei - ja joskus se hoito jatkuu lopun ikää.



Tiedätkö muuten isäsi taustoista, miksi hänest tuli sellainen kuin on?

T: se mielisairaanhoitaja

ja nytkin yksinhuoltajana. Kaikki miehet ovat kuolleet aina ennen kun lapsi täytänyt vuoden.



Kolmessa on ehkäsy pettänyt

Sen verran pitää sanoa taustasta, että isäni oli äitinsä lellilapsi, viisilapsinen perhe. Ja isän psykopaattisuus ilmeni jo lapsena, rääkkäsi ja kidutti eläimiä, hyökkäili sisarusten kimppuun, pahoinpiteli sisaruksiaan - ja kaikki painettiin villaisrlla.



Usein narsisti/psykot ovat lapsrna jääneet vaille äidinrakkautta, mutta tämä ei ainakaan tässä tapauksessa ollut laukaiseva aihe, koska li äidin "lellikki" ja sai huomiota.



Olen toki miettinyt onko tämä geneettistä, mutta itsessäni ei näyttäisi olevan psykopatiaa, tosin joskus voi geenit hypää yhden ylikin. Ja toisaaltq geenneissä on vain alttius, joka ei välttämättä puhkea.



Psykon lapseksi syntyminen on varmaan kamalin kohtalo lapselle, ehkä insesti isän jälkeen. Kai tuhansia kertoja raiskatut ovat vielä enemmän rikki kuin tuhansia kertoja pahoinpidellyt: (



Mutta eteenpäin mennään, ainakin omille lapsilleni voin antaa onnellisen lapsuuden. Ja isäni saa vanhana ihan rauhassa maata laitoksessa vaipoissaan yksin. Tosin kyykyttää varmaan hoitajia sitten...

lähinnä se, että minulla on lapsia viidelle eri isälle ja nytkin yksinhuoltajana. Kaikki miehet ovat kuolleet aina ennen kun lapsi täytänyt vuoden.

Kolmessa on ehkäsy pettänyt

mutta kiinnostaisi tietää kuinka tämä on mahdollista? Kuinka voi olla noin huono tuuri elämässä!

Otan todella osaa!

Palan alkuperäiseen kysymykseen. Koetteko te muut että nämä kauheat kokemuksenne ovat muuttaneet elämänkatsomustanne pysyvästi? Tai että ette ole päässeet niistä tavallaan yli henkisesti.





Minulle (ap) on ollut kovin vaikeaa elää sen kanssa että läheiseni tosi tilanteessa vetäytyivät jonnekin kauas. Jäin henkisesti ihan yksin vuosiksi. Kuten yksi kirjoittajista tuossa totesikin. Siitä on noussut katkeruus. Enkä halua olla katkera ihminen. Ehkä voin joskus antaa näille ihmisille anteeksi, voin ymmärtää näitä ihmisiä, mutta en valitettavasti voi unohtaa että he pettivät minut hädän hetkellä. Tiedän nyt, että heihin ei voi turvata. Se on paha juttu.



Olen tutustunut myös uusiin ihmisiin. En tiedä heistä sen paremmin; varmaan hekin sitten häipyvät jos tulee taas jotain tosi pahaa eteen.

kyllä, kokemukset ovat muuttaneet minua ihmisenä pysyvästi, ensinnäkin arvet ja muistot ei haihdu koskaan ja asia on mielessä joka päivä. Lähinnä omassa tapauksessa kontrastina omiin lapsiin, millaisen rakkaudentäyteisen elämän he saavat ja siihen verrattuna oma lapsuus on aivan totaalisen järkyttävä.



Myös epäluulo muita ihmisiä kohtaan on ja pysyy, vaikeus luottaa muihin kuin itseensä. Mitään apua on aikalailla turha odottaa kellään ja verisidokset eivät merkkaa mitään, omat vanhemmatkin voivat kiduttaa omaa lastaan niin ei voi luottaa toisten apuun ja tukeen.



Mutta SE on hyvä juttu että tiedän itse pärjääväni, osaavani, pystyväni, hoidan tarvittaessa kaiken itse ja en kaipaa tukea mistään. Osaan tehdä itse päätökset, selvitä vastoinkäymisistä, olla itseni paras ystävä. Sen jos minkä tämä on todentanyt että "yksin täällä ollaan, yksin täältä lähdetään". Ja tämä ei ole siis kyynisesti sanottu vaan TOTUUS. Eli kannattaa olla itse itselleen se paras apu, tuki ja turva eikä odottaa mistään ulkopuolelta sitä tulevaksi.

hyväksikäyttöä, alkoholistivanhemmat, pahoinpitelyä, pelkoa, jätettiin yksin moneksi päiväksi 7 vuotiaana jne. jne.



Sain sijoituspaikan isovanhemmiltani joka pelasti paljon. Mutta siellä jatkui tietynlainen vähänttely, en ollut koskaan tarpeeksi hyvä, en ainakaan niin hyvä kuin veljeni.



Riittämttömyyden tunteita, kukaan ei oikeasti välitä, vanhemmat hylkää, en voi rakastaa itseäni, läheisriippuvaisuutta, yksinolemisen pelkoa, jätetyksi tulemisen pelkoa, kontrollin menettämisen pelkoa.. pelkoa ja pelkoa.



Nyt melkein 40-kymppisenä näen selvästi miski minusta on tullut tällainen kuin olen. Hyväksyn puutteeni ja kaikki pelkoni on hyvin hallinnassa ollut jo vuosia.



Elän normaalia elämää, naimisissa ja yhden lapsen äitinä. Koskaan en lastani satuttaisi ja teenkin kaikkeni että hän saa elää hyvän lapsuuden. Parisuhteeni on hyvä.



En ole masentunut, en ole koskaan ollut, Olen selviytyjä. Menen eteenpäin vaikka väkisin ja kukaan ei enää voi painaa minua alas, sukulaiseni ovat kuolleet.



Käyn terapiassa koska haluan selvitä vielä vahvempana ihmisenä, osaan nauttia pienistä asioista ja en valita pikkujutuista.



Rakastan elämää, luotan ihmisiin ja minulla on paljon ystäviä.On myös mahtavaa kuin kuunnella kun lapseni joskus itkee kun ei saa uutta lelua tai valvoa pitenpään illalla, silloin tulee aina mieleen että onneksi lapsellani on lapselle kuuluvia murheita.



Ei tarvitse itkeä siksi kun rakas ihminen satuttaa...